Karkauspäivän mietteitä

Sairaalakeikka heitetty. Ablaatio-operaationi onnistui suunnitelman ja aikataulun mukaisesti, vaikka leikkauskertomusta en vielä pystykään lukemaan, sen verran karua kertomaa on tämä uusinkin epikriisini sivu. Tärkeintä kuitenkin on, että ei-toivotut solut (toivottavasti kaikki!) siirtyivät minusta patologille jatkotutkimuksiin. Vaikkei siltä juuri nyt tunnukaan, Maija Paavilainen (2005, 68) lienee oikeassa kirjoittaessaan:

"Ihminen on enemmän kuin epikriisit.
Minut on leikattu ehjemmäksi."

Sairaalan pedille en minä eikä selkäparkani täysiä pisteitä anna, toisin kuin taitavalle lääkärille, ihanille hoitajille ja maailman parhaalle kämppäkaverille - viimeksi mainitun kanssa juteltiin yöllä henkeviä muutamakin tunti! :-) Kotona ehtii sitten kyllä taas nukkumaan omassa tutussa sängyssä, sairaalan äänien ja hajujen keskellä se ei tropeista huolimatta oikein onnistunut. Kotiin "karkasin" sairaalasta jo tänään - karkauspäivä kun on - yhtä kokemusta rikkaampana, mutta yhtä rintaa köyhempänä.

Aivan täysin en varmaan vielä kaikkea viime viikkojen aikana tapahtunutta edes ymmärrä, sen verran vauhdikkaasti asia on edennyt. Lukeminen ja kirjoittaminen selkeyttävät ajatuksia pikku hiljaa, samoin sopivan positiivisten ja realististen ihmisten kanssa jutteleminen. Muiden sääliä ja surkuttelua en kaipaa lainkaan, itsesäälissä on ihan riittävästi tekemistä. Muutenkin tekemistä riittää, sillä uskon Maija Paavilaista (2005, 50):

"Päätin kirjoittaa luettelon kaikesta siitä, 
mitä en pysty tekemään:
minä pystyn mihin vain."

Kevät tulee ja elämä jatkuu, joskin ensin hiljaiselona ja sairauslomana; kuukauden päästä on sitten taas lupa liikkua vapaammin.

Jessica Suomi: "Surumielisyys" (http://www.paivin-ateljee.com/page2)

Lainaukset kirjasta:

Maija Paavilainen 2005. Kokonaisena - rintasyövästä huolimatta. Kirjapaja.
Jessica Suomen taidetta: http://www.paivin-ateljee.com/page2.php

"Toihan on ihan kauhee toi sun tilanne"

Näin kannustavasti totesi syöpäyhdistyksen ammattilainen muutama päivä sitten omaan tilanteeseeni soveltuvaa tukihenkilöä kysellessäni. Yllättävää kyllä, vastaavaa tapausta ei tämän maakunnan tukihenkilöiden joukosta löytynyt. Miksiköhän?

Lyhyesti tilanne on siis tämä: sairastuin 31-vuotiaana kolmen pienen (1-6-vuotiaan) lapsen äitinä rintasyöpään joulukuussa 2000. Oikea rinta leikattiin tammikuussa 2001 säästävästi ja kauniisti: "Nätti toi sun arpi", totesi röntgenhoitaja seurantatarkastuksessa käydessäni. Kyseessä oli ekalla kerralla itse suihkussa löytämäni pieni (6 mm), mutta pippurinen (kahteen imusolmukkeeseen ennättänyt) duktaalinen rintasyöpäkasvain. Onni onnettomuudessa, että olin itse valppaana ja menin tutkituttamaan löydökseni heti rohkeasti: edes kirurgi ei tuntenut pikkuista pattiani: "Mitähän täältä pitäisi leikata?"  

Hoidot sain "kaikilla mausteilla": sytostaatti- (dosetakselia kolmesti, CEF:iä kolmesti), säde- ja antiestrogeenihoidot (viiden vuoden ajan popsin Tamofeenia päivittäin; vain yhtenä iltana WTC-tornien kaatumista ihmetellessäni unohdin). Vointini oli hyvä koko hoitoprojektin ajan, enkä itse asiassa tuntenut itseäni sairaaksi missään vaiheessa. Tutkimuspotilaana sain erittäin hyvää hoitoa samojen osaavien ihmisten käsissä.

Jotta elämä ei päästäisi liian helpolla, sain pari viikkoa sitten (9.2.2012) seurantamammografiassa ja -ultrassa käydessäni uuden tuomion: tauti oli palannut 11 vuoden jälkeen. Kuvat kertoivat aivan muuta kuin olisin halunnut kuulla: leikattuun rintaan, aivan kauniin arven tuntumaan oli ilmestynyt kaksi pientä (alle sentin kokoista) "tähtimäistä tiivistymää", joista röntgenlääkäri innokkaalle lääkäriopiskelijalle toimenpidettä selostaen otti paksuneulanäytteitä patologin mikroskopoitaviksi. "Kohta pamahtaa!" Ja pamahti. Koko elämä vähäksi aikaa.

Tilanne, jota olin jo vuosia pelännyt, oli siinä. Parahdin tutkimuspedillä jotain todella surkeaa kolmen teinin yh-äitiyteen liittyen. Röntgenlääkäri kehotti ottamaan asian kerrallaan. Näin tein, ja lainasin lääkiksen kirjastosta syöpätautien tenttikirjan iltalukemisikseni. Tieto ei minun tapauksessani lisää tuskaa, vaan auttaa ymmärtämään miksi, mitä ja miten - ainakin osin. Lisätietoa nykyisistä hoitomenetelmistä ja -kokemuksista hain mm. paikallisesta syöpäyhdistyksestä ja netistä, erityisesti kohtalotovereideni blogeista: mahtavia ja rohkeita naisia! Ajatus omasta blogista ajatusten selkeyttäjänä heräsi...

Patologin tuloksia menin kuulemaan noin viikkoa myöhemmin (17.2.) jo melko varmana uutisten pahanlaatuisuudesta. Ikävä yllätys ei siis ollut oikeastaan enää edes yllätys, ikävä kuitenkin: lobulaainen karsinooma. Suositellaan kiireellistä kirurgin konsultaatiota. Ja se tuli, jo seuraavalle viikolle (21.2.). Ripeää toimintaa.

Kirurgin konsultaatio oli osin kuin vanhan kertausta: tälläkään kerralla ei kirurgi löytänyt rinnastani mitään poisleikattavaa, kasvaimet ovat niin pieniä ja huomaamattomia, eikä olossanikaan ole mitään vikaa. Onni onnettomuudessa jälleen, että muistin varata itselleni seuranta-ajan; tässä vaiheessahan se on ollut potilaan vastuulla jo pitkään. Leikkausaika annettiin jo viikon päähän (28.2.), todella ripeää toimintaa. Hyvä niin, sillä kokemuksesta tiedän, että pahinta tässä taudissa ovat odottaminen ja epätietoisuus. Kun jotain tehdään ja tapahtuu, olen paljon levollisempi: taudin kohdatessa tauti pitää kohdata ja hoitaa pois. Asia kerrallaan, päivä kerrallaan.

Tällä kerralla, taudin palattua samaan rintaan, ei kuitenkaan pieni säästävä leikkaus enää riittäisi, vaan koko rinta poistetaan. Järkevää ja välttämätöntä, mutta ei mukavaa. Huomenna näihin aikoihin herään nukutuksesta yksipuoleisena. Elämä ei onneksi ole sellaista, vaikka itse olisinkin. Tänään nautin "kokonaisuudestani" vielä täysin rinnoin: jumppaan ja rasitan itseäni fyysisesti "kuin viimeistä päivää", niin voin paremmin myös henkisesti. Huomisen koitoksen jälkeen on sitten lupa levätä.

Elämäni ensimmäisen blogikirjoituksen päätteeksi vielä lainaus Niina Revolta (2008, 121):

"Vahvalla ihmisellä on rajut taudit,
eihän niillä muuten olisi mitään mahdollisuuksia."

Tervetuloa mukaan vierellä kulkijaksi tämänkertaiselle hoitopolulleni.

Jessica Suomi: "Kolme kissaa" (itse nimetty; katit ovat kuin oma teinikolmikkoni)

 (http://www.kulttuurikeskusuntamala.fi/ajankohtaista)

Lähde:

Niina Repo 2008. Arpi. WSOY.