Juhlat on juhlittu - juhlat jatkuvat!

Kuopuksen konfirmaatio ja rippijuhlat menivät mukavasti sateisesta ja viileästä säästä huolimatta. Juustoinen kanttarellikeitto ja muut tarjottavat onnistuivat ja riittivät (nipin napin!), ja niin juhlakalu kuin vieraat ja äiti-emäntäkin olivat juhlien jälkeen väsyneitä, mutta onnellisia. Kuukauden kestänyt erilaisten juhlien ja töiden täyttämä juhlaputki on nyt onnellisesti ohi. Tiskitkin on tiskattu, nyt on aika ja aikaa huilata!

Ainakin melkein! Tänä aamuna menin nimittäin heti herättyäni sydän pamppaillen tarkistamaan ammattikorkeakoulun pääsykoetuloksia netistä... Ja löysin kuin löysinkin oman esikoiseni nimen valittujen joukosta! Viikon päästä samainen nuori mies astuu armeijan harmaisiin, opiskelu alkaa vasta intin jälkeen. Ennen sitä pitää vielä juhlistaa pojan saavutuksia, opiskelupaikkaa ja synttäreitä. Pian armeijaan astumisen jälkeen tulee täyteen komeat 20 ikävuotta: esikoinen syntyi jalkapallon MM-kisojen finaalipäivän aamuna, ja katsoimme Brasilian ja Italian välistä finaalia yhdessä illalla.  Brasilia muuten voitti tuolloin rankkarikisan jälkeen. En unohda tuota päivää koskaan!

Olisikohan taas Neymarin ja kumppaneiden vuoro tänä vuonna? Sateisella kesälomalla ehtii seuraamaan kisoja, vaikka alkuvaiheen matsit ovatkin menneet ohi kaikenlaisten kiireiden vuoksi.

Lomanaloitusmietteitä

Leimasin tänään töistä lähtiessäni itseni lomalle VIIDEKSI VIIKOKSI! Ihan mieletöntä saada vain olla niin kuin itse haluan. Tai niin siis luulen, että saan vain olla niin kuin itse haluan. Eihän se nyt ihan niin mene tokikaan. Paljon kaikenlaista on varmasti tehtävä ihan muista syistä kuin omasta halusta. Töitä ei kuitenkaan ennen elokuuta. :-)

Lomailua tuli jo harjoiteltua pikkuisen, kun kävimme alkuviikolla Tukholmassa kahdeksan naisen/ tytön voimin. Oli oikein mukava reissu, vaikka kahdella "pakettimatkaseurueemme" jäsenellä olikin jäsen paketissa, toisella polvi, toisella käsi. Hieman hidastivat paketit ja kyynärsauvat vauhtia, mutta eivät pahasti. Tuli matkalla mietittyä sitä, miten hienoa onkaan, kun jaksaa ja pystyy liikkumaan omin avuin, matkustamaankin, jos budjetti sallii. Liikunta- ja toimintakyky ovat korvaamattoman arvokkaita asioita, ja niiden menettäminen on varmasti ihan kauhea paikka. Kummasti ihminen kuitenkin kai siihenkin sopeutuu, kun on pakko. Joskus ihan liian nuorena, valitettavasti.

Onnettomuus tai vakava sairastuminen nuorena on niin väärin ja kohtuuttoman raskasta. Pienten lasten äidin sairastuminen on erityisen kauheaa kaikkien kannalta: lasten pelko ja suru äidin vuoksi, äidin pelko ja suru lasten vuoksi ovat jotain sellaista, mitä en toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan. Toki muutkin läheiset joutuvat käymään läpi raskaita vaiheita ja pelkäämään tulevaa, mutta lasten ja äidin pelot ja surut ovat kuitenkin jotain vielä paljon syvempää. Tästä aiheesta on työn alla ainakin minun sydämeeni käyvä kirjoitus, jonka tekijöitä voi halutessaan tukea: "Äiti on koko ihmiselämän perusta. Äiti on maailman tärkein. Äiti, älä lähde vielä."

Vaikka sitä väsyneenä tulee helposti tuskastuttua ja tiuskastua lapsille sotkuista ja tekemättömistä kotihommista, olen silti tosi kiitollinen siitä, että saan edelleen olla täällä äitinä lapsilleni. Lasten lapsuusaika on mennyt työläydestään huolimatta todella nopeasti: kuopukseni pääsee tämän viikon sunnuntaina ripille ja esikoiseni lähtee reilun viikon päästä armeijaan. Isoja etappeja sekä lapsille että äidille.

Olen itse käynyt läpi em. pelon ja surun siitä, etten nuorena saamani syövän vuoksi saisi elää niin pitkään, että näen lasteni saavuttavan nämä etapit. Kesäflunssa-, reissu- ja työväsymyksestä huolimatta sitä kummasti löytää itsestään virtaa rippijuhlien järjestämiseen. Juhlien jälkeen on sitten aikaa lomailla ja kerätä voimia tulevan talven varalle. Elokuun alun kaksivuotiskontrollia ja töitä yritän olla ajattelematta ollenkaan, toivottavasti onnistuu.

Mukavaa ja toivottavasti pian lämpenevää kesän jatkoa!

Ruotsinlaivan juhannuskoivut olivat jo nuupahtaneet, mutta merimaisema oli kaunis.