Pääsin eilen kolmanteen ja samalla viimeiseen docetakselitiputukseen heti aamusella, lääkärikäyntiä kun ei eiliselle oltu suunniteltukaan. Homma sujui jo rutiinilla ja kaikin puolin mallikkaasti samaan hyvin pelittävään suoneen kuin ykkössytky, ja vajaassa kolmessa tunnissa pääsin jatkamaan matkaani työpaikalle lounaalle ja viimeisiä eilen alkanutta kahden kuukauden sairauslomaa edeltäviä pikkujuttuja tekemään. Pikaisten pullakahvien jälkeen kirmasin reppuineni jo kiireesti Pirkanmaan syöpäyhdistykseen rintasyöpään sairastuneiden tietopäivään. Tiedonjanoni ei siis ole sammunut vieläkään, vaan lääkärin, vertaistukihenkilön, psykologin, sairaanhoitajan ja fysioterapeutin opit ja neuvot tuntuivat edelleen tarpeellisilta, vaikka samoista asioista olin kuullut tai lukenut ennenkin. Joka kerralla oppii uutta ja ymmärtämään omaa tautiaankin paremmin.
Tietopäivässä kerrattiin monia tärkeitä asioita, ja kysyäkin sai aina tarvittaessa. Asiat jäävät kysymysten ja vastausten kautta hyvin mieleen, ja niiden myötä ymmärsin entistäkin selvemmin sen, miten erilaisia me kaikki periaatteessa samaa tautia sairastavat olemme, ja miten erilaisia tautimme ovat. Yhdeltä olivat tipahtaneet hiukset heti ensimmäisen sytostaatin jälkeen, kun itse sinnittelen edelleen aikamoisen pehkon kanssa vielä kolmannen sytkyn jälkeen (en tosin varmaan enää kauan, sulkasato on taas kiihtynyt melkoisesti). Toinen on viihtynyt hyvin itsekseen, toinen taas ei olisi kestänyt olla yksin. Taudit ja niiden hoito vaihtelevat myös paljon: kun yksi oli selvinnyt "in situ -säikähdyksellä", kevyillä hoidoilla ja ilman sen kummempaa kriisiä, oli toiselle iskenyt rajuin mahdollinen gradus III -tauti kaikilla hoidoilla ja kriisin vaiheilla. Kaikki olemme silti samassa veneessä ja ymmärrämme toinen toisiamme lähes puolesta sanasta. Kokemuksia ja ajatuksia vaihtamalla annetaan ja saadaan puolin ja toisin.
Vertaisten tapaaminen voimaannuttaa aina. On hienoa saada uusia kasvoja tälle taudille, jota sairastavia tai sairastaneita elää Euroopassa jo Helsingin asukaslukua vastaava naisjoukko, Suomessakin yli 50 000. Kyseessä ei siis todellakaan mikään harvinainen sairaus, vaan meitä on PALJON! Paitsi sama tauti, meitä yhdistää myös naiseus ja "naisvoima":
"Naiseus antaa uskomatonta voimaa, jota kerta toisensa jälkeen on pakko ihailla ja kunnioittaa. Se on voima, jolla naiset kuljettavat eteenpäin sekä itseään että toisiaan. Me suremme yhdessä, nauramme yhdessä ja koemme yhdessä. Me olemme selviytyjiä!" (Kaulio & Rosenberg 2008, 8).
"Vaikka ihmiset ovat yksilöitä, usein naisilla on miehiä parempi kyky selviytyä muutoksista. Naisissa on voimaa ja sitkeyttä, jota rintasyöpä on entisestään vahvistanut. Naisilla on uskomaton kyky keksiä erilaisia keinoja minäkuvansa uudelleen rakentamiseen ja naiseuden vahvistamiseen joko itsekseen tai toisten naisten kanssa." (Kaulio & Rosenberg 2008, 177)
Psykologi Eva Nilson kertoi meille eilen myös naiseuteen ja minäkuvaan kohdistuvista muutoksista, joita rintasyöpään sairastuminen usein aiheuttaa: rikkinäisyyden ja vaillinaisuuden tunnetta, kielteisiä tuntemuksia omaa kehoa kohtaan, epävarmuutta parisuhteessa sekä kyvyttömyyttä uskaltaa luoda uusia suhteita. Muutosten hyväksyminen ja uudenlaisen minäkuvan muodostaminen vie aikaa ja etenee pikku hiljaa, aivan kuten sairastumiskriisin vaiheissa eteenpäin pääseminenkin. Kaikenlaiset tunteet - myös vihaiset! - ovat tässä prosessissa sallittuja, sillä ne auttavat sopeutumaan uuteen tilanteeseen.
Lopuksi vielä Evan esityksen tiivistävä vertaisruno Pia Kaulion ja Leena Rosenbergin (2008, 179) kirjasta:
Kuoriutuminen
"Naiseus ei ole rinnassa eikä tukassa
Se ulottuu syvemmälle
Niin syvälle ettei se poistu eikä vähene
vaikka rinta tai tukka lähtee
Hetken rikottuna - ruumis ja mieli
Kuoriutuu pois vääristynyt kuva naisesta
Ikuisesti nuori, kiinteä, sopusuhtainen
Vailla elämän näköä ja kokemusta
Avautuu ovi syvemmälle
Todelliseen naiseuteen
Paljastuu ihminen"
PS. Minulla nyt kaksi kuukautta aikaa hoitaa vain itseäni ja huomenna kesälaitumille kirmaavia teinejäni. Elokuun alussa palaan sitten taas uusin voimin sorvin ääreen. Näin etukäteen ajatellen aika tuntuu tosi pitkältä, mutta kulunee ihan siivillä. Jo pelkkä nuorison ruokahuolto pitää äidin vireänä - etenkin, jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ja lapset viihtyvät kesän lähinnä mammansa helmoissa. Toisaalta, kuten keskimmäiseni viime viikolla totesi, en varmaan edes osaisi olla ilman lapsia, jotka ovat lapsen itsensäkin tulkitsemana elämäni. Kuten ovatkin. "Ihan ikiomaa elämää" meillä lapsellisilla taitaa aika harvoin olla oikeasti edes ikävä, lapsia kylläkin. Pieni breikki silloin tällöin tekee toki terää puolin ja toisin, sitä ei auta kieltää. Voisin vaikka pakata itseni ja kattini kesämökin rauhaan pariksi viikoksi saunomaan ja auringonlaskuja katsomaan, teinejä kun ei mökkielämä jostain syystä ihan kauheasti innosta. Muuten ei näiden hoitojen aikana mitään suuria lomasuunnitelmia kannata edes tehdä, olo kun voi kolmen viikon päästä vuorossa olevan ensimmäisen CEX-cocktailin myötä muuttua ihan millaiseksi vain. Tämän polun suuntaa on tosi vaikea ennustaa, onneksi.
Lähde:
Pia Kaulio & Leena Rosenberg 2008. Nainen ja rintasyöpä - rikottu mutta kokonainen. Minerva Kustannus Oy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti