Rohkelikon ajatuksia, osa I

Olen kirjoitellut toivosta ja pelosta useammankin kerran, mutta en juuri lainkaan rohkeudesta, joten teen sen nyt.

Kuva täältä

Rohkeus on nimittäin SE ominaisuus, jonka tällä kokemuksellani liitän meihin syöpäpotilaisiin erityisen vahvasti: me pelkoa uhmaavat ja toivon rippeitä kasaan haalivat syöpäritarit kuulumme ehdottomasti Rohkelikkojen tupaan, siitä ei ole epäilyksen häivääkään! Kaikki se jännitys ja kärsimys, mitä syöpädiagnoosin saamisen jälkeen ihmisen elämään väistämättä tulee, tutkimustulosten odottamisen epävarmuudesta hoitojen jälkeisiin piinapäiviin. Kaikki ne vaativat paljon rohkeutta.

Tämän päivän tuskat ja huomisen huolet täyttävät syöpäpotilaan mielen: Miksi minä? Miten minun nyt käy? Miten perheeni ja ennen kaikkea lasteni käy, jos minulle käy huonosti? Pelkoa ja toivottomuutta, surua ja tuskaa riittää kellon ympäri, öisin etenkin. Ilo ja toivo, missä olette? Elämä, miksi teit minulle tämän? Joudunko jättämään kaiken ihan liian varhain?

Kun mielen täyttävät mustaakin mustemmat ajatukset ja ruumista koetellaan leikkauksissa ja hoidoissa, vaaditaan meiltä rohkeutta. Suurta rohkeutta. Rohkeutta kohdata pelkomme ja kipumme, omat ja muiden ajatukset ja sanat. Syövästä selviytymiseen tarvitaan oman rohkeuden lisäksi myös rohkaisua muilta: Sinä selviät. Voimia.

Syöpään sairastuneelle olisi minusta erityisen tärkeää toivottaa rohkeutta. Sitä syövän kanssa kamppailemaan joutunut nimittäin tarvitsee, ihan joka päivä. Rohkeutta kohdata huonot päivät ja rohkeutta uskoa parempien päivien, viikkojen, kuukausien - vuosienkin - koittavan. Rohkeutta elää, ja sitten joskus, ennemmin tai myöhemmin: rohkeutta kuolla. 

"Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota." 

- Tove Jansson