Aamulehden juttu 6.7.2013

Toimittaja Solja Virkkunen haastatteli tällä ja viime viikolla yhteensä neljää rintasyöpään sairastunutta Tampereen seudulla asuvaa naista. Olin yksi heistä.

Juttu ilmestyi eilisessä lehdessä kuvien kera otsikolla "Elämä jatkuu diagnoosin jälkeen". Omaan kuvaani en älynnyt valmistautua mitenkään, ja sen näkee! Kello neljältä työpäivän jälkeen ilman peiliin vilkaisua ei ehkä kannattaisi antaa lehtikuvaajan käytellä kameraansa lähietäisyydellä...

Omaa juttuani sen sijaan pääsin vilkaisemaan jo ennen lehtipainoon menemistä, ja se on ihan täyttä asiaa:

Lukeminen vähensi tuskaa

”Minun ei tarvitse enää pelätä, että rintasyöpäni uusiutuu. Niin kävi jo.

Sairastuin ensimmäisen kerran vuoden 2000 lopussa. Olin 31-vuotias ja kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti. Sairaus vei mukanaan pienen palan oikeaa rintaa, kainalon imusolmukkeet ja pitkäksi aikaa tulevaisuudenuskoni. Lopulta sairaus jäi muistoksi muistojen joukkoon. Elämä jatkui.

Viime vuoden alussa varasin vanhalla rutiinilla seurantakuvausajan. 42-vuotiaana kolmen teinin yksinhuoltajana sairastuin rintasyöpään toistamiseen, ilman ensimmäistäkään riskitekijää.

Olen ollut onnekas. Tauti löytyi toisellakin kerralla ajoissa ja uusi vain paikallisesti, eli se oli täysin parannettavissa. Vakavasta sairaudesta huolimatta en ole tuntenut itseäni sairaaksi. Olen ollut koko ajan hyvässä kunnossa. Kävin jumpassa leikkausta edeltävänä iltana ja heti uudestaan lopputarkastuksen jälkeen. Sytostaattihoidotkin aiheuttivat minulle vain muutaman päivän väsymyksen.

Töissä sairaus ei ole ollut ongelma. Poissaolot sovittiin ja sain työstä muuta ajateltavaa. En pelkää, että syöpä olisi jatkossa este työllistymiselle. Sairastuminen antaa elämänkokemusta, jota muualta ei saa. Haasteita pystyy suhteuttamaan eikä pienistä masennu.

Kauheinta sairastumisessa on epätietoisuus. Kaikilla on oma tapansa käsitellä tapahtunutta. Minun keinojani ovat lukeminen ja kirjoittaminen. Ahmin kaikkea väitöskirjoista runouteen ja pidän blogia. Tieto vähentää tuskaa.

Vertaistuki on korvaamatonta. Kohtalosiskojen tapaaminen antaa toivoa siitä, että sairaudesta voi selvitä. Minun tukihenkilöni tuli katsomaan minua ensimmäisen leikkaukseni jälkeen suoraan sählytreeneistä. Se antoi minulle toivoa ja uskoa siihen, että elämä on vielä edessä.”

Asiallinen juttu kaikin puolin, juuri näin olen tämän sairauden kokenut: olen sairastunut kahdesti, mutta minut on myös leikattu ja hoidettu hyvin kahdesti. En ole tuntenut enkä tunne tälläkään hetkellä itseäni sairaaksi, koska olen edelleen jatkuvista aromataasinestäjähoidoista huolimatta hyvässä kunnossa ja minulla on kykyä tehdä työtä ja kotitöitä, harrastaa ja tehdä kaikkea muutakin. Hoidetusta sairaudesta huolimatta en ole sairas, vaan ainakin melkein täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Haluan nyt itse antaa toivoa ja uskoa tulevaan myöhemmin sairastuville. Elämä jatkuu toisenkin diagnoosin jälkeen. :-)

Lähde:

Solja Virkkunen. Elämä jatkuu diagnoosin jälkeen. Aamulehti 6.7.2013, s. B28.
- Juttu löytyy myös netistä pdf-muodossa:
http://items.kooaba.com/aamulehti-2013-07-06-page-28/HA4LhiS6SZm9UkfRJZ9hzw
http://www.europadonna.fi/rintasyopa2/rintasyopa-mediassa/