Mustaa valkoisella abskessista ja muistakin

Lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner aikanaan viisaasti mainoksessa totesi. Myös omien epikriisien (= hoidon päätyttyä laadittu selostus taudin kulusta ja hoidosta sekä jatkosuunnitelmista) lukeminen, minun mielestäni ainakin. Omat sairaskertomukset kannattaa muistaa pyytää paperille printattuina, samoin verikokeiden tulokset, jos on kiinnostunut myös niiden seuraamisesta, kuten itse olen.

Omat tiedothan ovat julkisia potilaalle itselleen, vaikkeivät kaikki ehkä haluakaan nähdä omaa tilaansa tekstimuodossa. Itse olen halunnut ja saanut aina pyytäessäni printin lääkäreiden kirjoittamista pätkistä. Tämän viikon lopulla posti toi sekä viimeisten onkologikäyntien että päivystyskeikkani epikriisisivut, labratulokset olen saanut hoitajilta jo aina sairaalassa ollessani.

Viimeisen sytostaattitiputuksen yhteydessä olleella onkologikäynnillä 2.8. olin "Hyvävointinen. Z 0.", mikä on mukava tieto jälkikäteenkin luettuna. Leikkausaluekin oli ok: "... oikealla rintakehällä kylkiluut tuntuvat hyvin ja kirurgi leikannut hyvin pohjia myöten, kädet kuitenkin liikkuvat ja turvotuksia ei ole." Näinhän asia juuri on, hyvin tarkasti leikkasi ja kädetkin liikkuvat, hyvä niin. Kynsissä sen sijaan oli sanomista: "Dosetakseliin liittyen nyt kynsimuutoksia, kudosnesteilyä näissä osittain, mutta ei tulehdusta, ei antibioottihoitoa vaativaa." Näin siis torstaina 2.8.

Tilanteet vaihtuvat välillä aika nopeasti: Keskiviikkona 8.8. olin päivystyspotilaana, koska (nykyongelma) "Tänään noussut korkea kuume yli 38 astetta. Vasemman käden III. sormeen ilmaantunut äkillisesti punoitusta, turvotusta ja kynsi mennyt vaaleaksi." Päivystysepikriisini statuksen mukaan (korkeasta kuumeesta huolimatta) "Yleistila on hyvä. Sydämen ja keuhkojen auskultaatiossa ei poikkeavaa."

Verikokeiden ja -viljelyiden ym. tutkimusten ja onkologin konsultoinnin jälkeen tilanteeni oli selvä (decursus): "Infektiofocuksena vaikuttaisi selvästi olevan vasemman keskisormen distaaliphalangsin kohdalla kynnen alla oleva abskessi." ja "(onkologipäivystäjän) ohjeen mukaan jättää Xelodan nyt pois tältä illalta ja huomiselta. Kirurgi voisi avata vasemman III sormen märän poissaamiseksi. Jatkaa tbl Kefeksin-kuuria ja onkologin mukaan huomenna ollaan syöpäpoliklinikalta yhteydessä potilaan jatkojen tiimoilta." Kuten oltiinkin: viimeinen Xeloda-kuuri jatkuu vasta ensi viikolla, seitsemän päivän antibioottikuuri päättyy tiistaina.

Kirurgin konsultaatiovastaus oli aika mielenkiintoista luettavaa: Vasemman III sormen "johtopuudutuksessa tehty ulnaarisyrjän lateraalinen avaus" kuulostaa suorastaan juhlavalta, märän pois puristelu ei niinkään... Myös jatkohoito-ohjeet (suunnitelma) on kirjattu epikriisiin: "Päivittäin pari kolme kertaa suihkuttelu ja puristelu ja vain laastari päälle. Jatkaa Kefeksin-kuurin loppuun. Mikäli uudestaan pahenee, niin hakeutuu päivystykseen." Näitä ohjeita olen nyt noudattanut, ja "nykyongelmani" alkaa pikku hiljaa olla entinen ongelma. Haava on edelleen auki, mutta ahkeran hoidon (olen puhdistanut haavaa myös 1 % vetyperoksidiliuoksella ja keittosuolalla) myötä jo aika hyvännäköinen.

Väsynyt olen edelleen, enkä vain olympiakisojen katselun vuoksi: Labrojeni mukaan hemoglobiini oli viikossa (1.8. => 8.8.) laskenut 131:stä 121:een, joka on varmaan alhaisin minulta koskaan mitattu hb-arvo. Naisten hemoglobiinin raja-arvot ovat 117-155. Hematokriitti oli tipahtanut niukasti normiarvojen (0,35-0,46) alapuolelle (0,34), samoin erytrosyytit eli punasolut (3,7; naisten normit ovat 3,9-5,2). Leukosyytit (valkosolut) sen sijaan olivat tulehduksen vuoksi nousseet reippaasti yli normien (3,4-8,2) 14,6:een, mikä on ihan luonnollinen ilmiö kaikissa infektioissa; sytostaattihan olisi yksinään laskenut leukosyyttejä ainakin jonkun verran. Eipä taida Kefeksinkään (antibiootti) kauheasti piristää, päinvastoin.

Omien epikriisien ja labrojen lisäksi olen lukenut tänä vuonna monenlaista muutakin. Esimerkiksi sytostaattien potilasoppaat ovat aika valaisevia: lähes kaikkea voi tulla (ja mennä) niiden vuoksi. Osa haitoista on tavallisempia kuin toiset, ja osalle niitä tulee enemmän kuin toisille. Dosetakselin oirelista on jo yksistään aika "komea", ja kun sen lisäksi vilkaisee vähän Xelodan ja muiden CEX-kuurin sytostaattien mahdollisia sivuoireita, ei varmaan mikään ole mahdotonta. Yhteisvaikutuksiakin voi ilmetä.

Kynsiongelmiini selitys löytyy jo huhti-kesäkuussa saamistani dosetakselitiputuksista: "Kynsiesi väri saattaa muuttua ja kynsi voi irrota". Ei kuulosta kovin dramaattiselta, mutta saattaa viedä sairaalaan asti, jos vaurioon liittyy infektio: "Jos sinulle nousee korkea kuume (> 38C), Sinun täytyy ilmoittaa siitä välittömästi Sinua hoitavaan yksikköön!" Sama ukaasi on myös Xeloda-ohjeissa.

Sotku on nyt onneksi havaittu ja hoidossa, myös tyhjyyttä ja epämukavuutta (vrt. kuva) on tällä viikolla ollut aistittavissa, kun kaikki ei mennyt ihan suunnitellusti; minulla olisi ollut keskiviikkoillaksi jo viime joulukuusta alkaen odottamassa ollut lippu tänään päättyvään huippusuosittuun Pyynikin kesäteatterin "Kuuma kesä 85" -esitykseen. Teatteri-ilta vaihtui siis ihan toisenlaiseen kuumuuteen. Valoa on onneksi kuitenkin taas näkyvissä, ulkona ainakin paistaa aurinko. Vielä on kesää jäljellä.

PS. Abskessi on siis paise eli märkäpesäke.

Mutkia matkaan viime metreillä

Eipä mennyt kaikki ihan kuin Strömsössä sittenkään: Xelodat ovat nyt tauolla loppuviikon (jatkan juuri puhelimitse onkologilta saamani ohjeen mukaan niitä ensi viikon, ettei kuuri jäisi ihan kesken), niiden sijaan popsin seitsemän päivän kuurin antibiootteja pahasti tulehtuneen kynnen aiheuttamaan tulehdukseen ja kuumetautiin, joka vei minut eilen sairaalaan asti.

Xelodan ohjeen mukaanhan kuumeen noustessa yli 38 asteen on aika sekä lopettaa lääke että ottaa yhteyttä lääkäriin. Kun mittari eilen seitsemän uutisten jälkeen näytti komeat (?) 38,8 astetta, soitin samantien syöpätautien osastolle (josta kehotettiin lähtemään heti päivystykseen) ja sitten taksin. Oman auton ratiin en kuumeisena uskaltanut hypätä, sen verran järki sentään vielä juoksi, jalat eivät sitäkään.

Pääsin noin minuutin odotuksen jälkeen vastaanottotiskille ja pian sen jälkeen verhojen erottamille pedeille makailemaan muiden akuuttien sisätautipotilaiden kanssa. Homma toimi potilaan näkökulmasta oikein hyvin, ja asiat alkoivat selvitä. Kuumeen, jota oli sairaalassakin vielä 38,4 astetta kotoa lähtiessä ottamastani Buranasta huolimatta, aiheutti kuin aiiheuttikin paikallisesta tulehduspesäkkeestä (paiseisen tulehtunut sormenpää) levinnyt infektio: kaikki muut tulokset CRP:tä lukuun ottamatta olivat ok.

Keskiviikkoilta (klo 20-01) meni yllättävän nopeasti, vaikka olo olikin surkea ja totaaalisen voimaton, eivätkä päivystyksen pedit ole mukavuudeltaan ihan ykkösiä - kirkkaista kattovaloista puhumattakaan. Odotteluani helpotti se, että tiesin labratulosten tultua pääseväni yöksi kotiin nukkumaan, kunhan päivystävä kirurgi ensin ehtii akuutimmilta töiltään avaamaan sormenpääni. Puudutuspiikit ja pieni, mutta tehokas leikkausoperaatio suijuivat suht' kivuttomasti, ja nyt jatkohoitelen sormiparkaani kotikonstein.

Tilanteet voivat muuttua yllättävän nopeasti, huonompaan suuntaan ainakin: eilen aamulla omalla terveysasemalla hoitajan vastaanotolla piipahtaessani CRP oli pikatestin mukaan vain viisi eikä minulla aamulla ollut vielä kuumettakaan. Päivemmällä terveyskeskuslääkärillä käydessäni olo oli jo paljon heikompi, enkä olisi millään jaksanut istua odotustilan ryhdikkäillä tuoleilla. Terveyskeskuslääkäri määräsi tulehdukseeni viikon Kefeksin kuurin - ja sairauslomaa loppuviikoksi.

PS. Otin eilen päivällä kuvan vasemman käden sormistani, mahtaisiko olla opettavaista laittaa se tänne? Docetakselin (Taxorere tai vastaava) tekoset eivät todellakaan ole mitään kaunista katsottavaa... Kynsistudiot eivät tule saamaan meikäläisestä asiakasta edelleenkään, vaikka joku ehkä voisikin ajatella rakennekynsien olevan mitä oivallisin apu sytokynsiongelmiin.

Ei-niin-kauniin kirjavat sytkykynnet, joista keskimmäinen paheni vielä hieman ennen leikkaushoitoa; 

kädet ovat kuivuneet muutenkin. Teinineitien kommentteja käsistäni en uskalla edes julkaista. :-(

Vaihtelevaa oloa taas vaihteeksi

Torstain tiputusten jälkimainingit alkoivat kiihtyä eilen, ja olo romahti nopeasti. Kun vielä lauantaina Emend- ja kortisonihumalassa jaksoin mehustaa tuoreita ja äitini pakastimesta kaivamiani vuosikertamarjoja, teki eilen tiukkaa pitää silmiä auki olympiakisoja kotikatsomossa seuratessa - mikä ei muuten oikein onnistunutkaan. 100 metrin pikapyrähdyksen ajan jaksoin tsempata hereillä ja siirtyä sitten suosiolla jatkamaan unia sohvalta omaan sänkyyn.

Nyt on sitten alkuviikko pakko ottaa tosi iisisti, voimia kun ei ole. Toivottavasti ne palautuisivat taas pian, en näet oinasihmisenä ole mikään paras potilas. Tekemään tekisi mieli niin monenlaista, ihan oikeita töitäkin. No, onneksi niitä ehtii tekemään taas täältä aallonpohjalta noustua. Onneksi myös lapset palaavat lähipäivinä omiin opinahjoihinsa ja arkirutiinit (ja järjelliset nukkuma-ajat!) palaavat taas taloon.

Hidastaminen tekee meille kärsimättömille luonteille hyvääkin. Vasta tällaisten "pakkohidastusten" myötä tajuaa, että vähempikin riittää, vauhti sekä tekeminen. Valmista ei tule, vaikka kuinka kovasti hommia tekisi, kotona ainakaan. Delegoimistaitojakin olisi jo korkea aika kehittää entisestään, kotitöitä riittää ainakin tässä talossa myös teineille. Kesälomailevien teinien "leppoistamistaitoja" ei voi kuin kadehtia.

Hidastamiseen liittyvät itselläni myös päiväunet ja lukeminen. Ajattelemista riittää myös, kun siihen on aikaa. Kohtalonsiskojen blogien lukeminen (jos ja kun jaksan notkua koneen ääressä) on näinä heikkovoimaisina päivinä jotenkin erityisen vaikuttavaa. On hienoa, että muutkin jaksavat kertoa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan, ikävistäkin. Muiden takapakit kolahtavat myös itseen tosi voimakkaasti. Mikään ei ole tässä taudissa varmaa, elämän epävarmuus ja ennustamattomuus piinaavat henkisesti ja fyysisesti lähes kaikkia sairastuneita. Toivoa ei saisi menettää hetkeksikään, vaikka pelko välillä ottaisi kuinka vahvan otteen. Helpommin sanottu kuin tehty. Elämänhaluisia ja monesti keskellä aktiivisinta elämänvaihettaan eläviä naisia riepotellaan tämän taudin kourissa ihan kohtuuttomasti. Asiat saavat uudenlaisia mittakaavoja ja elämän prioriteetit vaihtuvat.

Kortisonihumalan aikaansaannoksia - Maijakin jo tiskattuna!

PS. Tämän viikon torstaina tulee kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä, kun uudet kasvaimet löytyivät seurantakuvistani (9.2.). Tieto niiden pahanlaatuisuudesta varmistui viikkoa myöhemmin (17.2.), leikkaus tehtiin helmikuun lopussa (28.2.), ja nyt ovat jo sytostaattihoidot lopuillaan. Aika menee tosi nopeasti, myös sairastamisaika.

6. iso sytky: ohi on - tämä vaihe!

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja niin näyttää käyvän vähemmänkin kivoille asioille. Kuusi sytostaattitiputusta on nyt siis onnellisesti ohi. Viimeinen Xeloda-kuuri alkoi nyt illalla jatkuen elokuun puoliväliin (14 vrk aamuin illoin). Ikävä ei näitä lääkkeitä ihan heti taida tulla, sen verran muhkea määrä kaikenlaista on suun ja suonten kautta elimistööni tullut viime kuukausien aikana pumpattua.

Toivon ja uskon, ettei viime kuukausien "douppaus" ole ollut turhaa hommaa, ja että mahdolliset taudin rippeet ovat saaneet kyytiä elimistöstäni. Minkäänlaista varmaa tai edes epävarmaa tietoa siitä minulla ei tietenkään ole, mutta usko ja toivo yhdessä saavat nyt ainakin omassa mielessäni riittää, kun kerran tietoa ei ole tarjolla. Uusiutumispelkoa on kyllä aika ajoin edelleen ihan omiksi tarpeiksi, mutta onneksi paranemistoivo on sitä vahvempi - ainakin useimmiten. Pelkoa ei varmasti saa karkotettua pois kokonaan milloinkaan: jo kerran uusinut tauti voi uusia uudestaankin. Jotta niin ei kävisi, teen kaikkeni ja otan vastaan kaikenlaiset avut, mitä lääkäreiltä, hoitajilta ja muita on mahdollista saada. Itseni hoitamista ja vertaistukea unohtamatta, ne ovat nyt ja jatkossakin hyvä lisä kemiallisemmille tropeille.

Lyhyesti vielä tästä tällä erää viimeisestä onkologi- ja sytostaattihoitokerrasta; eiliset labrat olivat kuin olivatkin ok, hemoglobiinikin oli edelleen yli 130, ei siis ihme, että oloni on ollut suhteellisen normaali. (Kuka "normaaliuden" sitten osaakaan määritellä?) Ajelin aamulla ensin pari tanssityttöä reenileirilleen ja jatkoin matkaani työpaikan parkkipaikalle, josta sitten kävelin kiven heiton päähän paikalliseen syöpähoitolaan.

Lääkäriaikani oli kello 9.20, ja ihan ajallaan minut kutsuikin huoneeseensa ensimmäisellä onkologikerralla tutuksi tullut nuori mieslääkäri. Kerroin hänelle kuulumisiani ja sain puolestani itse kuulla häneltä monenlaista niin menneistä kuin tulevistakin. Hyvin oli minulla mennyt hänenkin mielestään tähän asti, eikä hän mitään isompia ongelmia halunnut povata jatkoonkaan, pienten nivelten jäykkyyttä ym. "pientä" kuitenkin. Tuleviin vaivoihin on onneksi niihinkin omat vastalääkkeensä: Ekstrakalkkia ja D-vitamiinia osteoporoosin ehkäisyyn - "naishormonientotaalipoistolääkkeistä" väistämättä seuraava ei niin pieni haitta... Yliopiston apteekin omaan Belladonna-pohjaiseen hikoiluhaittojen vähentämiseksi käytettävään troppiin sain myös oman reseptin, samoin em. haittojen aiheuttajiin. Niiden (Femar ja Procren) nauttiminen (?) ja piikittäminen alkavat tosin vasta noin kuukauden päästä, henkisesti voin nyt kuitenkin jo alkaa valmistautua niihinkin, kunhan ensin saan Xelodat vietyä kunnialla loppuun.

"Hyvältä näyttää" on aina kiva kuulla, mutta erityisen mukava se on kuulla syöpälääkäriltään. Lunttilappuun kirjoitettuja kysymyksiäkin minulla oli taas muutamia, ja kaikkiin sain jälleen vastauksetkin: esimerkiksi kynsien irtoaminen on melko pitkällä viiveellä tullut docetakselin haitta, ei Xelodan. Jos ja kun osa kynsistä irtoaa, uudet kasvavat kyllä tilalle, kuten toki tiesinkin. Mitään rasvausta kummempaa ei tälle yllättävän kivuliaalle ja normaalia työ- ja kotielämää monin tavoin hankaloittavalle asialle valitettavasti ole tehtävissä. Tietokonetta voi onneksi naputella muillakin kuin etusormilla, joissa on nyt molemmissa tosi ikävät irtoamista ennakoivat ja kudosnestettä tihkuvat "pullistumat" kynsien alla; itse kynnet ovat menneet lähes valkoisiksi varpaankynsien tapaan. Ei mitään kaunista nähtävää, onneksi ei tarvitse esitellä niitä kovin yleisesti.

Pari muutakin "pikkujuttua" sai vapauttavan vastauksen: on ihan normaalia, jos on vielä tässä vaiheessa pientä nestekertymää leikkausalueella, tilanne tasoittunee itsestään ajan myötä eikä haittaa elämää mitenkään. Leikatun puolen käden turvotusta (lymfödeemaa) minulla ei onneksi ole juurikaan ollut missään vaiheessa; kainalon tyhjentämisestä on nyt jo reilut 11,5 vuotta, eli vaara lienee aika pieni, että se enää alkaisi vaivata. Lääkemäärätkin pysyivät ennallaan parista sairauslomakilosta huolimatta, pinta-alaani ne eivät vaikuttaneet mitenkään merkittävästi. Ruoka (Pirkka-lakritsijäätelöpuikotkin ovat ruokaa, ovathan?) on siis maistunut ihan hyvin koko kesän; Xelodan mahdollisena, joskaan ei kovin yleisenä haittana mainittua anoreksiaa en siis - onneksi! - ole saanut kaverikseni. Kortisoniturvotusta sen sijaan lienee aina aika ajoin pikkuisen, mutta aineen hyvät ominaisuudet voittavat kyllä moninkertaisesti sen haitat, joista yhdestä saan todennäköisesi kärsiä tänäkin yönä, kortisonihumalassa kun ei meinaa uni tulla silmään ilman täysikuutakaan. Ja virtaa riittää, ainakin lauantaihin asti, johon asti otan vielä Dexametasonin (kortisoni) lisäksi Emendiäkin (aivan loistava uudehko pahoinvoinninestolääke).

Viimeinen sytostaattitiputus meni ihan mukavasti sekin, vaikka sairaala-apteekin tilaus lähtikin vähän väärällä hetkellä, ja sain odotella lääkkeitä normaalia pidempään, ne kun ehtivät mukaan vasta kello 11:n kuormaan. Sopivaa suonta etsittiin hetkinen, mutta kun sopiva saatiin valittua, homma sujui kaikin puolin mukavasti ja kivuttomasti. Onneksi en ole piikkikammoinen, eikä hyvin suonen sisään laitettu kanyyli satu lainkaan, vaikka sen kautta tulisi millaisia myrkkyjä. Ensimmäisenä ja viimeisenä (ja siinä välissäkin) suoneen tiputetaan aina keittosuolaliuosta, jotta nähdään suonen varmasti toimivan ongelmitta ja huuhtoutuvan kunnolla. Nesteitä meni siis taas kiitettävä määrä seuraavien parin-kolmen tunnin aikana, ja vessassakin piti taas köpötellä hoikkaakin hoikemman tippatelinekavaljeerin kanssa: Muumilimsa olkoon pannassa edelleen, kiitos epirubisiilin, jonka kauniin pinkki väriaine tulee (onneksi) nopeasti läpi... :-) Näitä sytkyhommia ei muuten ainakaan Radiuksessa koskaan anneta harjoittelijoiden tehtäviksi, mikä on varmasti viisasta: väärään paikkaan "vahingossa" sujahtaneet sytostaatit eivät ole kovin toivottava tilanne, eikä yksikään vähän väliä labroissa ja hoidoissa juokseva syöpäpotilas todellakaan kaipaa omalle kohdalleen yhtään ylimääräistä piikitysyritystä. Kanyylin ja tipan laittamista voi oikein hyvin harjoitella ensin ihan muissa ympyröissä ja ihan muille ihmisille.

Kortisonista ja täysikuusta huolimatta olisi varmaan viisasta yrittää käydä nukkumaan, tietokoneen ääressä liian myöhään kukkuminen ei liene ihan toivottavaa tässäkään vaiheessa, niin terapeuttista kuin tämä blogin kirjoittamishomma onkin. Hyvää yötä ja kesän jatkoa: vielä on kesää jäljellä ja kuin ihmeen kaupalla hiuksia myös, vanha peruukkini odottelee mahdollista uutta tulemistaan edelleen omassa laatikossaan. :-)

Viimeisen ison sytkyn aaton mietteitä

Kävin tänään ennen töihin menoa otattamassa jälleen pari pientä putkiloa verta Radiuksen labrassa. No news is good news, eli koska mitään ei ole ilmoiteltu tuloksista tähän iltaan mennessä, ovat huomisaamuna luvassa sekä tämän vaiheen viimeinen onkologikäynti että sytostaattitiputus. Kolme ja puoli sytostaattikuukautta on mennyt tosi nopeasti: vastahan tämä rumba alkoi ja nyt se jo päättyy!

Syövän kanssa eläessä ei tosin kukaan koskaan voi olla sataprosenttisen varma, onko tämä sittenkään tässä, vai kummitteleeko joku mörkö sittenkin vielä jossain päin kehoa. Parasta kuitenkin yrittää ajatella, että sodassa syöpää vastaan on pian alkamassa vähintään välirauhan aika. Edellinen kesti omalla kohdallani yli 10 vuotta, lopullista voittajaa ei tässä sodassa taideta uskaltaa koskaan kruunata.

Positiivinen ajattelu ja toivon kipinöiden hehkuvina pitäminen ovat jatkossakin tarpeen, samoin kuin fyysisempikin itsensä hoitaminen. Kun lääketiede on tehnyt osansa, jää loppu potilaalle itselleen. Muiden samaan jamaan joutuneiden kanssa asioiden jakaminen helpottaa myös monin tavoin, onneksi täällä meillä Tampereella päin on sitäkin mahdollista harrastaa myös jatkossa, toivottavasti muuallakin. Potilaiden omatoimisuutta ja ideoita vaaditaan tosin siinäkin, valmiina ei kaikkea ole saatavissa varmaan missään.

Syksyn tapaamisia - ja sitä viimeistä isoa sytostaattitiputusta - odotellessa Pariisin Kevään Kesäyö ja mökkirannan auringonlasku yhtenä kauniina kesäyönä:

"Istuin hämärässä, alkoi hetki, joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa."
Istuimme hetken yhdessä, ja avaruus katsoi meitä.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.
Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.

Herään rannalta, on yö kirkkaampi päivää, valopisteet taivaalla liukuvat aamuun.
Olen unohtanut, mistä tähän kuljin, verhoudun unohduksen kaapuun.
Vaan muistan ilmalaivueita, taivaanrantaan lentäneitä.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.
Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.

Istun hämärässä, odotan vieläkin hetkeä, joka ei lopu koskaan.
Saapuisi hiljaisuus, kertoisi minulle kuinka kaikki lopulta katoaa.
Näen valot taivaalla, ja juoksee selässä kylmiä väreitä.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.
Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä." 

Mökkilomaa ja mustikkametsiä

Heinäkuu ja sen myötä sairauslomani on kohta ohi: työt kutsuvat jo ylihuomenna. Ehdin kuin ehdinkin onneksi pitämään haaveissani olleen reilun viikon mittaisen mökkiloman, joka teki terää ja antaa voimia talven varalle.

Viime viikon mökkeilin ilman teinejäni, se olikin tämän kesän ainoa totaalisen teinivapaa viikkoni. Kaksi kolmesta oli mukana vielä menomatkalla, mutta lähtivät esikoisen 18-vuotisjuhlien jälkeen isälleen. Kissa Kehrääväinen sen sijaan jäi nauttimaan mökkilomasta kanssani. Myyrävaisto oli kohdallaan ja pieniä saaliita tuotiin näytille muutamana päivänä. Jäniksenpoikasta kattipeto ei sentään saanut kiinni.

Mustikoita, muikkuja ja kanttarelleja sekä mökkisaunaa ja uimista tuli tankattua oikein kunnolla; mustikoita ja kanttarelleja toin kotipakastimeenkin pari kylmälaukullista. Muutaman vanhan dekkarinkin nautiskelin osin laiturilla, osin mökin hämärässä välillä torkkuja ottaen. Ilman nettiyhteyksiä ja puhelinta säästäen aika meni tosi nopeasti, muutaman päivän olisin hyvinkin jaksanut vielä samaan malliin, mutta velvollisuudet kutsuivat takaisin kaupunkiin: nuorimmainen (kaikkine viime tipassa pakattuine reeni-, yöpymis- ym. kamppeineen) aloitti juuri tanssileirillä ja pyykkikone pyörii.

Maiseman vaihtaminen reiluksi viikoksi teki hyvää muutenkin. Sairastamisesta muistuttivat lähinnä akvaariovanuproteesilla topattu mökkiuikkari ja Xeloda-tabletit, joista onneksi pääsin torstaina viikon tauolle. Juuri nyt oloni on jos mahdollista melkein normaali, jollei oteta huomioon lähes täysin tippuneita kulmakarvoja ja muutamia tippumisvaarassa olevia varpaankynsiä. Hiuksia ja ripsiä minulla sen sijaan riittää edelleen ihmeellisen paljon, vaikka nekin harvenevat koko ajan: joka ikisellä harjanvedolla lähtee tukko, ja olen siksi alkanut "säännöstellä" harjaamista ja pitää hiuksia kiinni sulkasadon minimoimiseksi. Peruukkikauppiaan ohjetta kaljuksi ajamisesta en suostu edes harkitsemaan niin kauan kuin vain omia haivenia riittää.

Ylihuomenna on taas aika palata paitsi töihin myös syöpäpotilaaksi ja käydä antamassa verinäytteet labrassa. Torstaiaamulle on varattuna sytostaattihoitojakson viimeinen onkologiaika ja CE-tiputus. Xelodaakin joudun popsimaan vielä pari viikkoa, sitten pitäisi tämänkertaisen sytkyurakan olla ohi. Seuraava urakka, viiden vuoden "pikakuuri" Procren-pistoksia ja Femar-tabletteja (aromataasinestäjä), alkanee heti tämän ensimmäisen perään. Tamofeeni (antiestrogeeni) oli ihan ok aikanaan, mutta sitä en enää voi saada uudestaan. Sädehoitojakaan minulle ei enää jo kertaalleen sädetetylle alueelle anneta, mikä lyhentää hoitoprojektiani reilulla viidellä viikolla. Em. "estrogeenintotaalipoistolääkkeiden" (Procren ja Femar) haittavaikutusten listoja alustavasti silmäilleenä luulen, että niissä on nyt ihan riittävästi kiusaa tuleville vuosille. Esimerkiksi nivel- ja lihassärkyjä tai osteoporoosia en kaipaisi ollenkaan, toivottavasti haitat eivät ole ihan kammottavia ja estä liikuntaharrastuksia. Tässä vaiheessa ajatus onkin pyrkiä mm. liikunnan avulla estämään pahimpia haittoja, onhan hyvä peruskunto auttanut tämänkin projektin läpiviemisessä.

Nyt kuitenkin ajatukset takaisin tähän kesään ja väliviikon hyvästä olosta ja viimeisistä vapaapäivistä nauttimaan. Sytostaattitiputuksen jälkeen on taas luvassa vaihtelevaa oloa ja väsymystä.

"Elämään eksyneitä" lainaamassa...

... vain tällä kerralla; tässä on lyhyesti ja tyylikkäästi sanottu paljon - pienistä kirjoitusvirheistä ei välitetä:

Lähde: https://www.facebook.com/photo.php?fbid=406730222707327&set=a.389766184403731.87316.389764547737228&type=1&theater