sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Olipa kerran... erilaisia rintasyöpätarinoita

Olen nyt tämän talvisen viikonlopun aikana kahlannut yli puoleen väliin Hanna Meretojan Elotulet-esikoisromaania, joka osoittautui hieman erilaiseksi rintasyöpätarinaksi. Turkulaisen kirjallisuuden professorin tutkijan pedanttiin tyyliin äärimmäisen monisyiseksi ja -mutkaiseksi kutomassa yhden päivän kertomuksessa on kaikenlaisia vauhtia hidastavia mutkia matkassa jatkuvasti. Ainakin tällaisesta hieman hätäisestä lukijasta tuntuu, ettei itse tarina oikein etene, kun koko ajan hypähdetään uusille sivupoluille. 

                                                    

Syöpämatka ja siihen liittyvät tarinat ovat meillä jokaisella erilaisia ja niistä voi kertoa hyvinkin monella tavalla. Syöpäkertomuksissa on yhteisiä juonenkäänteitä, mutta myös erilaisuuksia. Tyyli ja vauhti vaihtelevat kertojasta riippuen. Itsekin olen tämän blogini aikanaan aloittanut - ja nimennytkin - omaksi kakkossyöpäkierrokseni tarinaksi, jossa toki on välillä "Olipa kerran rintasyöpä - ja toisenkin" -nimeenkin viitaten palattu myös ensimmäiseen kierrokseeni 2000-luvun alkuvuosina. Tarinani etenee nykyisin enää pätkittäin ja pikku hiljaa, välillä oli vauhdikkaampia syöpävuosia, joista riitti kerrottavaa useammin.

Hanna Meretojan 462-sivuisessa romaanissa ei ole edetty syöpämatkalla oikeastaan vielä alkumetreiltä mihinkään, sillä koko romaani käsittää ajallisesti vain yhden loppukesäisen mökkipäivän ja -illan pian diagnoosin saamisen jälkeen. Itse en ole merellä kesää koskaan viettänyt, mutta järvimaisemassa Elovalkeitakin usein viettäneenä pystyn samaistumaan haikeaan tunnelmaan. Samoin ymmärrän hyvin, millainen tunnesekamelska tuossa vaiheessa sairastuneen mielessä myllertää: kelataan mielessä jos millaisia asioita ja yritetään ymmärtää historiaa ja tulevaisuutta, omaa ja muiden, koko maailmaakin.

Plussana näen muutamat tiivistetyt ajatukset, joihin voin hyvin itsekin tällä kokemuksellani yhtyä, esimerkiksi nämä sivulta 59 löytyvät "loppuelämän" pohdinnat (kirjasta kuvattuna):

Meretojan tekstissä on valtava määrä meriaiheista maailmankirjallisuutta puristettuna mukaan tekstiin, minulle olisi hyvin riittänyt kymmenesosa tuosta neljän sivun lähdeluettelosta. Muiden henkilöiden historiaakin olisi ehkä voinut hieman karsia, vaikka ihan kiinnostavia hahmoja kirjassa onkin. Äidin huoli lasten pärjäämisestä hänen sairastuttuaan on universaali, kaikkien meidän moneen kertaan itkemä ja pohtima: "Miten lasten käy, jos kuolen?"

Kirjassa on mukana myös ihan oikeita ja itsellenikin tuttuja henkilöitä: sivulla 265 (kuva) viitataan keväällä 2016 joutsenten matkaan lähteneeseen syöpäsiskoystävääni Malluun, jonka blogi oli teemaan hyvin sopien "Syöpä tarinoituu todeksi". Marjo-Riitta oli mukana myös Maarit Tastulan Avec Tastula -dokumenteissa, joiden kautta hänen tarinansa tuli tutuksi monille: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/12 /02/avec-tastula-aidin-taistelu-syopaa-vastaan ja https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/04/12/avec-tastula-jalkikirjoitus.

Elean ja ystäviensä tarina on vielä kesken, toivottavasti se etenisi loppuillasta hieman nopeammin. 

EDIT 9.1.2023: Nyt jo heti seuraavana iltana olen jo saanut päivän töiden, jumpan ja lumitöiden jälkeen kirjan luettua loppuun; se sai selvästi vauhtia "loppuiltaa" kohti, ehkä myös oma lukuvauhtini parani. Yhden pienen poiminnan haluan mökkisaunahulluna vielä kirjasta (s. 427) poimia tähän mukaan, se kun oli ja on niin totta! Mökkisaunaan pääseminen on itselleni joka keväinen ihme. Samoin on tuttua tuo, miten kaikkialla tuntuu kaikenlaisia tuntemuksia ja levinneisyysepäilyksiä ennen kuvauksia ja syöpäkontrolleja, vaikka kaikki sitten osoittautuisikin olevan ihan kunnossa. Epätietoisuus on pahinta ja lisää tuskaa, ei tieto.

PS. Olen koonnut tänne omaan blogiini rintasyöpäkirjallisuutta, lisään nyt tämänkin luettujen listaan, jonka ykkösenä on edelleen Niina Revon "Arpi".


Lähde: 

Hanna Meretoja 2022. Elotulet. WSOY. https://www.wsoy.fi/kirja/hanna-meretoja/elotulet/9789510468913