... me syöpäsiskot. Harva meistä uskaltaa sitä kuitenkaan ääneen tunnustaa, mutta niinhän se on. Oman elämämme sankareita ainakin, ehkä vähän muidenkin.
Olin tänä iltana kuuntelemassa ja keskustelemassa rinnankorjausleikkauksista Tampereen BRA DAY -tilaisuudessa (oli muuten aivan upea tilaisuus!), ja luin äsken parin siskon tuoreita blogipäivityksiä. Väkisinkin tulee mieleen, ettei meitä voi ihan "heikoiksi astioiksi" kukaan haukkua, sen verran paljon ruutia ja rohkeutta meikäläisistä tiukoissa paikoissa löytyy. Syöpä on vahvojen ihmisten sairaus, kuten Niina Repokin kirjassaan toteaa.
Usko siihen, että vaatimattomuus kaunistaa (suomalaista erityisesti!), on tosi vahvassa, myös meissä syöpäsiskoissa. Kissan häntää ei kehdata nostaa, vaikka joskus voisi olla ihan pätevä syykin siihen, sillä "ylpeys käy lankeemuksen tiellä" ja "laiska se töitään luettelee". Ehkä sitä myös jotenkin salaa pelkää, että jos hetkeksi uskaltaa ajatella voittaneensa vaikka syöpävastuksensa, niin eikös se jo kohta hyökkää entistä ärhäkämmin jonkun nurkan takaa tai ihan puskista.
Olen itse selvinnyt yhdestä jos toisestakin kovasta koettelemuksesta suht' ehjin nahoin, vaikka taisteluarpia on tullutkin, niin henkisiä kuin ruumiillisiakin. Selvitymisestä pitäisi osata olla kiitollinen, ehkä jopa vähän ylpeä: minä jaksoin, minä tein, minä osasin - vaikka mitä! Vaatimattomuus ei kaunista.
"Vaatimattomasti" yritän tällä hetkellä selviytyä mm. seuraavista pikku puuhista: kolmen teini-ikäisen yksinhuoltajuudesta (yhteishuoltajuus on vain paperitermi, käytännössä olen ollut yh jo pian viisi vuotta), yhden talon ja aika ison pihan sekä yhden kissan emännyydestä ja hoitovastuusta, kolmesta osa-aikatyöstä (= yhteensä yksi kokoaikatyö) sekä syöpähoitojen jälkeisestä, hormonienpoistohoidon aikaisesta (estrogeenejä nolla!) ja rekonstruktioleikkausta edeltävästä kuntoutumisesta mm. käymällä jumpassa noin kolmesti viikossa.
Kaksi kertaa syöpään sairastuneena, kaksi maisterintutkintoa pakertaneena, kolme lasta synnyttäneenä (plus kolme keskenmenoa kokeneena), yhdestä avioerosta (melkein ehjänä) selvinneenä ja aika monta työttömyysjaksoa kokeneena (joskin reippaasti useampia pätkätöitä tehneenä!) en todellakaan voi sanoa menneeni ihan alimmasta aidanraosta.
Tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin: töitä riittää (vaikka eivät vakituisia olekaan), olen hyvässä kunnossa ja tunnen itseni terveeksi (hikipuuskia, lämpöaaltoja, jäykkiä ja kipeitä niveliä... ei lasketa!), lapset ja kissa ovat samoin hyvässä kunnossa ja voivat hyvin, ja talokin on vielä pystyssä. Aarrekartankin uskalsin jo itselleni askarrella. Tulevaisuus näyttää, miten se toteutuu.
PS. Minun piti kirjoittaa rinnankorjausleikkauksista. :-)
Kyllä, vahvoja naisia kaikki tyyni! Kiitän vielä vinkistä taannoin eiliseen tilaisuuteen. Olin kanssa paikalla ja erittäin tyytyväinen, että osallistuin. Paljon, paljon uutta ja tärkeää tietoa. Ensimmäistä kertaa kolmen vuoden aikana pohdin, että ehkäpä minäkin joskus vielä korjausleikkaukseen. Mutta ei vielä, vielä ei ole tarpeeksi tahtoa ja motivaatiota.
VastaaPoistaIloista lokakuun jatkoa, ulkona ensimmäinen räntäsade. :)
Päivi
Kiitos kommentista, Päivi! Oli tosi hieno tilaisuus eilen, ja yllättävänkin paljon väkeä! Istuin itse eturivissä ja kyselin aika montaa juttua... :-) Kannattaa miettiä rauhassa, leikkaukseen ei kannata ruveta jonottamaan, ennen kuin on päättänyt asian mielessään ensin.
VastaaPoistaOlen myös samaa mieltä, olemme vahvoja naisia. Omalla kohdalla kahdesta rintasyövästä ja niiden raskaista hoidoista selviämisen jälkeen on oppinut kiittämään ja arvostamaan itseään eritavalla . Pienistä murheista ei kanna huolta. Sairaudesta selviäminen antaa sitkeyttä, ei tarvitse enää muiden arvostusta. Asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen on myös helpompaa. Siitä en ole varma,onko tuo järjestys oikea.Osaa myös kiittää pienistäkin iloista. Kaunista syksyä!
VastaaPoistaLiisa
Kiitos Liisa, kaunista (joskaan ei tänään kovin kaunista!) syksyä sinulle myös!
PoistaPienet murheet ovat tosiaan pienentyneet, paitsi välillä niistäkin meinaa tulla isoja. Tänä aamuna esimerkiksi, kun olin eilen ollut töissä kellon ympäri ja kotiutunut vasta vähän ennen kello 22:tä ihan raatona jäisessä tihkusateessa bussipysäkiltä kotiin raahustaen (kilometrin verran ylämäkeä pimeässä...), ja päättänyt lähteä aamulla tallilämpimällä autolla töihin. Vaan kuinkas sitten kävikään: ihan samoin kuin vuosi sitten, kun auto oli samoin ollut ekan kerran lämmittelemässä: ei inahdustakaan, varoitusvalot vain leimahtivat. Pieni juttu olikin aika iso juttu. Ei kun juoksemaan kieli vyön alla sateessa bussille, onneksi alamäkeä. Ehdin!
Päivä sen kun parani (?) päivällä, kun sain kuulla juuri opettelemastani uudesta työstäni, ettei se jatkukaan ensi vuonna, kuten minulle oli kerrottu ja suullisesti sovittu, kun olin hommaan lupautunut ja tehnyt ensimmäisen sopimukseni loppuvuodeksi. Meni kyllä taas hetkeksi matto jalkojen alta.
Nyt illalla ruokakauppakeikan (äitini autolla) heitettyäni ja kokkausurakasta suoriuduttuani olen taas ihan raato, mutta tajuan, että ei elämä todellakaan ole auton käynnistymiseen/käynnistymättömyyteen tai töiden loppumiseen ennenkään loppunut.
Huomattavasti tärkeämpää on esimerkiksi se, että isomman neidin monta päivää kestänyt kuumetauti loppui ja pienemmän neidin pikkuvarvas parani, eikä pilaa pian tulossa olevaa MM-kisamatkaa. :-)
Olipa sinulla päivä! Tsemppiä.Toivon todella ,että löydät ennen nykyisen työn loppumista uuden hyvän työpaikan(lomakin on aina tarpeen). Minulla on onneksi nykyisin sellainen työmatka,jonka voin hurauttaa pyörällä,kunto on kasvanut kovasti. Onnea myös auton korjaukseen.
PoistaLasten (minulla on jo nuori aikuinen) terveys ja hyvinvointi on ehkä tärkein asia.
Voimahaleja
Liisa
Ja taas tapahtui! Pikkumimmin (14-vee) varvas kipeytyi uudestaan tämäniltaisissa reeneissä, esikoinen (19-vee nuori mies) puolestaan sai autoni toimimaan irrottamalla akun kaapelit. Työkuvioni on aika sekainen edelleen, teen parhaillaan kolmea työtä yhtä aikaa (= yht. yksi 100 % työ), ja kaikkien piti jatkua vielä ensi vuoden alun. Saa nähdä, miten ne jatkuvat, ja miten pitkään.
Poista