Kontrollikuvissa kaikki kunnossa!

Järjetön jännitys on siis taas tältä erää onnellisesti ohi. :-)

Muutamien aika heikosti nukuttujen öiden ja hieman toistaitoisten päivien jälkeen tärisin tänään aamulla Radiuksen radiologin ja röntgenhoitajan tekemien tutkimusten ajan: mammografialaite oli ihan yhtä kauhea kidutuskone kuin aina ennenkin, eikä ultraaminenkaan ihan kevyesti mennyt - itku tulee silmään ihan väkisin tilanteen nostattamien vanhojen muistojen mukana: ensimmäinen tautini löytyi aikanaan juuri ultrassa syksyllä 2000.

Kontrollien edellä jostain mielen syövereistä esiin pomppaavat jännitykset ja pelot ovat jotain, mitä ei järjellä pysty ymmärtämään; tunteet myllertävät ja mielikuvitus laukkaa. Kaikki vähänkin epänormaalit tuntemukset (itse aiheutetut lihaskivutkin) saavat mielessä kauheita diagnooseja. Tutkimusten aikanakin sitä keksii vielä kaikenlaista: kun ultrauslaite pysähtyy johonkin hetkeksi ja lääkäri ilmoittaa "ottavansa tästä kuvan", on levoton mieli jo valmistautumassa seuraavaan sytostaattiprojektiin.

On ihmeen vaikea uskoa kokenuttakaan lääkäriä ja hyvin onnistuneita kuvia, jotka todistavat, ettei minulla ole tällä hetkellä missään tutkituissa kohdissa mitään huolestuttavaa, vaan tauti on saatu leikattua ja hoidettua pois ja myös pysynyt pois. Tarkkaa työtä tehnyt (lihaskalvoa myöten kaiken pois kalunnut...) kirurgini saa jälleen virtuaalisen halauksen, samoin kaikki alan lääkärit ja tutkijat. Olette ihania! <3

Lopuksi vielä tähän tilanteeseen hyvin sopiva runo Irene Kuusimäen eilen illalla ties monettako kertaa lukemastani "Matkalla uuteen minuuteen" -kirjasta:

"Viime talvesta kesään

ja takaisin talveen

siihen mahtuu

koko elämäni

minun sairauteni

rintasyöpäni

epätoivosta

takaisin toivoon

elämässä kiinni pysymiseen."

Kuva:  http://eyecandyeventdetails.blogspot.fi/2012/10/free-subway-art-breast-cancer-awareness.html

Kutsumme teidät...

Posti toi eilen laatikkoon tämän kierroksen ensimmäisen seurantakuvausajan: 31.1. on määrä kerätä rohkeuden rippeet kasaan ja marssia Radiukseen tutkittavaksi. Jännitys ja muutamat ylimääräiset sydämen tykytykset seurasivat välittömästi Taysin kirjeen avaamista. Hieman on mietityttänyt leikatun puolen mammografian tekeminen, siellä kun ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään kuvattavaa. Onneksi on olemassa ihania Siskoja, joilta olen saanut huojentavia vastauksia: nahkaa ei ehkä sittenkään revitä irti kylkiluista väkipakolla, vaan leikattu puoli lähinnä vain ultrataan. Huh!

Valoa kohti mennään onneksi pienistä tykytyksistä huolimatta: kunto on hyvä ja kevät tulee! Olen taas innostunut jumppailemaan ja hiihtämään ehkä entistäkin innokkaammin: itse aiheutetut hikipuuskat ovat niin paljon mukavampia kuin lääkkeiden aiheuttamat, jotka ovat venlaflaksiinin ansiosta jo hieman rauhoittuneet! Jumpassa olen käynyt rauhallisemman joulutauon jälkeen noin neljä kertaa viikossa, ja sukset ovat päässeet heittämään lenkkejä kohta 100 kilometrin verran, mikä on ihan huippumäärä näin alkutalvesta. Lisäksi vielä hyötyliikunnat, joita tulee sekä työmatkoilla bussipysäkkimatkoista että siivous- ym. kotihommista. On hienoa, kun jaksaa taas entiseen malliin.

Töissäkin olisin mieluusti kokopäiväisesti - niin taloudellisista syistä kuin muistakin - mutta täytyy olla tyytyväinen, että on edes osa-aikatyö, joka on vieläpä mielenkiintoinen ja mukava. Olen viime aikoina miettinyt tulevaisuutta ja pohtinut työnhakuun uskaltautumista: miten työnantajat mahtavat suhtautua meihin syöpätaisteluissa arpia saaneisiin? Voiko hoidettu syöpä olla este työn saannille? Saako se edes olla? Monet ovat vaihtaneet työpaikkaa hoidetun taudin jälkeen ja hoitaneet työnsä vähintään yhtä hyvin kuin terveet (toistaiseksi ainakin) kollegansa.

Jos Satu Hassi esimerkiksi olisi ollut oman syöpänsä vuoksi "merkitty nainen", ei hänen poliittinen uransa olisi varmasti kantanut Europarlamenttiin. Ja onhan siellä toinenkin Isosisko, meidän ensimmäinen (joskin myös lyhytaikaisin) naispääministerimme. Päädyin omissa mietteissäni siis siihen, että olen ihan yhtä hyvä hakija kuin joku toinenkin, jos ja kun päädyn taas pitkähkön tauon jälkeen naputtelemaan työhakemuksia.

Kokemustahan viime vuosi taas vaan toi lisää, jos haluaa jotain positiivista tästä löytää. Ja kokemus on ainakin omasta mielestäni äärimmäisen tärkeää, ihan kaikissa asioissa. Kokemus auttaa ratkaisemaan ongelmia, niin omia kuin töihin liittyviä. Kokemus antaa myös perspektiiviä: asioita pitää priorisoida ja arvioida koko ajan, niin omassa elämässä kuin töissäkin. Näkökulmia on omien kokemusten myötä enemmän ja itsestäänselvyyksiä vähemmän. Elämä ei ole aina helppoa, mutta vaikeistakin ajoista pystyy selviytymään.

Olen lukenut iltasaduikseni Maaria Leinosen koottujen runojen I osaa. "Elämän täysi" on juuri tähän vaiheeseen ihan parasta. Leinosen viisaat runot antavat uusia näkökulmia moniin asioihin (s. 168):

"Älä pelkää pimeää

pimeyttäsi,

siinä on toivon siemen:

se voi muuttua valkeudeksi. Ja vain hän

joka on pimeyden kokenut osaa iloita valosta.

Valo muuttuu kirkkaudeksi pimeyttä vasten.

Joulun ihme on se

että pimeä muuttuu valoksi.

Vain pimeässä näkyvät tähdet.

Vain hiljaisuudessa 

kuuluu laulu

ja rauha rauhaa

vasta taistelulla

kivulla lunastettuna."

Kuva: https://www.facebook.com/supportthefight

2.1.2001...

... makailin näihin aikoihin sairaalassa aamulla tehdystä ekasta syöpäleikkauksestani toipuen.

Muistikuvat ovat jo osin hämärtyneet, aika on tehnyt tehtävänsä tässäkin asiassa. Kainalo oli leikkauksen jälkeen ihan järjettömän kipeä heti, kun kipulääkkeiden vaikutus heikkeni. Rintaleikkaus oli sen sijaan aika pieni - vain yksi 6 mm kasvain osapoistolla - eikä haava ollut juurikaan kipeä, kokonaan auki revittyyn kainaloon verrattuna siis.

Minua kävi sairaalassa moikkaamassa oman perheen lisäksi myös samanikäinen (noin kolmikymppinen) vertaissisko, joka tuli sairaalaan suoraan sählytreeneistä! Oli mieletöntä nähdä toisen toipuneen vastaavasta leikkauksesta pelikuntoon, sen jälkeen aloin kivuistani huolimatta uskoa omaankin toipumiseeni.

12 vuotta on mennyt tosi nopeasti näin jälkikäteen arvioiden. Tuolloin sairaalassa maatessani en uskaltanut niin pitkälle eteenpäin edes ajatella, vaikka ennuste olikin periaatteessa ihan hyvä kahdesta kainalosta löytyneestä imusolmukemetastaasista huolimatta, sillä pääsin silloin käynnissä olleeseen FinHer-tutkimukseen tutkimuspotilaaksi (olin riittävän, mutta en liian sairas) ja sain loistavan lääkärin ja hoidot.

Käytännössä yhdestäkään syövästä ei voi koskaan tietää, niin salakavalia nämä taudit ovat: piileskelevät mokomat parhaansa mukaan, eivätkä välttämättä anna yhtään mitään oiretta potilaalle ennen kuin vasta sitten, kun tilanne alkaa olla tosi vakava. Hyvinkään hoidetun taudin käyttäytymistä ei voi kukaan varmuudella ennustaa: minunkin vuonna 2001 leikkauksen jälkeen saamani hoidot (Taxotere- ja CEF-sytostaatit, viiden vuoden Tamofen-kuuri ja sädetykset) olivat melkein riittävät taudin poissa pysymiseksi, mutta eivät ihan.

Vuoden vaihtuminen tuo aina väkisinkin nämä 12 vuoden takaiset muistot mieleen: koko joulukuun olin jännittänyt ja pelännyt, odottavan aika oli todella pitkä ja piinaava, joulun luulin jäävän viimeiseksi eikä uuden vuoden juhlintakaan kovin railakasta tainnut olla.

Epävarmuuden sietämistä on siis tullut opeteltua jo aika pitkään ja monta vuosikontrollia jännittettyä. Ehdin jo välillä päästä terveiden kirjoihinkin aika pitkäksi aikaa - olisipa ollut lääkärin mukaan jossain vaiheessa jo mahdollista ajatella uutta vauvaakin, jos sellainen olisi ollut ajankohtainen, mutta ei ollut. Kolmen pienen (ja nyt kolmen teinin!) kanssa oli jo ihan riittävästi puuhaa. :-)

Terveempää ja onnellisempaa alkanutta vuotta kaikille!

Kuva: https://www.facebook.com/supportthefight

Vuosikertomus

Muutaman tunnin päästä on jo ensi vuosi. Aika menee tällaisena aika surkeanakin vuonna ihmeen nopeasti: vastahan vuosi 2012 alkoi, ja nyt se jo loppuu. Mitä tästä vuodesta jäi mieleen ja kalenterin sivuille?

Tammikuussa iloitsin lisääntyneestä vapaa-ajastani; olin saanut toisen tutkintoni valmiiksi joulukuussa, ja tein vain osa-aikatöitä. Tekemistä riitti opintojen jälkeenkin töiden, kotihommien, liikuntaharrastusten ym. lisäksi: sain pitkään odottamani remontti-innostuksen, jonka seurauksena tyttöjen huoneiden 22 vuotta vanhat tapetit saivat lähteä ja seinät uudet valkeat maali- ja tapettipinnat.

Helmikuussa kalenteriini alkoikin sitten ilmestyä ihan toisenlaisia merkintöjä, jotka olen värittänyt vihreällä yliviivaustussilla: mammografia ja ultra, lääkärin vastaanotto, kirurgin vastaanotto, leikkaus. Vihreiden tapahtumien välissä on onneksi paljon muutakin elämää: töitä, jumppia, hiihtolenkkejä ym. harrastuksia jne. "Vihreät päivät" ovat kuitenkin edelleen vahvimmin mielessä.

Maaliskuu meni rauhallisesti kotona sairaslomaillen ja pikku hiljaa ulkoillen. Karkauspäivänä sairaalasta kotiutuneena en ollut mitenkään vahvimmillani missään mielessä, mutta niin vain selvisin hengissä maaliskuusta - nuorimmaisen synttäreistäkin. Vihreitä päiviä osui myös maaliskuuhun: tikkien ja dreenin poistoa, yksi punktiokeikka ja kirurgin lopputarkastus, jonka jälkeen pääsin taas takaisin liikuntaharrastusteni pariin: samana iltana jumppaan ja lumisen pääsiäisen aikaan hiihtoladullekin. Elämä alkoi voittaa.

Huhtikuun alussa palasin töihin, ja aloin olla muutenkin suunnilleen ennallani. Jos se nyt on mahdollista kenellekään. Vihreitä päiviä oli huhtikuussakin: luustokuvaus, labroja, keuhkokuva, ylävatsan ultra, onkologin vastaanotto, ensimmäiset sytostaattikuurit suoneen ja suun kautta. Aloin tuntea itseni taas syöpäpotilaaksi. Onneksi piinaavan jännittävistä levinneisyystutkimuksista ei paljastunut mitään kamaluuksia, ja toivo paranemisesta alkoi elää.

Toukokuussa tein töitä (ja toki kaikenlaista muutakin) ja kävin lisätutkimuksissa: kallosta ei onneksi löytynyt mitään vakavaa. Sytostaattihoidot jatkuivat, mutta hiukset pysyivät päässä, mikä yllätti itsenikin. Kuntokin kesti yllättävän hyvin melkoiset hevoskuurit. Lääkitys oli myös useimpina päivinä kohdallaan: lääkearsenaalini ja reseptinippuni olivat aikamoisia, vastalääkkeitä oli joka vaivaan.

Kesä- ja heinäkuun olin taas sairaslomalla, ja elin kolmen viikon sykleissä. Olo vaihteli, mutta onneksi myös parempaan suuntaan. Sitkeästi teki mieli tehdä kaikenlaista - paitsi niinä päivinä, kun ei jaksanut kerta kaikkiaan oikein mitään. Xeloda sai aikaan melkoiset ihonkuorinnat niin käsiin kuin jalkoihinkin, mikä ei ollut kesäkelillä kovinkaan mukavaa. Ahkera rasvaus auttoi onneksi.

Viimeiset sytostaattikuurit sain elokuun alussa, jolloin palasin taas töihin. Ihan ongelmitta ei töihin paluu tosin onnistunut (mikä olisikin ollut aikamoinen ihme!), vaan jo heinäkuussa oireilleet kynnet alkoivat kiusata oikein kunnolla. Söin yhteensä kolme antibioottikuuria kynsitulehduksiin, pahimmillaan olin ensiavussa paiseeksi muuttuneen tulehduksen vuoksi. Paisesormen kynsi irtosi sittemmin, eikä uusi kynsi ei ole vieläkään kasvanut normaalin mittaiseksi, eikä se ole ainoa. Kynnet kasvavat yllättävän hitaasti silloin, kun niiden toivoisi kasvavan.

Syyskuussa alkoi sitten ihan uusi vaihe vihreissä merkinnöissä ja koko elämässä: kuukausittaiset Procren-piikitykset (joista viimeisimmän hoidin ihan omatoimisesti kotona, ensimmäiset kävin piikityttämässä työterveyshoitajalla) ja päivittäin suun kautta ottavat letrotsolit muuttivat oloni hikisemmäksi kuin koskaan aiemmin.

Unettomuutta/katkounisuutta, hikipuuskia päivin öin, aamuisia nivelkipuja ja -jäykkyyksiä jne. Viiden vuoden hormonienpoistoprojekti on vasta alussa, mutta olen ehtinyt tuskastua sen tuskallisuuteen jo lukemattomia kertoja. Miten ihmeessä näiden vaivojen kanssa jaksaa elää monta vuotta? Voiko tähän tottua?

Väsymys, hikipuuskat ja matalat fiilikset ovat tehneet pimeän syksyn normaaliakin synkemmäksi. Kovin suurta apua en ole näihin uusimpiin vaivoihini saamistani vastalääkkeistä saanut, hieman ehkä kuitenkin. Unilääkkeitä en halua käyttää, vaikka niiden avulla yöt voisivatkin mennä vähän nykyistä mukavammin.

Edes joululomalla ei ollut monenakaan aamuna kovin hyvin nukkunut olo, vaikkei herätyskello soinutkaan. Tänään (uuden vuoden aattona) heräsin viikon tauon jälkeen kellon soittoon vähän yli seitsemän, ja olen jo nyt alkuillasta ihan poikki, vaikka teinkin vain lyhyehkön työpäivän. Iltamenoja tai yövalvomista en uskalla edes suunnitella. Tätäkö tämä on jatkossakin? Aika kauhea skenaario. Onneksi uuden vuoden aaton "valvojakaverinikin" on yhtä raukea ja rauhallinen.

Terveempää uutta vuotta toivoen ja toivottaen:

Tokakertalainen

Tulevaisuus sairastumiskriisin jälkeen, onko sitä?

"Traumaattinen kriisi on seurausta yllättävästä, odottamattomasta ja voimakkaasta tapahtumasta. Tapahtumaan liittyy suuri tunnejärkytys, joka ylittää voimavarat hetkellisesti. Traumaattinen kriisi on reaktio tapahtumaan, jossa elintärkeät asiat ovat uhattuna. -- Traumaattisen kriisin läpikäyminen ja käsittely on usein tuskallista ja työlästä. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin kykyjä, joiden avulla selvitä kriiseistä." http://www.e-mielenterveys.fi/kriisit/traumaattiset-kriisit/

Syöpään sairastuminen on useimmille meistä ison kriisin paikka, josta selviäminen vie aikaa ja vaatii monenlaisia keinoja. Itse olen lukenut aika paljon tähän aiheeseen liittyvää asiaa sekä kirjoista että netistä. Ilkka Vartiovaaran Jaksamisen rajat -kirjassa käydään läpi näitäkin asioita tosi fiksusti:
"-- kriisi kehittyy silloin, kun ihmisen aikaisemmin hyviksi havaitsemat keinot kohdata vaikeita asioita eivät enää riitä. Olennaista on epävarmuus tulevaisuudesta ja sen aiheuttama turvattomuudentunne. Ihmisen on yleensäkin vaikea elää, ellei hänellä ole tunnetta siitä, että hän voi edes jonkin verran ennakoida tulevia tapahtumia." (Vartiovaara 2000, 151)

Kuulostaa tosi tutulta tuo edellinen: olen miettinyt tulevaisuuden epävarmuutta aika usein tänä syksynä ns. käsittelyvaihetta (vrt. aiempi kirjoitukseni kriisin vaiheista) eläessäni. Uskaltaakohan kukaan muukaan vakavasti sairastunut ajatella kovin pitkälle eteenpäin ja tehdä pitkäntähtäimen tulevaisuudensuunnitelmia? Vai onko kaikkien muidenkin elämä tänään, tässä ja nyt, korkeintaan ensi viikolla ja ensi kuussa? Seuraava vuosikin, joka on nyt tosin jo ensi viikolla, on pahimmilla hetkillä tosi kaukana.

Käsittelyvaihe voi Vartiovaaran (mts. 156) mukaan kestää jopa vuoden, eli ei ihme, että tunnen itsekin juuttuneeni siihen: en enää yritä kieltää tai torjua tapahtunutta, vaan uudelleen sairastuminen on jo selkeästi asia, jonka kanssa on vain osattava elää. Tämä syksy on ollut melkoista "surutyön aikaa", sillä käsittelyvaiheessa "Ihminen rakentaa itseensä uutta menetetyn tilalle ja yrittää samalla käsitellä usein ilmeneviä vihan, surun ja yleisen katkeruuden tunteita." Niin totta.

Iloisia tunteita ei totisesti ole helppo kaivaa näiden ikävien tunteiden seasta esiin, vaikka haluaisikin. Sen tietäminen, että mollifiilikset kuuluvat tähän vaiheeseen, helpottaa onneksi hieman. Ehkä ne menevät ohi jonain kauniina päivänä? Ehkä sitä vielä joskus uskaltaa ajatella ja suunnitella tulevaisuutta? Nyt en nimittäin vielä oikein uskalla, ensi vuotta pitemmälle ainakaan. Pätkätyöläiselle pätkätulevaisuus on kyllä tuttua muutenkin, epävarmuuden sietäminen samoin. Ei silti, että siihen koskaan ihan täysin voisi sopeutua, etenkin, kun tietää, että on itsensä lisäksi huolehdittava lapsistakin vielä aika monta vuotta.

Käsittelyvaiheen jälkeen alkaa ns. uudelleen jäsentäminen, joka saattaa viedä parikin vuotta. Tässä vaiheessa ei enää mietitä menneitä, vaan suunnataan energiaa tulevaisuuden suunnitteluun. Kuulostaa lupaavalta! Uudelleenjäsentämisvaiheessakin voi tosin vielä tulla takapakkeja, kun joku asia palauttaa menneitä tapahtumia mieleen. (mts. 156)

Parhaimmillaan kriisi voi vahvistaa ihmisen minuutta ja kehitystä tasapainoiseksi, kypsemmäksi henkilöksi (mts. 153). Kuulostaa oikein hyvältä tämäkin, mutta ei todellakaan tule helpolla. Kaikki mahdolliset selviytymiskeinot on otettava käyttöön kriisin eri vaiheissa, että pääsee eteenpäin. Tällä viikolla olen itse ottanut yhden vanhan tutun keinon käyttööni ja hiihtänyt kolmena päivänä yhteensä 25 kilometriä.

”Kriisi ei ole sairautta, josta tulee parantua, vaan elämää, joka on elettävä.”

Lähteet:

Ilkka Vartiovaara 2000. Jaksamisen rajat. WSOY.
E-MIELENTERVEYS.FI – tietoa kriiseistä, mielenterveyden ongelmista ja avun hakemisesta sekä oma-apuohjelma kriiseihin http://www.e-mielenterveys.fi/
http://www.e-mielenterveys.fi/kriisit/traumaattiset-kriisit/
http://www.e-mielenterveys.fi/vaikeat-elamantilanteet/suru/selviytymiskeinoja-surussa/

Rauhallista joulua

Aurinkoinen ja kylmä aatonaattopäivä on pimentynyt illaksi ja pakkanen laskee taas kohti -20 astetta. Joulu on valkoinen täällä Etelä-Suomessakin.

Päivän uutinen on surullinen: kaksi päivää kateissa ollut pieni poika on löytynyt kuolleena lumikasaan hautautuneena. Pienestä on elämä kiinni välillä: poikien kaivaman lumiluolan katto ei kestänyt, ja pieni poika menehtyi.

Kaunista ja lapsia leikkeihin innostavaa valkoista lunta on nyt saatu jo ennen joulua ennätysmäisen paljon, ja maisemat ovat upeita. Kun maass' on hanki ja järvet jäässä... toivotan kaikille rauhallista ja rentouttavaa joulua ja onnellisempaa uutta vuotta.

PS. Ihan uskomattoman paljon lukijoita täällä: nyt jo yli 25 000!

Vuoristoratavuosi

Vuosi sitten en osannut ollenkaan arvata, mitä tämä vuosi toisi tullessaan. Kuvittelin toiveikkaasti pääseväni vähän helpommalla vaihteeksi, kun oli töitä (osa-aika-sellaisia tosin vain) tiedossa koko vuodeksi, ja kesälomaakin normaali-ihmisten malliin. Vaan toisin kävi, helmikuun alussa alkoi vuoristorata, jonka vauhdin ja vaarallisuuden alan tajuta oikeastaan vasta nyt. Fyysiset voimat ovat onneksi riittäneet, mutta henkinen väsymys on nyt aikamoinen. Onneksi kohta on joulu ja koko viikko vapaata.

Kävin maanantaina kuuntelemassa Pirkanmaan syöpäyhdistyksen psykologi Eva Nilsonin pitämän "Tunteiden vuoristorata - tunteet sairauden aikana" -luennon, jossa käytiin läpi luennoiden ja keskustellen monta voimakasta tunnetta, jotka useimpien vakavasti sairastuneiden vuoristoradalla tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Eva kertoi tunteiden tulevan viiveellä, sillä hoitojen aikana on ollut tärkeää selviytyä fyysisesti. Hoitojen jälkeen pitäisi olla mahdollisuus tuen saamiseen: psykologin mukaan kolmasosalla syöpäpotilaista diagnosoidaan myös joku psyykkinen sairaus. Hurja luku, joka kertoo osaltaan syöpäsairauksien vakavuudesta.

Sairastuminen kuormittaa ihmistä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Eva jaotteli "kuormat" kolmeen osaan:

1. Tiedollinen kuorma (järki): sairastuneella on aluksi pää täynnä kysymyksiä ja vain vähän vastauksia, joita saa sitten onneksi pikku hiljaa. Vähittäin oikean kokoisina palasina annettu tieto keventää oloa ja lieventää epävarmuutta.
2. Tunnekuorma (tunteet): epävarmuus kalvaa kaikkia sairastuneita, ja sitä on vaikea kestää. Pelolta, ahdistukselta, surulta ym. ei myöskään voi välttyä.
3. Kehollinen kuorma (ruumis): leikkaus ja hoidot rasittavat fysiikkaa, kuorma kevenee toimintakyvyn parantuessa.

Eva kertasi myös kriisin vaiheet, joista itse kirjoittelin tänne jo keväällä. Ns. käsittelyvaiheessa (jossa varmaan itse olen ollut jo vähän aikaa) on tärkää erottaa asiat, jotka on pakko hyväksyä ja osata luopua, mutta ei luovuttaa! Luopuminen ei ole helppoa, mutta tämän ymmärtäminen vapauttaa voimia.

Tunteet ovat psykologisia vasteita, joita nousee kehostamme. Syöpään sairastuminen nostaa ylös erityisen rankkoja tunteita. Epävarmuuden lisäksi suru on väistämätön kaikissa muutoksissa, vasta sen myötä tulee tilaa nähdä tulevaan. Suru tulee hitaasti, usein vasta viimeisenä isoista tunteista. Sureminen vie aikaa ja voimaa, mutta se joka uskaltaa surra, ei masennu. Surun sisällä on monta eri tunnetta: vihaa, katkeruutta, kateutta, häpeää, tyhjyyden tunnetta, tuskaa ja pelkoa.

Viha, häpeä, pelko ja kateus ovat vaikeita tunteita. Nekin pitäisi kuitenkin osata käsitellä, sillä muuten ne jäävät kiusaamaan kehoomme erilaisina jännityksinä, väsymyksenä, levottomuutena ja itsemme puuduttamisena.  

• Vihan tunteminen on hyväksi, ja jos sen saa purettua johonkin positiiviseen (vaikka siivoamiseen), se antaa voimaa. Viha myös etäännyttää hankalasta asiasta.
• Häpeän eräs kuulija määritteli hyvin: se on jotain, mitä ei voi kertoa kenellekään. 
• Kuoleman pelko on kaikkien pelkojen pohjalla: oman rajallisuuden tiedostaminen on kova juttu. Pelko suuntaa ihmisen tarkkaavaisuuden itseen ja omaan elämään ja muuttaa asioiden tärkeysjärjestyksen.  
• Kateutta olen tuntenut itsekin aika usein, kaikkia terveitä kohtaan, sillä suru nostaa pintaan itsekkäitä piirteitä. Kateus kertoo sosiaalisuudestamme, kiinnostuksestamme toisia ihmisiä kohtaan, ja se on normaali tunne vakavasti sairastuneilla.

Kaikkia tunteita tarvitaan selviytymisessä, ja onneksi myös "kutsumattomat vieraat" (epämiellyttävät ja vaikeat tunteet) poistuvat ajallaan!

Lopuksi vielä pieni Facebookista kopsattu pikkujoulupiristys - psykopaattiin asti en ole onneksi vielä ehtinyt:

Lähde: 

Eva Nilson. Tunteiden vuoristorata - tunteet sairauden aikana. Pirkanmaan syöpäyhdistyksen teemailta 10.12.2012. (omat muistiinpanot)