... eli 24.11.2000 kävin suihkussa ja löysin pienen patin oikean rinnan yläosasta. Olin imettänyt nuorimmaistani vielä saman vuoden alussa, ja mietin ensin lyhyen hetken, että aika kauan kestää, että siitä rytäkästä palautuu. Ja sitten tajusin, että kyse ei ehkä olekaan mistään vaarattomasta maitorauhasesta, vaan pikkuinen patti voi olla jotain muutakin: RINTASYÖPÄ! Toisaalta olin vasta hieman aiemmin ajatellut, että kaikista mahdollisista taudeista ainakaan rintasyöpää en tulisi koskaan saamaan, olinhan saanut lapset alle kolmikymppisenä ja imettänyt kaikkia kolmea kuukausikaupalla, eikä minulla ollut mitään riskitekijöitä tai sukulaisia, joilla olisi tätä tautia.
En miettinyt asiaa itsekseni kuin pari päivää (ja yötä), kun hermoni eivät enää kestäneet, vaan soitin Pirkanmaan syöpäyhdistykseltä ajan mammografiaan päästäkseni. Aika järjestyi nopeasti, ja ajelin jo marraskuun lopussa tuolloin alle kaksivuotiaan nuorimmaiseni kanssa Hämeenkatu 5 A:n seiskakerrokseen aivan kauheassa jännityksessä. Tytöstä pidettiin onneksi hyvää huolta sen aikaa, kun minua tutkittiin. Mammografiassa pystyin tuskin hengittämään, niin kauheaa se oli: kivuliasta ja jännittävää: mitään ei kuvassa kuitenkaan näkynyt, patti ei osunut kuvaan. Ultra ei sattunut, mutta sen sijaan se paljasti sen, mitä pelkäsin: pahanlaatuiselta lääkärin mielestä näyttävän pikkuisen tiivistymän. Tiivistymästä piikitettiin sitten ohutneulanäyte, joka sitten sattuikin taas oikein kunnolla.
Kovin toiveikkaasti ei röntgenlääkäri minua evästänyt neulanäytteen tuloksia odottelemaan, taisipa pyytää jo henkisesti varustautumaan siihen, että pahanlaatuisia soluja voisi löytyä. Kuten sitten löytyikin: onneksi sain diagnoosin silmätyksin uudella lääkärikäynnillä joulukuun alkupuolella, ihan tarpeeksi kamalaa oli niinkin. Puhelimessa tai kirjeitse ei tällaisia pommeja saisi kenellekään koskaan esittää.
En muista enää juuri mitään ensimmäistä leikkaustani edeltäneistä viikoista - paitsi sen, että joulun pyhien vuoksi odotteluaika oli PIIIITKÄ, tai ainakin se tuntui siltä. Ruokahalu taisi mennä aika totaalisesti, ja kelasin vain mielessäni, että tässä se nyt oli: elämäni viimeinen joulu, ja pienet lapseni jäisivät kohta äidittömiksi. Uskon, että jokaisella nuorella äidillä, joka saa syöpädiagnoosin, pyörivät päässä samat ajatukset: miten lapseni pärjäävät, kun tai jos minä kuolen? Miten mies selviää? Miten kaikki muut? Miten itse sopeudun siihen, että kaikki kenties loppuukin jo nyt, enkä tule koskaan näkemään lasteni kasvavan, lapsenlapsista puhumattakaan?
Kolmetoista vuotta on nyt mennyt patin löytymisestä, ja olen täällä edelleen. Joulu 2000 ei ollutkaan viimeiseni, ja olen kuin olenkin saanut nähdä lasteni kasvavan. Eivät he vielä ihan täyskasvuisia toki ole, eivätkä nuorimmat täysi-ikäisiäkään, mutta verrattuna siihen, että tytöt olivat ensimmäisen diagnoosini saamishetkellä vain hieman vaille neljä ja reilut puolitoista, on tilanne nyt jo aivan toinen. Vaikka tautini uusikin, olen todella onnekas: tautini löytyi ajoissa (pieni pattini oli vain 6 mm!) ja olen saanut kasvattaa omat lapseni ja tehdä paljon muutakin: töitä, opiskella, harrastaa...
Aina, kun kuulen nuoren äidin sairastuneen, tuska, pelko ja ahdistus, joita itse sairastuttuani koin, palaavat: on niin väärin, että kukaan joutuu miettimään nuorena sitä, miten pienet lapset, mies tai itse selviää taudin kanssa, viekö tauti äidin, vai selviääkö äiti. Paitsi äiti, myös lapset ja mies (ynnä muut läheiset) pelkäävät. Olen halunnut kirjoittaa tätä blogia paljolti sen asian esiin tuomiseksi, että myös nuori ja täysin "riskitön" nainen voi sairastua tähän salakavalaan tautiin, vaikka olisi hyvässä kunnossa eikä tuntisi oloaan ollenkaan sairaaksi. Salakavala tauti voi myös uusia, vuosienkin päästä - vaikka olisi hyvässä kunnossa eikä tuntisi oloaan ollenkaan sairaaksi. Olkaa siis tosi valppaina, siskot!
