... jännitin niin, ettei sillä ollut mitään rajaa. Oli ensimmäisen rintasyöpäni leikkauspäivä. Pieni (6 mm), mutta jo kahteen kainalon imusolmukkeeseen ennättänyt duktaalinen rintasyöpä, johon sain sitten talven, kevään ja kesän ajan sytostaatti- ja sädehoitoja, leikattiin säästävästi, mutta sen hetkisen tiedon mukaan riittävin marginaalein.
Muistan melko lyhyeltä sairaalareissultani mm. nuoren, suunnilleen itseni ikäisen vertaissiskon, joka oli käynyt vähän aiemmin läpi samat kurimukset - mutta tuli sairaalaan sählyä pelaamasta! Se antoi toivoa hetkellä, jolloin itselläni oli oikea kainalo kuin tulessa leikkauksen jäljiltä ja mietin, pystynkö enää koskaan tekemään oikealla kädelläni mitään. Olen pystynyt, jo 25 vuoden ajan.
Muistan myös, miten kämppikseni (minua ainakin tuplasti vanhempi kohtalotoveri) kanssa juttelimme myöhään kaikesta mahdollisesta. Hän oli jo mummoihminen, minulla kolme alle kouluikäistä. Elämä ei ole reilua, eikä kukaan sairastu oikeaan aikaan. Olen oman kokemukseni jälkeen kuitenkin aina reagoinut erityisen kovasti nuorten, pienten lasten äitien sairastumisiin. Äidit eivät joutaisi pois isojenkaan elämästä, mutta eivät varsinkaan pienten.
Aika on mennyt näin jälkikäteen ajatellen nopeasti, ja vaikka kaikenlaista haastavaa on tullut itselleni ensimmäisen syöpäkierrokseni jälkeenkin, on kuitenkin pakko yrittää pitää toivoa yllä. Olen tässä kuussa menossa ikävistä ikävimpään toimenpiteeseen, kristabiopsiaan, ja nyt jo jännittää, miten kestän toimenpiteen ja millaisia tuloksia kairausnäytteestä saadaan. Viimeksi koko homma meni vähän hukkaan eikä verisyöpäni aiheuttavien mutaatioalleelien prosentteja saatu tutkittua näytteestä. Kaksi vuotta olen nyt pistänyt interferonipiikkejä ja toivon niiden hidastaneen sekä taudin etenemistä että luuytimen fibrotisoitumista. Onko niin käynyt, selvinnee talven aikana.
Uusi vuosi on nyt alussa ja toiveita pitää yrittää pitää korkealla! Hyvää uutta vuotta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti