Syksyn sydämessä

Sydän on myös ollut näin marraskuun sydämessä mielessäni kovasti. Kävin nimittäin torstaina kardiologin luona kontrollissa. Reilun kahden vuoden takainen sydänsairaalareissu ei ihan helposti mielestä unohdu, ja kaikki sen jälkeiset kontrollit ovat nekin konkreettisesti olleet hyvin lähellä sydäntäni.

Viime vuoden kevään tilanne oli jo paljon kesää 2015 parempi, ja viime vuoden syksyllä, aika tasan vuosi sitten, oli tilanne jo lähellä normaalia. Nyt oli pumppu parantanut toimintaansa edelleen, ja alunperin hyvin huonosta tilanteesta palautunut jo aika lailla normaaliksi. Tarkkaa työtä tehnyt kardiologi otti kaikenlaisia mittoja sydämestä. Pumppaustehoa kuvaava ejektiofraktio oli nyt 55-56 %, kun lähtötilanne oli vain 35 % eli selkeä vajaatoiminta. Sydämen vajaatoiminnan tilannetta kuvaava proBNP-arvo oli nyt laskenut jo suht' lähelle normaalia 187:ään (Fimlabin viitearvo on alle 169 ng/l), kun se viime syksynä oli 363, viime vuoden keväällä 516 ja kaksi vuotta sitten kesällä korkeimmillaan 8795 eli aivan kauhea. Olen toki jumpassa käydessäni (kolmesti viikossa yritän käydä) huomannut, että kunto on ihan kohdillaan jo.

Sydänlääkärini oli kovasti sillä kannalla, että sytkyt ovat syyllisiä sydänongelmiini. Ilman kahteen otteeseen annettuja solunsalpaajia (epirubisiini pahimpana) ei vielä tässä iässä varmastikaan olisi muuten tullut mitään näin vakavia sydänongelmia. Toivon kovasti, ettei enää tarvitsisi palata sytostaattitiputuksiin, jo sydämenkin vuoksi. Kuten lääkäri lopuksi mainitsi, toivotaan molemmat sen pumppaavan vielä pitkään.

Itsestä ja omista tekemisistä ei sydämen pumppaaminen ole aina kiinni. Syöpä vie monen nuorenkin ihmisen mennessään, sydämen vahvuus ei siinä auta yhtään. Tässä Siskopäivien aikaan tulivat taas mieleen kaikki pois nukkuneet siskot. Omat tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät ole sen enempää auttaneet kuin haitanneetkaan tilanteissa, joissa syöpä on levinnyt. Hoidotkaan eivät muuta kuin vain hidastavat taudin etenemistä. Vielä nykyisillä hoidoilla levinnyt tauti on valitettavasti kuolemaksi. Ihan kamalan surullista, mutta fakta, jota ei auta kieltää tai kiertää.

Olin eilen illalla mukana Siskopäivän iltaohjelmassa, ja sen sijaan että olisin kauheasti miettinyt niitä siskoja, jotka nyt olivat mukana, mietin niitä, jotka eivät enää koskaan pääse mukaan. Kuinka ihanat kroonikkonaiset tanssivat pöydällä Tampereella kesällä 2015. Ja kuinka kukaan heistä ei enää ole mukana. Me muut yritimme kovasti pitää "täysvallattomien syöpämuijien" lippua korkealla. Väkisin tuli kyllä välillä haikeus hauskanpidon keskelle.

Kuva: https://www.facebook.com/siskot.ry/

Oma elämäni rullaa muuten vanhaan tapaan - pätkissä ja epävarmuudessa. Nytkin taas odottelen ensi vuoden työsopimusta kauheassa paineessa ja huonosti nukkuen. Miten mahtaa syöpämuijan käydä: tuleeko sopimus ja jos tulee, kuinka lähelle joulua mahtaa mennä tällä kertaa? Pikkujuttu toki sairauteen verrattuna, mutta yksinhuoltajalle valtavan suuri.

Rauhallista joulun odotusta!