Korjausleikkauskertomus, osa I

Täällä ollaan taas, omassa sängyssä hieman reilun viikon sairaalakeikan jälkeen.

Olihan aika hurja viikko, ei mennyt ihan kaikki kuin Strömsössä. Heti alkuun on kuitenkin kerrottava, että leikkauksen plastiikkakirurginen tavoite täyttyi täydellisesti ja lopputulos on vähintään hyvä ellei kiitettävä kuten (luokattoman heikkolaatuisista) kuvista näkyy: kaksi vuotta vanha luita myöten koluttu arpi on nyt historiaa).

Oikea "rintani" 19.3.2014 aamulla ennen sairaalaan lähtöä (vessaselfien pala)

Oikea rintani 26.3.2014 (= kotiutumispäivän) iltana (vessaselfien pala tämäkin)

Strömsön malli ei kuitenkaan toteutunut: äärimmäisen tuskallisen torstaipäivän jälkeen minulla diagnosoitiin parjantaina otetun tt-kuvan avulla keuhkoveritulppa (embolia) ja keuhkokuume (pneumonia) noin seitsemän tuntia kestäneen leikkauksen "bonuksina".

Tulin siis kotiin vasta tänään, vaikka leikkaus tehtiin viikko sitten (19.3.) ja normaali kotiuttamispäivä olisi ollut maanantai. Sairauslomani jatkuu pääsiäisen sijaan äitienpäivään (11.5.) asti, antibiootit vielä viikon, pari päivää sitten aloitettu Marevan-kuuri kuusi kuukautta ja aina yhtä miellyttävien tukisukkien pito aina hereillä ollessa seuraavat kaksi VUOTTA!

Tässä tiivistelmä menneestä viikosta lyhyen sulatteluajan jälkeen:

Viime viikon keskiviikkona (19.3.) poikani heitti minut Taysiin aamuseitsemäksi ja pääsin vaihtamaan potilaan virkavaatteet päälleni, LEIKO-hoitajan haastatteluun, esilääkitykseen ja plastiikkakirurgin piirreltäväksi. Rinta ja vatsa mustia tussiviivoja täynnä siirryin leikkauspaidassani omin jaloin leikkaussaliin, kävin pötköttelemään kapeaakin kapeammalle sängylle ja pistin pääni tyynyn virkaa toimittaneelle pienelle kumirenkaalle. Vaikka hoitaja vakuutti, etten tulisi tipahtamaan sängyltä, en ollut ihan varma... Anestesialääkäri kävi vielä monia erilaisia juttuja läpi (en muista yhtään, mitä...) muun porukan kanssa ja minuun laitettiin kiinni kaikenlaisia vermeitä sinne tänne. Kanyyli numero ykköseen tiputetun unilääkkeen jälkeen minulle tuli reilun seitsemän tunnin totaalinen muistiaukko, jota sitten paikattiin jälkeenpäin leikkauskertomuksella, jonka pyysin itselleni.

Vietin leikkauspäivän illan ja vielä seuraavan yönkin heräämössä aika sekalaisissa tunnelmissa ja tuntemuksissa. Leikkaus oli ilmeisesti mennyt hyvin ja olin elossa. Sain kipulääkkeitä riittävästi, eikä mitään ihmeempiä kipuja tuntunut. Unta sen sijaan en juurikaan heräämössä ennen korvatulppien löytymistä saanut. Pahin vaihe oli, kun juuri leikkauksestaan herännyt pieni lapsi (noin 4-vuotias) itki ja huusi äitiä apuun, muttei yksikään hoitajista voinut hänelle äidiksi muuttua eikä äitiä päästetty heräämöön. Itse olisin varmaan yrittänyt apuun minäkin, mutta en noin 15 piuhaan ja letkuun kahlehdittuna päässyt.

Loputtoman pitkän heräämöyön jälkeen pääsin viimein pari kerrosta ylöspäin osastolle kenties Suomen hikisimpään huoneeseen, jossa trooppista ilmaa hengitti ja telkkaria katseli kaksi aiemmin leikattua vanhempaa rouvaa. Oma oloni oli ihan kauhea, enkä ollut yhtään sosiaalisella tuulella: sen sijaan olisin halunnut deletoida kaikki valot ja äänet läheltäni koko päiväksi, mutten onnistunut.

Torstai oli kaikin puolin aallonpohjapäivä, "jyrän alle jääminen" potenssiin kaksi tai kolme, kun henki ei kulkenut lähellekään keuhkojen alaosaa (happisaturaationi oli alimmillaan 73 %), ja sekä leikkauskivut että ilma- ja nesteturvotukset olivat kovimmillaan. Tuli kieltämättä pariinkin kertaan mietittyä leikkauksen järkevyyttä ja sitä, kuuluuko olon leikkauksen jälkeen tosiaan olla niin totaalisen huono. Jotenkin aistin, että kämppikseni pitivät minua ikävänä ihmisenä, kun eivät saaneet pitää edes ikkunaa auki (hoitaja onneksi huomasi asian, itse en tajunnut mistään mitään...) ja kun kerroin, etten jaksaisi kuunnella aika kovalla aamusta iltaan pauhannutta televisiota. Valotkin sattuivat. 

Ihanat hoitajat (kiitos teille kaikille!) ottivat onneksi valitukseni ja hengen haukkomiseni tosissaan, ja pääsin jo torstai-iltana sänkymatkailemaan Acutan ultraan, jossa todettiin, että minulla oli paljon ilmaa suolistossa, mutta ei hematoomia tms. Lisähapen hengittäminen ei auttanut juurikaan nostamaan happisaturaatiota. Perjantaiaamun lääkärikierrolla kerroin sitten tuntemuksistani lääkärillekin, ja em. hengitysvaikeuksieni aiheuttajat löytyivät pian kierron jälkeen tehdyssä keuhkojen tt-kuvauksessa, jonka tulosten tultua alkoi todellinen keuhkotautitehohoito: iv-antibiootti kolmesti vuorokaudessa, supervahva Innohep-napapiikki (reisipiikkinä minun tapauksessani) iltaisin ja 24.3. alkaen kerran päivässä vielä Marevan-rotanmyrkkykin, joka jatkuu vielä puoli vuotta. 

Hyytymistekijätutkimuksia tarkennetaan tapahtuneen johdosta tänään otetuilla uusilla näytteillä; kaikki ennen leikkausta tehdythän olivat ok, enkä osannut oikeasti edes pelätä tällaista, uuden rinnan menettämistä kylläkin. Joku häikkä veressäni kuitenkin on; jostain Taysin genetiikan puolelle tai HUSiin tänään lähteneistä putkiloista saattaa jonkin ajan päästä selvitä, mikä. Keskenmenoilla ja keuhkoembolialla tiedetään olevan yhteys, mutta ei ilmeisesti vielä ihan tarkasti, mistä se johtuu.

Se, mitä emboliasta seuraa, alkaa sen sijaan valjeta minulle pikku hiljaa. Kävin nimittäin heti kotimatkalla shoppailemassa määrätyn vahvuisia (23-32 mmHg) tukisukkia: reilut 200 euroa sain jo kilautettua sukkakaupan kassaan! "Normisukat" (suoraan hyllystä) maksoivat 68 euroa/pari, eikä niihin saa minkäänlaisia alennuksia tai maksusitoumuksia. Jos teettäisin sukat omilla mitoillani (pohjepituus onneksi vain jatkossa, ei täyspitkä stay up, jollaisia pidin sairaalassa koko viikon 24/7), hinta olisi vielä jotain ihan muuta. Mielenkiinnolla odotan tulevan kesän hellepäiviä tukisukissa - nollaestrogeenien hikoiluttaessa riittävästi jo ilman sukkiakin... Uidessa tukisukkia ei kai sentään tarvitse pitää, sillä vesi aiheuttaa painetta jo itsessään. Minut löytääkin todennäköisimmin järvestä juoksemasta parina seuraavana kesänä.

Menneen viikon tapahtumat jännittävät ja mietityttävät edelleen; isoista Innohepeistä ja Marevanista huolimatta osa keuhkojeni alaosan pieniin (periferisiin) suoniin leikkauksen aikana muodostuneista tukoksista on vielä sulamatta. Toisen esinaiseni "tuplajättipotiksi" määrittelemä tilanne vaatii muutakin kuin tukosten sulattelua. Toiselta esinaiseltani saamaani viestiä lainaten: "Ihan varmasti traumatisoiva kokemus, jota on hyvä työstää, miettiä ja puhua." Ihan varmasti. Ja kirjoittaa myös.

DIEP-tekniikalla tehdystä rinnankorjauksesta kerron lisää seuraavassa osassa.