Luin vastikään toimittaja Ulla-Maija Paavilaisen ja Katariina Westin kirjan "Päivät jotka sain - Kertomus kauneudesta, toivosta ja elämän hauraudesta". Katariinan aloittaman kirjan viimeisteli Ulla-Maija ystävänsä poismenon jälkeen. Kaunis, mutta myös hyvin karu kirja, joka kertoo kauniin suomalaisnaisen elämästä ja syöpäelämästä upeassa Italiassa. Eri syöpä tosin Katariinalla, kuin mistä itselläni on kokemusta, mutta kuitenkin niin paljon samoja pelkoja ja tunteita löytyy kirjasta. Kannattaa ehdottomasti lukea, mikäli syöpään sairastuminen sinua koskettaa.
"Päivät jotka sain" tuo väistämättä mieleen sen, että olen kuitenkin itse ollut lukuisista sairauksistani huolimatta aika onnekas, ja minun kirjani voisi nimetä esimerkiksi "Vuodet jotka sain", mikäli kirjan omista syöpä- ym. kokemuksistani joskus kirjoittaisin (mitä en kuitenkaan koskaan tule tekemään, tämä blogiarkistoni riittäköön).
Monessa asiassa olen kuitenkin ollut myös hyvin epäonnekas ja onneton. Onni täällä vaihtelee, ja etenkin syöpäsairaan elämässä; myös toivottomuuden ja toiveikkuuden raja on välillä hyvin häilyvä. Kuten myös voimakkuuden ja heikkouden: "... kun on tottunut olemaan vahva, on tullut unohdettua, miten olla heikko ja voimaton. Sekin on taitolaji." Katariinan kirjaa kirjoittaessaan Ulla-Maija sai itse syöpädiagnoosin, mutta sairastumiselleen hän ei ole etsinyt selityksiä: "Joskus kannattaa vain todeta, että kyse on huonosta onnesta – ja sehän voi kääntyä myös hyväksi." (Iltasanomat 5.9.2023)
Vuodet, jotka olen saanut, ovat olleet monellakin tapaa toivottomuuden, epäonnen ja voimattomuuden vuosia, mutta myös toivoa, onnea ja voimia on jostain aina löytynyt. Etsintä jatkukoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti