Vakava sairastuminen on aina ollut paniikin paikka itselleni. Yöunet ovat menneet ihan pieleen ja jännitys on vallannut koko kropan. Ajatukset harhailevat. Jälleen kerran vietän lähes unettomia öitä ja mietin kaikkea mahdollista ja mahdotonta, vaikka vasta ensi viikolla tehtävissä monissa tutkimuksissa selviää, olenko edes kelpoinen allogeeniseen kantasolusiirtoon. Tutkimusputki alkaa maanantaina ja päättyy ilmeisesti perjantaina heman soittoon, Omakannassa on jo alustava merkintä 29.5.2026. Tärkeä päivä. Luovuttajan löytyminenkin on sitten vielä iso kysymysmerkki...
Minulle ei ole tarjottu mitään keskusteluapua esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle, ja mietinkin nyt, kehtaisinko kysyä sellaista, jos menee yöunet vielä nykyistäkin huonommiksi jännityksen ja tämän kaiken epävarmuuden vuoksi. Ensi viikolla siis käyn lisätutkimuksissa ja saan niistä ehkä tuloksia perjantaina, siihen asti ainakin pitää vaan jaksaa jännittää laajojen labrojen, keuhkotutkimusten, sydämen ultran ja koko kropan TT:n tuloksia. Minulla kun on ollut sekä kaksi keuhkoemboliaa (2014 ja 2019), sydämen vajaatoiminta + flimmeri (2015) että kahdesti (2001 ja 2012) hoidettu rintasyöpä, jonka metareita voi periaatteessa olla melkein missä päin vaan. Kaikki vanhat sairastumiset nousevat nyt pintaan, kun jännitän näitä...
Sekin mietityttää, että ovatko työt nyt sitten ohi tämän vuoksi? Pääsenkö vielä takaisin pitkältä (miten pitkältä?) sairauslomalta? Jaksanko? Uskotaanko töissä, että vielä pystyn töitä tekemään vai onko elämä nyt sitten siltä osin ohi? Tiedän, että osa siirron saaneista on palannut töihin, mutta eivät kaikki. Vielä kun omaan tavoite-eläkeikäänikin olisi vielä noin 10 vuotta, eikä oikein tiedä mistään mitään, tämä sairaus on jotenkin just nyt vaan yksi iso mörkö, monia epävarmoja asioita pyörii mielessä päivin öin... Tulevaisuus on todella suuri kysymysmerkki niin monen asian suhteen...
Mietin myös, miten voin olla pois kotoa monta viikkoa, kuka hoitaa kaiken sillä välin, jos pääsen Turkuun tai Hesaan hoidettavaksi? Ja mitenköhän sitten eristyksen aikana? Ainakaan tällaisella yksin asuvalla ei ole liian paljon kontakteja ulkomaailmaan.
Varmasti moni muukin allogeenista kantasolusiirtoa odotteleva (miettivä) verisyöpäpotilas on näitä samoja juttuja pohtinut. Asioilla on onneksi tapana ratketa aina jotenkin. Ja koska siirto on ainoa paranemiseen tähtäävä hoitokeino, pitää vaan yrittää sietää tätä jännitystä ja toivoa parasta.
Onneksi kesä tulee ihan pian ja pääsen pitkälle kesälomalle! Magnoliatkin kukkivat jo arboretumissa!
