Täyttä elämää - hoidoista huolimatta

Kevät on vaihtumassa kesäksi ja valoa riittää pitkälle iltaan. Pihani on puhjennut kukkaan, ja olen itsekin täynnä tarmoa, vaikka sytostaatit ovatkin verottaneet kunnostani sen terävimmän kärjen; teroittamaan ehdin sitten taas syksyllä sytkyistä selvittyäni. Ruohonleikkurin huollettuani (oli jo aikakin opetella lisäämään öljyä!) ajelin tänään ensimmäisen kerran nurmikonkin, pihapuuhat ovat työllistäneet viime aikoina muutenkin. Mukavaa ja monin tavoin palkitsevaa hyötyliikuntaa: voikukkia, rönsyleinikkejä, vuohenputkia ja juolavehniä kitkiessä ketteröityy ja puiden ja pensaiden leikkaamisessa ja oksien silppuamisessa voimistuu syöpäpotilaskin kummasti. :-)

Elämä on siis palannut kaikenlaisista kolotuksista ja jomotuksista huolimatta suht' normaaliksi, vaikkei leikkauksestanikaan ole kulunut vasta kuin kolme kuukautta (28.2.). Aika menee taaksepäin katsoessa tosi nopeasti. Tosi nopeasti edistyy myös tämä kakkosprojektini, sytostaateista on takana jo kaksi kuudesosaa. Eteenpäin on tätä polkua tallattavana vielä melkein toiset kolme kuukautta; kesä-, heinä- ja elokuu kuluvat vielä enemmän tai vähemmän sytkyjen aiheuttamissa meritautifiiliksissä. Ensi viikon hoitojen (kolmas ja samalla viimeinen docetakseli) jään pariksi kuukaudeksi "keinumaan" ihan vain tämän taudin kanssa, työt saavat odottaa tyynempiä aikoja.

Saan olla onnellinen, etten lukeudu kaikkein meritautisimpaan joukkoon, vaan selviän (tai ainakin tähän asti olen selvinnyt) suht' pienillä aallokoilla. Ihan tasaista ei ole minullakaan, mutta kun osaan varustautua ja asennoitua tälle matkalle ja välillä eteen tuleviin myrskyihin oikein, selviän kyllä. Hoitoja en ole pelännyt missään vaiheessa muutenkaan, minulla kun oli edellisestä kerrastani hyvät kokemukset ja ymmärrän, että nämä toisetkin hoidot ovat kaikki vain omaksi parhaakseni. Muut ihmiset tuntuvat pelkäävän hoitojani ja niiden vaikutuksia paljon enemmän - syöpähoidot ovat aika hurjassa maineessa, kuten kaikki muukin syöpään liittyvä. Toivottavasti myytti murtuisi edes hieman tämän blogini myötä, vaikka toisaalta on kyllä ihan totta, että osalle ihmisistä syöpähoidot ja -taudit ovat todella kovia paikkoja, joista ei ihan pienillä merenkäynneillä selvitä - rajumyrskyksi yltyminenkään ei ole mitenkään harvinaista, ihmiset reagoivat hyvin eri tavalla.

Testasin lääkkeettömän väliviikon vointiani tänään myös muutamassa huvipuistolaitteessa - ihan hyvin meni: viikinkivenettä hurjempaan rynkytykseen en olisi uskaltanut mennä muutenkaan. Parissa muussa laitteessa ei tarvinnut edes kiljua, vaan onnistuin nauttimaan sekä koskiseikkailusta että keinukarusellista ihan vanhaan malliin. Toivoa tuli siis taas tupaan roppakaupalla, kun pystyin tekemään samoja (joskin ihan hulluja) asioita kuin ennenkin. Toimintakykyä riitti huvipuistoonkin, ei huonosti tämänikäiselle! :-)

Täyttä elämää olen kalenterini mukaan elänyt muutenkin, välillä toki pieniä aikalisiä ja huilitaukoja ottaen. Osa-aikatöissä olen jaksanut käydä ihan hyvin, samoin olen puuhaillut kaikenlaista muuta mukavaa. Elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta hienoja tanssiesityksiä olen käynyt katsomassa joka viikko. Niitä riittää vielä parille seuraavallekin viikolle. Peruskouluaan päättävä vanhempi tytär esittää ensi viikolla koulukavereidensa kanssa "vanhojen" tansseja, pienempi neiti puolestaan tähtää joukkueensa kanssa seuraavalla viikolla kisattaviin SM-mittelöihin. Jännitystä ja hienoja hetkiä on siis taas luvassa äidille! Kevätjuhliin saan varustautua tällä kertaa ekstranessuilla: nuorimmaisenikin kun on lentämässä pois tutusta alakoulusta. Pitkä, kuuma ja valoisa kesä alkaa ensi viikolla meille kaikille.

"Valoa kohti.
Valoon.
Mutta ensin pimeän läpi.
Ensin etsittävä
pimeälle nimeä,
ensin etsittävä
pimeästä ovi
itsensä kokoinen,
mentävä läpi
pimeän puhki.
Yksin. Yksin,
itseään kysyen
pelkonsa nimeä kysyen.
Mentävä
pimeän taakse
kohti
läpi.

Ja katso: valkenee!
ja katso:
eräänä päivänä
kaikki valoa."

- Maaria Leinonen

Lähde:

Maaria Leinonen 1991. Sanat kuin ystävän käsi. Valitut runot 1980–1990. Kirjapaja.