Kanelinkukkia kuutamossa

"9.6.1998 äitini kuoli. Kesä oli vaaleanvihreä ja omenapuut kukkivat. Oli kuutamoyö kun kaikki pysähtyi. Kaksi vuotta aikaisemmin äiti sairastui syöpään. Koko perhe taisteli yhdessä ja erikseen.
Äidin kuolema muutti kaiken. Elämä jakautui kahteen osaan: elämä äidin kanssa ja elämä ilman äitiä. Kirja kertoo näistä kirjavista vuosista, menettämisen pelosta ja siitä, kuinka kipeästäkin voi seurata jotain hyvää."

Luin otsikon mukaan otsikoidun kirjan tänä iltana. Itkin ja luin. Luin ja itkin. Kirja kertoo omasta ala-asteen opettajastani, hänen kahdesta viimeisestä elinvuodestaan, tyttären silmin. Kahdesta vuodesta rintasyöpäpotilaana. Eila-opettajani kuoli 51-vuotiaana, samanikäisenä kuin oma isäni kahdeksan vuotta aiemmin. Nyt he lepäävät samalla hautausmaalla aika lähekkäin.

Kirja oli riipaisevaa luettavaa. Niin totta ja rehellistä tekstiä. Itse isän suunnilleen samanikäisenä menettäneenä pystyin samastumaan lähes kaikkeen. Ajatukset ovat samoja, vaikka tilanteissa onkin eroja. Niin surullista oli lukea lapsen kertovan vanhempansa sairastumisesta ja sairastamisesta. Oman vanhemman kuolemasta ja poissaolosta. Kun kaipaisit isääsi/äitiäsi omiin häihisi tai iloitsemaan lastesi syntymästä ja kasvusta. Olemaan osa elämääsi, mutta hän onkin jo pois.

Minna kirjoittaa todella rohkeasti ja saa saman kokeneen surun pintaan. Hetki, kun vanhempi tietää kuoleman olevan väistämättä edessään. Hetki, kun lapsikin viimein tajuaa, että toivoa äidin tai isän parantumisesta ei ole. Äidin menetys, isän menetys. Lapsen elämän jatkuminen ilman vanhempaa. Suru, joka hälvenee, mutta ei haihdu koskaan kokonaan.

"Minun äitini on kuollut.
Häntä ei enää ole.

Kuka minulle nyt iltaisin soittaa,
kuka minua surussa lohduttaa, 
kuka minun iloni kanssani jakaa?

Kuka minua työssäni kannustaa, 
kuka on ylpeä saavutuksistani,
kuka kertoo, että pystyn?

Kuka minut määräilyillään väsyttää, 
kuka asioihini puuttumisella saa minut räjähtämään,
kuka minun hermoni hetkittäin riekaleiksikin leikkaa?

Kuka kanssani vihkipuvun valitsee,
kuka neuvoja antaa kun olen raskaana? 
Kuka lapsiani ihaillen katsoo ja
ajattelee, että he ovat myös osa häntä?

Kuka tulee sotkuiseen kotiini ja
auttaa minua siivoamaan sen,
kuka kertoo minulle mitkä rikat
puutarhastani poistan,
mitkä kukat sijalle istutan?

Kuka ottaa vastaan vihani,
väsymykseni ja pettymykseni,
kuka rakastaa minua
vaikka tekisin mitä?

Ei kukaan.
Minun äitini on kuollut.
Häntä ei enää ole."

- Minna Tani


Lähde:

Minna Tani 2007. Kanelinkukkia kuutamossa. Pilot-kustannus Oy.