tiistai 12. kesäkuuta 2018

Sisäinen minä

Vielä vuosia eron jälkeen tietyt asiat ja ihmiset palauttavat sen aina mieleen. Joko olen itse kokonaan irti tuskasta, vihasta ja muista suurista eroon liittyvistä tunteista? Vai vieläkö pitäisi itsekin kelailla näitä asioita? Kirja-alen alesta löysin kirjan, johon oli vielä ihan pakko tarttua; erokirjoja on kyllä tullut aikanaan luettua paljonkin, mutta niistä on jo aikaa. Sisäinen minä - Uusi elämä eron jälkeen -kirja on ilmestynyt vasta toissa vuonna, en siis ole sitä oman eroni tiimellyksessä edes voinut lukea. Joten nyt luin sen. Ajatuksella. Ja olen niin samaa mieltä kirjoittajan kanssa: 

"Vaikka ero olisi järkyttävintä, mitä itsellesi on tapahtunut, se voi lopulta nousta yhdeksi elämäsi parhaista kokemuksista. Siitä voi muodostua elämäsi tärkein taitekohta, uusi alku, vaikka sinut olisi hylätty, jätetty, rikottu ja itsetuntosi olisi riekaleina.

Vaikka henkiset ja fyysiset rajasi olisi tallottu niin monta kertaa, ettet itsekään enää tietäisi sitä, missä ne kulkevat. Vaikka sinulle olisi valehdeltu ja lupaukset olisi petetty kymmeniä kertoja. Vaikka sinua olisi loukattu ja huijattu.

Kun olet valmis, tuosta kaikesta alkaa matka kohti todellista itseä, vahvaa itsetuntemusta ja parasta mahdollista arkea. Se ei tule ilmaiseksi, vaan vaatii sitä, että haluat muutosta ja olet valmis ottamaan vastuun onnestasi ja elämästäsi."
Alempi kuva on suoraan kirjasta ja siihen kiteytyy tehokkaasti se, miten nyt (kun avioeron "käynnistymisestä" tulee tämän vuoden lopulla jo 10 vuotta!) asioista ajattelen. Olen oppinut paljon itsestäni. Vaikeuksia on ollut, isojakin, mutta olen aina kömpinyt jaloilleni. Syöpää, sydänongelmia ja sydänsuruja. Kaikesta on selvitty. Nyt näen asiat valoisemmin ja pystyn ehkä tukemaan muita samoihin kuoppiin tipahtaneita ystäviä. Vain uusi kumppani puuttuu...

Koska niin moni syöpäsisko eroaa syöpäsairauden aikoihin, ajattelin laittaa tämän lyhyen esittelyn aiheesta kannustukseksi. Kaikesta voi selvitä. Aurinko paistaa taas lämpöisesti ja kukat kukkivat entistäkin kauniimmin. PS. Kannattaa lukea koko kirja - ja kannattaa nauttia ihanasta kesästä!
Lähde:

Jenny Belitz-Henriksson 2016. Sisäinen minä - Uusi elämä eron jälkeen. Readme.fi.
http://readme.fi/product.php?isbn=9789523213104
https://vastaiskuankeudelle.fi/sisainen-mina-uusi-elama-eron-jalkeen-kirja/

tiistai 22. toukokuuta 2018

Hoitopolkumatkailun erityisasiantuntija

Matka, jolle kukaan ei halua. Sille matkalle olen joutunut minäkin, kahdestikin. Hoitopolku on tullut tutuksi kantapään kautta, ja osaamista löytyy asiasta, josta kukaan ei oikeasti haluaisi olla kovin hyvin perillä: syöpäpotilaana olemisesta.

Matkoja on monenlaisia. Lyhyitä ja pitkiä. Jännittäviä ja tavanomaisia. Syöpämatka on usein pitkä ja aivan liian jännittävä. Siltä ei kukaan palaa takaisin ilman muistoja ja kokemuksia, siltä ei myöskään kukaan palaa takaisin entiseen elämäänsä täysin entisenlaisena. Matka on täynnä yllättäviä käänteitä ja erilaisia ääriolosuhteita, joissa pitää vain parhaansa mukaan yrittää suunnistaa eteenpäin, tuli vastaan mitä tuli. Polku vie välillä valoon, välillä varjoon. Syvälle rotkoihin ja upottaviin soihin, sitten taas takaisin tasaisemmalle maalle. Lopulta perille. Jonnekin.

On hyvä, jos syöpämatkasta ja hoitopolusta on saatavilla edes jonkunlainen summittainen kartta, jota seurata. Aina ei pysytä reitillä ja aikataulussa kukaan, mutta eteenpäin yritetään kovasti, välillä yksin, välillä yhdessä muiden avulla. Kaikkein hankalimmissa rämeiköissä kokenutkin syöpäsuunnistaja kaipaa vinkkejä ja apua, yksin ei löydä perille.

Sairaanhoitopiirit (tulevat maakunnat) ovat laatineet suunnistajien avuksi hoitopolkuja, myös rintasyöpään on oma polkunsa. Niitä ollaan nyt uuden uljaan SOTEn myötä uudistamassa, ja mikä hienointa, yhdessä meidän kokeneiden syöpäsuunnistajien kanssa. Tänään pääsin vaikuttamaan ensimmäistä kertaa: olipahan kerrassaan upea asiantuntijaryhmä kolmella suunnistajalla vahvistettuna! Nykyinen Pirkanmaan polkukartta löytyy netistä, samoin esim. Helsingin ja Uudenmaan vastaava. Kannattaa käydä vilkaisemassa, samoin kannattaa piipahtaa Terveyskylän Syöpätalon rintasyöpä-osassa. Etsivä löytää: tietoa ainakin, toivottavasti myös perille.

Yritä nauttia rankan matkan varrella vilahtavista hyvistä hetkistä, niitäkin on aina, vaikka ne nopeasti ohi vilahtavatkin. Tänä keväänä esimerkiksi todella kauniisti kukkivista puista ja kukkasista.

Lopuksi vielä oman työmatkapyöräreittini (sen kauniimman!) varren tulppaaneita tämän sivun ja mielen piristykseksi: niin kauniita hetken aikaa, kameralla ikuisesti.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Tukka hyvin, kaikki hyvin

Varasin kampaajalle ajan hiustenleikkuuseen; tykkään pitää hiukset lyhyinä, ja se aiheuttaa leikkaustarvetta aika usein. Samalla tuli mieleen kuuden vuoden takainen jännitys hiusten säilymisestä/menettämisestä; elämäni toiset sytostaattihoidot olivat alkaneet vapun alla ja ekalla kierroksella hiusten tipahtaminen tapahtui tasan kaksi viikkoa ensimmäisen doketakselitipan jälkeen. Oli ihan pakko tulla vilkaisemaan silloisia fiiliksiäni.

Nyt tiedän, etteivät ihan kaikki hapsut lähteneet, vaan pieni hiirenhäntä jäi jäljelle sulkasadon jälkeen. Syksyllä alkoivatkin sitten jo uudet hiukset kasvaa ja sain leikata loput vanhoista hapsistani samaan lyhyeen malliin uusien kanssa. Se oli kyllä hieno vaihe! Missään vaiheessa en toisella kierroksella halunnut ajaa vanhoja hiuksiani kokonaan pois, vaan olin kesän ajan harvoilla hapsilla ilman peruukkia, jonka tiesin äärimmäisen ikäväksi kaveriksi. Hikoilu oli ihan mieletöntä ilmankin...

Peruukkien lisäksi myös hiusvärit saavat olla minun puolestani; kampaajaakaan en ole sitten muinoisten häideni tarvinnut muuhun kuin hiusten leikkaamiseen. Kuka tykkää mistäkin, minä kannatan luonnollista lookia. Ei mitään kiharteluja, värejä tai muita turhia, helpoin mahdollinen "kampaus" on minulle paras mahdollinen. Mökillä vappuna haravoidessa en tainnut edes peiliin katsoa ja harjata hiuksia kunnolla kertaakaan, eikä yhtään haitannut! Kuukauden päästä pitää varmaan pikkuisen yrittää jotain, kuopus kun pääsee silloin ylioppilaaksi. :-)

Elämä menee tasaiseen tahtiin eteenpäin. Käsi ja muukin kroppa kestävät hyvin (jumppaa, pyöräilyä, hiihtoa ja hurjaakin haravointia!). Turhat touhut olen oppinut elämästä karsimaan ja keskittymään olennaiseen. Ehkä. Tämän vuoden alussa olen muun muassa käynyt Lapissa hiihtämässä ja Egyptissä muinaista ja nykyistä elämää ihmettelemässä kahden lapseni kanssa. Ei hullumpaa. Kuten ei ollut mökkeilykään.

Mukavaa kesän odotusta ja hyviä vointeja kaikille!
Vappuaaton auringonlasku mökillä - ei hullumpi!

perjantai 9. helmikuuta 2018

Tasan kuusi vuotta sitten...

... alkoi kakkoskierrokseni. Tuo päivä ei unohdu koskaan: "Jotta elämä ei päästäisi liian helpolla, sain pari viikkoa sitten (9.2.2012) seurantamammografiassa ja -ultrassa käydessäni uuden tuomion: tauti oli palannut 11 vuoden jälkeen. Kuvat kertoivat aivan muuta kuin olisin halunnut kuulla: leikattuun rintaan, aivan kauniin arven tuntumaan oli ilmestynyt kaksi pientä (alle sentin kokoista) "tähtimäistä tiivistymää", joista röntgenlääkäri innokkaalle lääkäriopiskelijalle toimenpidettä selostaen otti paksuneulanäytteitä patologin mikroskopoitaviksi. "Kohta pamahtaa!" Ja pamahti. Koko elämä vähäksi aikaa."

Vaan elossa olen edelleen - hyvin kiitollisena saamastani hyvästä hoidosta - ja täällä kirjoittelemassa. Syöpähoitotaipaleeni jatkuu vielä pari vuotta tamoksifeenin popsimisella: syöpätautien erikoislääkärin kanssa käytiin asiasta puhelinkeskustelu hyvässä yhteisymmärryksessä. Olen uusiutuneen tautini kanssa ja kuitenkin edelleen varsin nuorena potilaana poikkeustapaus, normaalisti olisi nyt voitu lopettaa lääkitys, kun viisi vuotta hormonaalisia hoitoja on takana. Etenkään, kun tamoista ei ole suurempia ongelmia aiheutunut.

Ensimmäisestä blogitekstistäni (josta ylläoleva lainaus) tulee muuten myös pian kuusi vuotta. Paljon on tapahtunut tuon pamahduksen jälkeen. Toisaalta elämä (ja plastiikkakirurgit!) on korjannut monta asiaa, mitä on rikkoutunut syöpämatkan varrella. Pilvien takaa on sittenkin tullut esiin sininen taivas.
Kesää odotellen, talvesta ja hiihtokeleistä nauttien: Tokakertalainen

torstai 25. tammikuuta 2018

Radiuksessa viimeistä kertaa?

Nyt se on ohi. Onnellisesti! Viisivuotiskontrollissa oli siis kaikki kunnossa. Toki jotain pientä vikaakin löytyy, luustosta esimerkiksi (lanneranka edelleen osteopenisellä tasolla), vaikka lannerangan ja reisiluiden yläosien luuntiheydet olivatkin parantuneet 2 SD:tä syksyn 2015 mittauksiin verrattuina. Parempaan suuntaan siis kuitenkin on luuston tilanne mennyt, tamofeeni ja liikunta ovat auttaneet. 

Jatkossa seurannat (mammografia ja ultra 1-1,5 vuoden välein) tapahtuvat omatoimisesti ajan varaten perusterveydenhuollossa. Tuttua jo edelliseltä kierrokselta. Omalääkäri laittoi silloinkin lähetteen kaupungin rintaklinikalle.

Tamofeenia haluaisin jatkaa vielä parisen vuotta, koska en ole vielä postmenopausaalinen, vaan vasta perimenopaussissa. Tautini kun on hyvin hormonipositiivinen, ja pakko tunnustaa, että vähän pelottaa se, että vielä kropassani muodostuvat naishormonit innostaisivat syövän uuteen tulemiseen. Odottelen onkologian erikoislääkärin soittoa asian tiimoilta, erikoistuva ei uskaltanut ottaa kantaa jatkoon, sillä hormonaaliset jatkohoidot oli alun perin suunniteltu vain viideksi vuodeksi. No, nyt on mennyt jo viisi ja puoli (kontrollin piti olla jo syksyllä 2017), samaan syssyyn voisin jatkaa vielä vähän pitempäänkin.

Kalkki-Deen käytöstä puhuttiin myös, ja se lienee järkevää, koskapa lanneranka edelleen on osteopenisellä tasolla. 
Nyt vaan värikästä tulppaanikimppua ostamaan "juhlan" kunniaksi, kuten tämä Radiuksen aulan nainen. Koiran sijaan jalkoihin käpertyy kylläkin kissa. :-)

Mukavaa talven jatkoa!

tiistai 16. tammikuuta 2018

Viisivuotiskontrolli tulee - olenko valmis?

Nyt se sitten kolahti postilaatikkoon viime perjantaina - viisivuotiskontrollikutsu! Ensi viikolla on ensin käytävä labrassa sekä luuntiheysmittauksessa ja sitten Radiukseen... Jännitys on jo alkanut, vaikka nyt ei (kai) pitäisi olla mitään erityistä jännityksen aihettakaan. Paitsi että kun kerran (tai kaksi kertaa) on syöpädiagnoosin saanut, ei jännitys koskaan lopu. Ei koskaan. "Terve, kunnes toisin todistetaan", on niin totta.
SYÖPÄtautien poliklinikka on se avainsana tässä. Ei mikä tahansa poliklinikka, vaan SYÖPÄtautien poliklinikka. Se, joka ei ole tällaista kutsua koskaan saanut, ei voi tajuta ollenkaan, miten se vaikuttaa meikäläisiin. Kun vaikkapa kardiologinen yksikkö kutsuu kontrolliin, vaikutus ei koskaan ole sama kuin se, että kutsun on lähettänyt SYÖPÄtautien poliklinikka. Niin se vaan on. Ja vaikka olisi kuinka monta vuotta rampannut kontrolleissa, ei koskaan voi tietää, miten nyt menee. Syöpäsolut ovat niin ovelia. Piilottelevat vuosiakin ihan pikkuisissa porukoissa, ja sitten joskus, jostain syystä, innostuvat lisääntymään isoiksi komppanioiksi ja tuhoamaan hyviä soluja tieltään. Varsinaisia rettelöitsijöitä, joita vastaan tarvitaan todella kovat aseet.

Olen nyt torstai-illasta alkaen potenut kovaa kuumetautia kotona sängyn pohjalla. Eilen kävin työterveyslääkärillä ja sain kolmen päivän sairausloman ja tehokkaan yskänlääkkeen reseptin. Ei ole tällainen tavallinenkaan sairastelu mukavaa, mutta vielä kurjempaa olisi joutua kolmannelle syöpäkierrokselle. Moni meistä joutuu sellaisellekin. Tai sitten se ihan ensimmäinen kierros ei päätykään, vaan jatkuu levinneen taudin hoitamisena koko loppuelämän.

Ajatukset karkaavat väkisin kroonikkosiskoihin, joille ei esimerkiksi sairauslomalta töihin palaaminen ole enää mahdollisuus; ovat saaneet eläkepäätöksen alle tai vähän yli nelikymppisinä. Jotka miettivät, olenko elossa vielä ensi kesänä? Ensi jouluna? Lapsen syntymäpäivänä? Omana syntymäpäivänä? Koska kunto romahtaa? Vieläkö jaksaa/kannattaa/voi suunnitella jotain mukavaa perheen kanssa? Aivan kohtuuttomia, ja niin väärin, etenkin nuoren ihmisen mietteiksi. Elämä ei ole reilua. Pienestä flunssasta ei pitäisi valittaa, vaikka olo olisikin aivan kaamea ja voimat pois hetkellisesti.

Aloin lueskella Hilkka Olkinuoran "Elä ihmeessä!" -kirjaa jo ennen flunssaan sairastumistani, ja (silloin kun kädet ovat kestäneet pitää sitä pystyssä) jatkanut nyt sairauslomalla. Suosittelen lämpimästi tätäkin kirjaa kaikille, naisille etenkin. Aivan mieletön ajattelija ja kirjoittaja on Hilkka. Kunnioitan ja arvostan. Siteeraan lopuksi kirjan viimeisen eli Armo-kappaleen (Olkinuora 2008, 115):

"Elämä on lahja ja ihme. Elämä ja kuolema eivät ole vastakohtia, syntymä ja kuolema ovat. Niiden väliin jää se kallisarvoisen lyhyt aika, jossa koetamme elää miten parhaiten taidamme. Elämme elämäämme, emme hallitse sitä. 

Tarvitset elääksesi muita, mutta synnyt ja kuolet yksin. 

Tarvitset kokemusta siitä, että elät omaa elämääsi, eivät muut sinun etkä sinä muiden. Tarvitset kuitenkin myös kokemusta siitä, että sinua tarvitaan. 

Tarvitset unelmia ja tavoitteita, mutta tyytyminen likiarvoihin ja tavallisuuteen ei ole tappio. Tehtäväsi ei ole rikkoa rajojasi, vaan elää elämä täydesti niitä myöten.

Elämä on aina keskeneräinen ja jää kesken. Silti etsimme elämälle merkitystä ja mieltä. Suurten saavutusten sijaan ihmisen elämäntyö voikin olla oman elämän kokonaisuus, se kaikki mitä olemme olleet ja tehneet, ja joka jää.

Usko ja luottamus elämään ovat syntymälahja, joka kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ja myös niiden ansiosta voi vahvistua elämän mittaan. Joskus meitä vahvistetaan matkalla onnen hetkillä, suurilla tai pienillä. Aika pysähtyy. Kaikki on aivan hyvin. Silloin kokee selvästi: Elämä on sinällään ihme. Tämän enempää en tarvitse.

Hyvä elämä on tulosta hyvien ihmisten, hyvien olosuhteiden, hyvien valintojen ja hyvyyden kohtaamisesta. Sitä voi toivoa, mutta ei tilata. Mitä teetkin, elämä yllättää. Hyvässä ja pahassa.

Toivo on ihmisen uljauden ja rohkeuden osoitus. Se elää vielä silloinkin, kun sen synonyymiksi luulemasi luottamus on mennyt. Se on täydellisyyden rohkaiseva hipaisu epätäydellisessä maailmassa. 

Toivo vastaa silloin, kun kysymyksetkin ovat palaneet karrelle. Se kertoo, että emme elä emmekä ole eläneet turhaan. 

Rakkaus vihkii valtavaan haavoittuvuuteen, ja samalla se antaa ennen kokemattomat voimat. Pelko itseäsi arvokkaamman asian tai rakastetun ihmisen puolesta tekee siitä pyhän. Rakkautta on suojeltava, ja se suojelee meitä.

Mitään näistä ei voi ansaita. Ei elämää eikä kuolemaa. Ei uskoa, toivoa tai rakkautta.

Ansaitsematon on armoa." 

Pastori Hilkka määrittelee elämän ja kuoleman, uskon, toivon ja rakkauden todella hienosti - ja juuri näihin hieman mietteliäisiin viisivuotiskontrollitunnelmiini sopivasti.

Armorikasta vuoden jatkoa teille kaikille.

PS. Marjo-Riitan Avec Tastula -ohjelmat ovat taas katsottavissa YLEn Areenassa. Katsoin ne joku aika sitten ehkä kolmannen tai neljännen kerran. Ja itkin. Taas. Ikävä on viisasta, ihanaa Siskoa.
- Lopullinen sovinto: https://areena.yle.fi/1-2372307?autoplay=true
- Jälkikirjoitus: https://areena.yle.fi/1-3314542?autoplay=true


Lähde:

Hilkka Olkinuora 2008. Elä ihmeessä! Kirja naiselle. Helmi Kustannus.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Hyvää uutta vuotta!

Vuosi on vaihtunut taas. Joulu juhlittu ja arkeen palattu. Onneksi arki jatkuu ennallaan, eli työsopimus tuli kuin tulikin taas. :-) Nyt peräti kahdeksi vuodeksi, elämäni pisin työsopimus!

Vuodenvaihde pistää aina miettimään asioita, osa ihmisistä tekee myös isoja tai pieniä lupauksia. Itse en ole enää kauheasti viime vuosina luvannut mitään, lähinnä toivonut: Terveyttä itselle ja muille. Toimintakykyä ja mahdollisuuksia toteuttaa asioita, joita haluan tehdä. Mukavia hetkiä ystävien ja läheisten kanssa, niin arjessa kuin juhlassakin. Onnea ja onnellisuutta enemmän kuin epäonnea ja onnettomuutta. Rohkeutta.

– Onnellisuus ja rakkaus ovat hyvin yliarvostettuja, minä uskon ystävyyteen ja merkityksellisyyteen. Ne ovat molemminpuolisia, kestäviä asioita ja ne ovat myös hyvin naiseuden ytimessä. Rohkeutta naisille toivoisin, rohkeutta elää. Näin sanoo Hilkka Olkinuora, suuresti arvostamani nainen. Luen parhaillaan eroni jälkeen hankkimiani kirjoja uudestaan. Miten viisas nainen hän onkaan!

Huomaan tajuavani asioita taas hieman uudella tavalla. Tajuan muun muassa sen, että toiveeni ovat myös tärkeimmät arvoni. Arvostan asioita, joita toivon itselleni ja muille. Ja toisaalta en pysty arvostamaan ihmisiä, joiden toiveet ja arvot eroavat kovasti omistani. Jos esimerkiksi jollekulle toiselle on tärkeintä elämässä vain pitää hauskaa tai tehdä hullun lailla töitä, en pysty ymmärtämään enkä arvostamaan sellaista. Pelkkä hauskanpito tai yletön työnteko eivät ole minulle tärkeitä arvoja. Toki niitäkin pitää olla elämässä molempia, mutta ne eivät nouse kärkiviisikkooni.

Toiveet ja teot. Miten ne menevät yhteen? Teenkö itse aktiivisesti asioita, jotta toiveeni ja arvoni toteutuisivat? Vai toiminko juuri päinvastoin? "Tee se, mitä arvelet katuvasi vähemmän" neuvoo Hilkka Olkinuora kirjassaan Nyt, aina. Erittäin hyvä ohje meille kaikille. Vaikeita päätöksiä on välillä pakko tehdä itse kunkin, ja niiden tekemisessä on hyvä muistaa tuo lause. Samoin kuin omat arvonsa ja toiveensa, ja toimia niiden suuntaisesti.

Olen itse päässyt toteuttamaan toiveitani tänään - olin hiihtämässä.
 

Tervettä ja toimeliasta uutta vuotta!


Lähteet:

Hilkka Olkinuora naiseuden ytimessä. YLE. Akuutti 26.10.2015.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/26/hilkka-olkinuora-naiseuden-ytimessa
Hilkka Olkinuora 2009. Nyt, aina. Pieni katumusoppi. Helmi Kustannus.