Jäin miettimään tätä eilisen Facebook-kommentointini jälkeen. Pikaisen pohtimisen jälkeen päädyin seuraaviin "plussiin": koti, terveys, omat läheiset ihmiset ja toisaalta vertaissiskot ovat tulleet minulle tosi tärkeiksi, samoin liikunta, kauniit asiat ja maisemat (esim. auringonlaskut mökkijärvellä) sekä mielekäs työ. Ylipäänsä se, että pystyy tekemään asioita suunnilleen kuin ennenkin, ihan tavallinen arki siis. Se kun ei ole nimittäin ollenkaan itsestäänselvää enää vakavan sairastumisen jälkeen. Juhlia, matkustelua tai "hippalointia" en kaipaa, ihan tavallinen arki riittää.
"Miinuslista" on monissa tapauksissa pidempi kuin "plussalista", syöpä vie monilta todella paljon. Toimintakyky ei läheskään aina ole syöpäleikkauksen ja hoitojen jälkeen edes suunnilleen ennallaan, vaan sitä heikentävät monet fyysiset ja psyykkiset haitat. Väsymys, heikentynyt kunto, sytostaattien, imusuonien rikkoutumisen ja kortisonin aiheuttamat turvotukset sekä monet muut krooniset tai ohimenevät fyysiset oireet haittaavat normaalin arjen elämistä ja jaksamista. Puhumattakaan henkisistä haitoista. Pelkoa, epävarmuutta, tulevaisuuden ja "lapsenuskon" menettämistä, ahdistusta, huolta... Niitä saa jokainen syöpädiagnoosin myötä erilaisia annoksia eri vaiheissa. "Normaali" sairastumista edeltänyt elämä ei palaa enää koskaan. Menetykset ovat todella suuria, etenkin nuorena sairastuneilla.
Kirjoitin itse ensimmäisen sairastumiseni menetyksistä viimesyksyisessä Rinnakkain-lehden jutussa seuraavasti: "Sairaus vei mukanaan paitsi palan oikeaa rintaa ja kainalon imusolmukkeet, hetkeksi myös hiukset – ja pitkäksi aikaa tulevaisuudenuskoni. Se antoi uusia kokemuksia, jotka olisin mieluummin ollut kokematta; leikkaus ja sitä seuranneet sytostaatti-, säde- ja tamofeenihoidot olivat kolmikymppisenä fyysisesti siedettäviä, mutta henkisesti lamaannuttavia. Aika kuitenkin paransi haavat: samalla kun pelko ja jännitys pikku hiljaa hälvenivät, usko tulevaisuuteen vahvistui. Sairaus jäi muistoksi muiden muistojen joukkoon, elämä jatkui."
Toinen kierros toi pelon ja epävarmuuden takaisin elämääni ja vei mm. loputkin oikeasta rinnasta (ns. raakapintaa ja kylkiluita myöten!) ja naishormoneista sekä uskon tulevaan joksikin aikaa. Pikku hiljaa tulevaisuuden usko on (tosi kovalla työllä) palannut, ja olen alkanut taas nähdä huomista pidemmälle. Hyvät asiat korostuvat, pienet ikävät asiat haluaisin painaa villaisella heti. En jaksaisi kuunnella enkä lukea huonoja uutisia, vaan tehdä ja kokea vain hyviä. Etenkin lapset ja Siskot ovat lähellä sydäntäni, samoin kaikki lapsille ja siskoille hyviä asioita tekevät (lääkärit, hoitajat...). Sanomattakin lienee selvää, että en voi sietää vääryyksiä kumpiakaan edellisiä kohtaan.
Kaikkein kauheimmalta ja julmimmalta tuntuu se, kun nuoret äidit joutuvat tämän kurjan taudin vuoksi jännittämään oman ja lastensa elämän jatkumisen puolesta. Tämän vuoden lokakuussa nuoret siskot ovat olleet rohkeasti esillä julkisuudessa ja tuoneet tätä kaikista kauheinta ja suurinta rintasyöpään liittyvää miinusasiaa julki. Kiitos siitä teille kaikille rohkeille pikkusiskoille. Itselläni ei olisi kolmikymppisenä ollut rohkeutta samaan.
Lämmöllä Siskoille! <3
Kuvat 1, 2 ja 3: Pirkanmaan Kotityön lämmin ja värikäs lokalook ansaitsee mielestäni tulla esiin täällä blogissanikin: kävimme eilen nuorimmaiseni kanssa shoppailemassa Roosa nauha -sukkalankoja, jotka sitten illalla äitini (ja Miukun!) avustuksella kerimme. Mummo lupasi toteuttaa tyttöjen toiveet jouluksi. Huom. kanervaruukun reunus ja ovenkahva! :-)
Kuva 4: Jukka Rintalan, viimevuotisen Roosa nauhan suunnittelijan luomuksia on ollut nähtävänä Tampere-talossa - Linnan juhlien pukuloistoa on siis voinut ihailla tänä syksynä poikkeuksellisesti ennen itsenäisyyspäivää. Tämä pinkki luomus oli aivan ihana! <3
