Kontrollikuvissa kaikki kunnossa!

Järjetön jännitys on siis taas tältä erää onnellisesti ohi. :-)

Muutamien aika heikosti nukuttujen öiden ja hieman toistaitoisten päivien jälkeen tärisin tänään aamulla Radiuksen radiologin ja röntgenhoitajan tekemien tutkimusten ajan: mammografialaite oli ihan yhtä kauhea kidutuskone kuin aina ennenkin, eikä ultraaminenkaan ihan kevyesti mennyt - itku tulee silmään ihan väkisin tilanteen nostattamien vanhojen muistojen mukana: ensimmäinen tautini löytyi aikanaan juuri ultrassa syksyllä 2000.

Kontrollien edellä jostain mielen syövereistä esiin pomppaavat jännitykset ja pelot ovat jotain, mitä ei järjellä pysty ymmärtämään; tunteet myllertävät ja mielikuvitus laukkaa. Kaikki vähänkin epänormaalit tuntemukset (itse aiheutetut lihaskivutkin) saavat mielessä kauheita diagnooseja. Tutkimusten aikanakin sitä keksii vielä kaikenlaista: kun ultrauslaite pysähtyy johonkin hetkeksi ja lääkäri ilmoittaa "ottavansa tästä kuvan", on levoton mieli jo valmistautumassa seuraavaan sytostaattiprojektiin.

On ihmeen vaikea uskoa kokenuttakaan lääkäriä ja hyvin onnistuneita kuvia, jotka todistavat, ettei minulla ole tällä hetkellä missään tutkituissa kohdissa mitään huolestuttavaa, vaan tauti on saatu leikattua ja hoidettua pois ja myös pysynyt pois. Tarkkaa työtä tehnyt (lihaskalvoa myöten kaiken pois kalunnut...) kirurgini saa jälleen virtuaalisen halauksen, samoin kaikki alan lääkärit ja tutkijat. Olette ihania! <3

Lopuksi vielä tähän tilanteeseen hyvin sopiva runo Irene Kuusimäen eilen illalla ties monettako kertaa lukemastani "Matkalla uuteen minuuteen" -kirjasta:

"Viime talvesta kesään

ja takaisin talveen

siihen mahtuu

koko elämäni

minun sairauteni

rintasyöpäni

epätoivosta

takaisin toivoon

elämässä kiinni pysymiseen."

Kuva:  http://eyecandyeventdetails.blogspot.fi/2012/10/free-subway-art-breast-cancer-awareness.html

Kutsumme teidät...

Posti toi eilen laatikkoon tämän kierroksen ensimmäisen seurantakuvausajan: 31.1. on määrä kerätä rohkeuden rippeet kasaan ja marssia Radiukseen tutkittavaksi. Jännitys ja muutamat ylimääräiset sydämen tykytykset seurasivat välittömästi Taysin kirjeen avaamista. Hieman on mietityttänyt leikatun puolen mammografian tekeminen, siellä kun ei kerta kaikkiaan ole yhtään mitään kuvattavaa. Onneksi on olemassa ihania Siskoja, joilta olen saanut huojentavia vastauksia: nahkaa ei ehkä sittenkään revitä irti kylkiluista väkipakolla, vaan leikattu puoli lähinnä vain ultrataan. Huh!

Valoa kohti mennään onneksi pienistä tykytyksistä huolimatta: kunto on hyvä ja kevät tulee! Olen taas innostunut jumppailemaan ja hiihtämään ehkä entistäkin innokkaammin: itse aiheutetut hikipuuskat ovat niin paljon mukavampia kuin lääkkeiden aiheuttamat, jotka ovat venlaflaksiinin ansiosta jo hieman rauhoittuneet! Jumpassa olen käynyt rauhallisemman joulutauon jälkeen noin neljä kertaa viikossa, ja sukset ovat päässeet heittämään lenkkejä kohta 100 kilometrin verran, mikä on ihan huippumäärä näin alkutalvesta. Lisäksi vielä hyötyliikunnat, joita tulee sekä työmatkoilla bussipysäkkimatkoista että siivous- ym. kotihommista. On hienoa, kun jaksaa taas entiseen malliin.

Töissäkin olisin mieluusti kokopäiväisesti - niin taloudellisista syistä kuin muistakin - mutta täytyy olla tyytyväinen, että on edes osa-aikatyö, joka on vieläpä mielenkiintoinen ja mukava. Olen viime aikoina miettinyt tulevaisuutta ja pohtinut työnhakuun uskaltautumista: miten työnantajat mahtavat suhtautua meihin syöpätaisteluissa arpia saaneisiin? Voiko hoidettu syöpä olla este työn saannille? Saako se edes olla? Monet ovat vaihtaneet työpaikkaa hoidetun taudin jälkeen ja hoitaneet työnsä vähintään yhtä hyvin kuin terveet (toistaiseksi ainakin) kollegansa.

Jos Satu Hassi esimerkiksi olisi ollut oman syöpänsä vuoksi "merkitty nainen", ei hänen poliittinen uransa olisi varmasti kantanut Europarlamenttiin. Ja onhan siellä toinenkin Isosisko, meidän ensimmäinen (joskin myös lyhytaikaisin) naispääministerimme. Päädyin omissa mietteissäni siis siihen, että olen ihan yhtä hyvä hakija kuin joku toinenkin, jos ja kun päädyn taas pitkähkön tauon jälkeen naputtelemaan työhakemuksia.

Kokemustahan viime vuosi taas vaan toi lisää, jos haluaa jotain positiivista tästä löytää. Ja kokemus on ainakin omasta mielestäni äärimmäisen tärkeää, ihan kaikissa asioissa. Kokemus auttaa ratkaisemaan ongelmia, niin omia kuin töihin liittyviä. Kokemus antaa myös perspektiiviä: asioita pitää priorisoida ja arvioida koko ajan, niin omassa elämässä kuin töissäkin. Näkökulmia on omien kokemusten myötä enemmän ja itsestäänselvyyksiä vähemmän. Elämä ei ole aina helppoa, mutta vaikeistakin ajoista pystyy selviytymään.

Olen lukenut iltasaduikseni Maaria Leinosen koottujen runojen I osaa. "Elämän täysi" on juuri tähän vaiheeseen ihan parasta. Leinosen viisaat runot antavat uusia näkökulmia moniin asioihin (s. 168):

"Älä pelkää pimeää

pimeyttäsi,

siinä on toivon siemen:

se voi muuttua valkeudeksi. Ja vain hän

joka on pimeyden kokenut osaa iloita valosta.

Valo muuttuu kirkkaudeksi pimeyttä vasten.

Joulun ihme on se

että pimeä muuttuu valoksi.

Vain pimeässä näkyvät tähdet.

Vain hiljaisuudessa 

kuuluu laulu

ja rauha rauhaa

vasta taistelulla

kivulla lunastettuna."

Kuva: https://www.facebook.com/supportthefight

2.1.2001...

... makailin näihin aikoihin sairaalassa aamulla tehdystä ekasta syöpäleikkauksestani toipuen.

Muistikuvat ovat jo osin hämärtyneet, aika on tehnyt tehtävänsä tässäkin asiassa. Kainalo oli leikkauksen jälkeen ihan järjettömän kipeä heti, kun kipulääkkeiden vaikutus heikkeni. Rintaleikkaus oli sen sijaan aika pieni - vain yksi 6 mm kasvain osapoistolla - eikä haava ollut juurikaan kipeä, kokonaan auki revittyyn kainaloon verrattuna siis.

Minua kävi sairaalassa moikkaamassa oman perheen lisäksi myös samanikäinen (noin kolmikymppinen) vertaissisko, joka tuli sairaalaan suoraan sählytreeneistä! Oli mieletöntä nähdä toisen toipuneen vastaavasta leikkauksesta pelikuntoon, sen jälkeen aloin kivuistani huolimatta uskoa omaankin toipumiseeni.

12 vuotta on mennyt tosi nopeasti näin jälkikäteen arvioiden. Tuolloin sairaalassa maatessani en uskaltanut niin pitkälle eteenpäin edes ajatella, vaikka ennuste olikin periaatteessa ihan hyvä kahdesta kainalosta löytyneestä imusolmukemetastaasista huolimatta, sillä pääsin silloin käynnissä olleeseen FinHer-tutkimukseen tutkimuspotilaaksi (olin riittävän, mutta en liian sairas) ja sain loistavan lääkärin ja hoidot.

Käytännössä yhdestäkään syövästä ei voi koskaan tietää, niin salakavalia nämä taudit ovat: piileskelevät mokomat parhaansa mukaan, eivätkä välttämättä anna yhtään mitään oiretta potilaalle ennen kuin vasta sitten, kun tilanne alkaa olla tosi vakava. Hyvinkään hoidetun taudin käyttäytymistä ei voi kukaan varmuudella ennustaa: minunkin vuonna 2001 leikkauksen jälkeen saamani hoidot (Taxotere- ja CEF-sytostaatit, viiden vuoden Tamofen-kuuri ja sädetykset) olivat melkein riittävät taudin poissa pysymiseksi, mutta eivät ihan.

Vuoden vaihtuminen tuo aina väkisinkin nämä 12 vuoden takaiset muistot mieleen: koko joulukuun olin jännittänyt ja pelännyt, odottavan aika oli todella pitkä ja piinaava, joulun luulin jäävän viimeiseksi eikä uuden vuoden juhlintakaan kovin railakasta tainnut olla.

Epävarmuuden sietämistä on siis tullut opeteltua jo aika pitkään ja monta vuosikontrollia jännittettyä. Ehdin jo välillä päästä terveiden kirjoihinkin aika pitkäksi aikaa - olisipa ollut lääkärin mukaan jossain vaiheessa jo mahdollista ajatella uutta vauvaakin, jos sellainen olisi ollut ajankohtainen, mutta ei ollut. Kolmen pienen (ja nyt kolmen teinin!) kanssa oli jo ihan riittävästi puuhaa. :-)

Terveempää ja onnellisempaa alkanutta vuotta kaikille!

Kuva: https://www.facebook.com/supportthefight