Vaikka olenkin itse vannoutunut tutkimus- ja kokemustietoihin pohjautuvien asiatekstien kirjoittaja, nautin suuresti, kun saan aihepiiriltään ja tyyliltään osuvan runokirjan käteeni. Ok, rauhallisen nauttimisen sijaan alan välillä innoissani ahmia tekstejä, etenkin, jos ne muodostavat yhtenäisen tarinan, mikä on aika harvinaista runokirjoissa. Yksittäisiä, toisiinsa suoraan liittymättömiä runoja (esim. Risto Rasa) pystyn kyllä nauttimaan pienissäkin paloissa.
Tuorein huippulöytöni oli kolahtanut postilaatikkoon eilen: Irene Kuusimäen "Matkalla uuteen minuuteen" kertoo alle nelikymppisenä rintasyöpään sairastuneen Irenen syöpämatkan vaiheista niin mukaansatempaavasti, että ahmin sen ensimmäisen kerran heti eilisiltana kannesta kanteen. Sulattelemista ja uudelleen lukemista riittää, sillä monet runot olivat kuin suoraan omasta elämästäni joko vuonna 2001 tai 2012. Suorastaan pelottavan upeasti Irene kuvaa muutamilla riveillä isoja asioita ja tekee kirjan edetessä matkaa paitsi leikkaukseen, syöpähoitoihin ja muihin arkisempiin asioihin, myös uuteen minuuteen, josta juuri pari päivää sitten kirjoitin.
Koska kirjaa on ehkä hieman hankala saada käsiin, jollei halua tilata Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksestä itselleen omaa 10 eurolla + postikuluilla, jaan teidän kanssanne tällä kertaa muutamia huippukohtia. Samalla matkalla olleet tai parhaillaan tallustelevat tunnistavat varmasti itsensä näistä. Kuten kirjoittaja itse, toivon minäkin, että tänne naputtelemistani runoista on apua sekä sairastuneille että niille, jotka joutuvat läheisiin tekemisiin syöpää sairastavan henkilön kanssa. Kirja toimii oppaana ymmärtämään, mitä kaikkia ajatuksia ja tuntemuksia sairaus voi tuoda tullessaan. Sama tavoite on tällä blogillanikin. Tässä teille minuun koviten kolahtaneita runoja:
"En aio luovuttaa
taistelen terveyteni takaisin
kahlaan läpi
leikkauksen ja rankkojen hoitojen
takaisin
huomisen saapumisen toivoon."
"Aika hassua
miten sitä
yhtäkkiä näyttääkin
hyvältä toisten silmissä
kun on sairastunut syöpään
odottavat kai kelmeitä kasvoja
kuihtuvaa vartaloa
mutta minähän hymyilen
enkä laihdu
en kiusallanikaan riudu
saavat sitten ihmetellä
miten tästäkin voi selvitä hengissä."
"Hetki ennen heräämistä
näen unta entisestä minästäni
menneistä päivistä
tavallisen ihmisen elämästä
kunnes taas herään todellisuuteen
uuteen erilaiseen aamuun."
"Kun on kohdannut
kuolemanpelkonsa
ei pelkää enää mitään
rajumyrskyä
tai toisia ihmisiä."
"Tänään saan olla
vielä kaunis
pestä hiukseni
kuivata ne
pöyhiä pörrölleen
laittaa vähän hiuslakkaa
tänään
meikkaan itseni huolella
hieman tummuutta kulmiin
paljon maskaraa
pitkiin ripsiin
kynsilakkaa kynsiin
tänään minulla
on vielä mitä pestä
kulmakarvat jotka värjätä
ripset maskaraa varten
huomenna..."
"Sä näytät ihan hyvältä
sanoit hämmästyneenä
kun näit minut viikon päästä
ensimmäisen tiputuksen jälkeen
vastasin kiitos
mutta miltä mun
pitäisi näyttää."
"Katselen aamulla
peiliin
kampaan hiukseni
ja hiukset tarttuvat
harjaan
otan ne käteeni ja
lasken
50
ei niin paljon normaalisti
kampaan uudestaan
mutten laske enää
joka vedolla
lähtee hiuksia
enemmän tai vähemmän
milloinka ne lähtevät
kaikki."
"Olen saanut
uusia ystäviä
samassa tilanteessa olevia
kuoleman kanssa
tutuiksi tulleita
tulevaisuuteen luottavia
iloisia ihmisiä."
"Yritin unohtaa
sairauteni hetkeksi
muttei se onnistunut
ovesta se tuli
ja ikkunoista
postiluukusta ja
televisiosta
en päässyt sitä pakoon
vaikka halusinkin
lopulta päätin elää
sen kanssa."
"Minä malttamaton odotin
hoitojen päättymistä
normaaliarkeen palaamista
muttei menneeseen
voi palata
huomasin
pitää jatkaa
uudesta alusta eteenpäin."
Ihan samanlaisia ajatuksia on pyörinyt omassa päässäni, ei mitään kevyitä juttuja, kun omalle kohdalle osuvat. Alan nyt kaikesta huolimatta tai kaiken tämän myllerryksen ansiosta pikku hiljaa päästä omien pelkojeni rouvaksi ja luottaa tulevaisuuteen: tulevaisuus on ehkä sittenkin? Aika monia selviytymis- ja sopeutumiskonsteja on kyllä etenkin nyt tokalla kerralla tullut rohkeasti ja ahkerasti käytettyäkin. Onneksi en ole huomannut muidenkaan yrittävän tehdä minusta ahdistunutta (toivon, ettei kukaan yritäkään!); yritän sitä kyllä aina silloin tällöin ihan itse, yöllä yleensä:
"Tunnen olevani
vakaalla pohjalla
sairauteni käsittelemisen suhteen
olenhan löytänyt
monta purkautumiskeinoa
kirjoittamisesta
keskusteluun
ja lukemiseen
silti
jotkut kuin väkisin
yrittävät tehdä minusta
masentuneen
pelkojensa keskellä elävän
ahdistuneen naisen
miksi
ehkeivät he ole vielä uskaltaneet
kohdata omia pelkojaan."
Lopuksi vielä elämää ja toivoa täynnä olevat kaksi viimeistä runoa:
"En ole katkera elämälle
minä janoan sitä lisää."
"Haluan elää
haluan olla olemassa
niin perkeleesti."
Lähde:
Irene Kuusimäki 2009. Matkalla uuteen minuuteen. 2. painos. Lounais-Suomen Syöpäyhdistys. Painola.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti