Nyt se sitten kolahti postilaatikkoon viime perjantaina - viisivuotiskontrollikutsu! Ensi viikolla on ensin käytävä labrassa sekä luuntiheysmittauksessa ja sitten Radiukseen... Jännitys on jo alkanut, vaikka nyt ei (kai) pitäisi olla mitään erityistä jännityksen aihettakaan. Paitsi että kun kerran (tai kaksi kertaa) on syöpädiagnoosin saanut, ei jännitys koskaan lopu. Ei koskaan. "Terve, kunnes toisin todistetaan", on niin totta.
SYÖPÄtautien poliklinikka on se avainsana tässä. Ei mikä tahansa poliklinikka, vaan SYÖPÄtautien poliklinikka. Se, joka ei ole tällaista kutsua koskaan saanut, ei voi tajuta ollenkaan, miten se vaikuttaa meikäläisiin. Kun vaikkapa kardiologinen yksikkö kutsuu kontrolliin, vaikutus ei koskaan ole sama kuin se, että kutsun on lähettänyt SYÖPÄtautien poliklinikka. Niin se vaan on. Ja vaikka olisi kuinka monta vuotta rampannut kontrolleissa, ei koskaan voi tietää, miten nyt menee. Syöpäsolut ovat niin ovelia. Piilottelevat vuosiakin ihan pikkuisissa porukoissa, ja sitten joskus, jostain syystä, innostuvat lisääntymään isoiksi komppanioiksi ja tuhoamaan hyviä soluja tieltään. Varsinaisia rettelöitsijöitä, joita vastaan tarvitaan todella kovat aseet.
Olen nyt torstai-illasta alkaen potenut kovaa kuumetautia kotona sängyn pohjalla. Eilen kävin työterveyslääkärillä ja sain kolmen päivän sairausloman ja tehokkaan yskänlääkkeen reseptin. Ei ole tällainen tavallinenkaan sairastelu mukavaa, mutta vielä kurjempaa olisi joutua kolmannelle syöpäkierrokselle. Moni meistä joutuu sellaisellekin. Tai sitten se ihan ensimmäinen kierros ei päätykään, vaan jatkuu levinneen taudin hoitamisena koko loppuelämän.
Ajatukset karkaavat väkisin kroonikkosiskoihin, joille ei esimerkiksi sairauslomalta töihin palaaminen ole enää mahdollisuus; ovat saaneet eläkepäätöksen alle tai vähän yli nelikymppisinä. Jotka miettivät, olenko elossa vielä ensi kesänä? Ensi jouluna? Lapsen syntymäpäivänä? Omana syntymäpäivänä? Koska kunto romahtaa? Vieläkö jaksaa/kannattaa/voi suunnitella jotain mukavaa perheen kanssa? Aivan kohtuuttomia, ja niin väärin, etenkin nuoren ihmisen mietteiksi. Elämä ei ole reilua. Pienestä flunssasta ei pitäisi valittaa, vaikka olo olisikin aivan kaamea ja voimat pois hetkellisesti.
Aloin lueskella Hilkka Olkinuoran "Elä ihmeessä!" -kirjaa jo ennen flunssaan sairastumistani, ja (silloin kun kädet ovat kestäneet pitää sitä pystyssä) jatkanut nyt sairauslomalla. Suosittelen lämpimästi tätäkin kirjaa kaikille, naisille etenkin. Aivan mieletön ajattelija ja kirjoittaja on Hilkka. Kunnioitan ja arvostan. Siteeraan lopuksi kirjan viimeisen eli Armo-kappaleen (Olkinuora 2008, 115):
"Elämä on lahja ja ihme. Elämä ja kuolema eivät ole vastakohtia, syntymä ja kuolema ovat. Niiden väliin jää se kallisarvoisen lyhyt aika, jossa koetamme elää miten parhaiten taidamme. Elämme elämäämme, emme hallitse sitä.
Tarvitset elääksesi muita, mutta synnyt ja kuolet yksin.
Tarvitset kokemusta siitä, että elät omaa elämääsi, eivät muut sinun etkä sinä muiden. Tarvitset kuitenkin myös kokemusta siitä, että sinua tarvitaan.
Tarvitset unelmia ja tavoitteita, mutta tyytyminen likiarvoihin ja tavallisuuteen ei ole tappio. Tehtäväsi ei ole rikkoa rajojasi, vaan elää elämä täydesti niitä myöten.
Elämä on aina keskeneräinen ja jää kesken. Silti etsimme elämälle merkitystä ja mieltä. Suurten saavutusten sijaan ihmisen elämäntyö voikin olla oman elämän kokonaisuus, se kaikki mitä olemme olleet ja tehneet, ja joka jää.
Usko ja luottamus elämään ovat syntymälahja, joka kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ja myös niiden ansiosta voi vahvistua elämän mittaan. Joskus meitä vahvistetaan matkalla onnen hetkillä, suurilla tai pienillä. Aika pysähtyy. Kaikki on aivan hyvin. Silloin kokee selvästi: Elämä on sinällään ihme. Tämän enempää en tarvitse.
Hyvä elämä on tulosta hyvien ihmisten, hyvien olosuhteiden, hyvien valintojen ja hyvyyden kohtaamisesta. Sitä voi toivoa, mutta ei tilata. Mitä teetkin, elämä yllättää. Hyvässä ja pahassa.
Toivo on ihmisen uljauden ja rohkeuden osoitus. Se elää vielä silloinkin, kun sen synonyymiksi luulemasi luottamus on mennyt. Se on täydellisyyden rohkaiseva hipaisu epätäydellisessä maailmassa.
Toivo vastaa silloin, kun kysymyksetkin ovat palaneet karrelle. Se kertoo, että emme elä emmekä ole eläneet turhaan.
Rakkaus vihkii valtavaan haavoittuvuuteen, ja samalla se antaa ennen kokemattomat voimat. Pelko itseäsi arvokkaamman asian tai rakastetun ihmisen puolesta tekee siitä pyhän. Rakkautta on suojeltava, ja se suojelee meitä.
Mitään näistä ei voi ansaita. Ei elämää eikä kuolemaa. Ei uskoa, toivoa tai rakkautta.
Ansaitsematon on armoa."
Pastori Hilkka määrittelee elämän ja kuoleman, uskon, toivon ja rakkauden todella hienosti - ja juuri näihin hieman mietteliäisiin viisivuotiskontrollitunnelmiini sopivasti.
Armorikasta vuoden jatkoa teille kaikille.
PS. Marjo-Riitan Avec Tastula -ohjelmat ovat taas katsottavissa YLEn Areenassa. Katsoin ne joku aika sitten ehkä kolmannen tai neljännen kerran. Ja itkin. Taas. Ikävä on viisasta, ihanaa Siskoa.
- Lopullinen sovinto:
https://areena.yle.fi/1-2372307?autoplay=true
- Jälkikirjoitus:
https://areena.yle.fi/1-3314542?autoplay=true
Lähde:
Hilkka Olkinuora 2008. Elä ihmeessä! Kirja naiselle. Helmi Kustannus.
