... eli 24.11.2000 kävin suihkussa ja löysin pienen patin oikean rinnan yläosasta. Olin imettänyt nuorimmaistani vielä saman vuoden alussa, ja mietin ensin lyhyen hetken, että aika kauan kestää, että siitä rytäkästä palautuu. Ja sitten tajusin, että kyse ei ehkä olekaan mistään vaarattomasta maitorauhasesta, vaan pikkuinen patti voi olla jotain muutakin: RINTASYÖPÄ! Toisaalta olin vasta hieman aiemmin ajatellut, että kaikista mahdollisista taudeista ainakaan rintasyöpää en tulisi koskaan saamaan, olinhan saanut lapset alle kolmikymppisenä ja imettänyt kaikkia kolmea kuukausikaupalla, eikä minulla ollut mitään riskitekijöitä tai sukulaisia, joilla olisi tätä tautia.
En miettinyt asiaa itsekseni kuin pari päivää (ja yötä), kun hermoni eivät enää kestäneet, vaan soitin Pirkanmaan syöpäyhdistykseltä ajan mammografiaan päästäkseni. Aika järjestyi nopeasti, ja ajelin jo marraskuun lopussa tuolloin alle kaksivuotiaan nuorimmaiseni kanssa Hämeenkatu 5 A:n seiskakerrokseen aivan kauheassa jännityksessä. Tytöstä pidettiin onneksi hyvää huolta sen aikaa, kun minua tutkittiin. Mammografiassa pystyin tuskin hengittämään, niin kauheaa se oli: kivuliasta ja jännittävää: mitään ei kuvassa kuitenkaan näkynyt, patti ei osunut kuvaan. Ultra ei sattunut, mutta sen sijaan se paljasti sen, mitä pelkäsin: pahanlaatuiselta lääkärin mielestä näyttävän pikkuisen tiivistymän. Tiivistymästä piikitettiin sitten ohutneulanäyte, joka sitten sattuikin taas oikein kunnolla.
Kovin toiveikkaasti ei röntgenlääkäri minua evästänyt neulanäytteen tuloksia odottelemaan, taisipa pyytää jo henkisesti varustautumaan siihen, että pahanlaatuisia soluja voisi löytyä. Kuten sitten löytyikin: onneksi sain diagnoosin silmätyksin uudella lääkärikäynnillä joulukuun alkupuolella, ihan tarpeeksi kamalaa oli niinkin. Puhelimessa tai kirjeitse ei tällaisia pommeja saisi kenellekään koskaan esittää.
En muista enää juuri mitään ensimmäistä leikkaustani edeltäneistä viikoista - paitsi sen, että joulun pyhien vuoksi odotteluaika oli PIIIITKÄ, tai ainakin se tuntui siltä. Ruokahalu taisi mennä aika totaalisesti, ja kelasin vain mielessäni, että tässä se nyt oli: elämäni viimeinen joulu, ja pienet lapseni jäisivät kohta äidittömiksi. Uskon, että jokaisella nuorella äidillä, joka saa syöpädiagnoosin, pyörivät päässä samat ajatukset: miten lapseni pärjäävät, kun tai jos minä kuolen? Miten mies selviää? Miten kaikki muut? Miten itse sopeudun siihen, että kaikki kenties loppuukin jo nyt, enkä tule koskaan näkemään lasteni kasvavan, lapsenlapsista puhumattakaan?
Kolmetoista vuotta on nyt mennyt patin löytymisestä, ja olen täällä edelleen. Joulu 2000 ei ollutkaan viimeiseni, ja olen kuin olenkin saanut nähdä lasteni kasvavan. Eivät he vielä ihan täyskasvuisia toki ole, eivätkä nuorimmat täysi-ikäisiäkään, mutta verrattuna siihen, että tytöt olivat ensimmäisen diagnoosini saamishetkellä vain hieman vaille neljä ja reilut puolitoista, on tilanne nyt jo aivan toinen. Vaikka tautini uusikin, olen todella onnekas: tautini löytyi ajoissa (pieni pattini oli vain 6 mm!) ja olen saanut kasvattaa omat lapseni ja tehdä paljon muutakin: töitä, opiskella, harrastaa...
Aina, kun kuulen nuoren äidin sairastuneen, tuska, pelko ja ahdistus, joita itse sairastuttuani koin, palaavat: on niin väärin, että kukaan joutuu miettimään nuorena sitä, miten pienet lapset, mies tai itse selviää taudin kanssa, viekö tauti äidin, vai selviääkö äiti. Paitsi äiti, myös lapset ja mies (ynnä muut läheiset) pelkäävät. Olen halunnut kirjoittaa tätä blogia paljolti sen asian esiin tuomiseksi, että myös nuori ja täysin "riskitön" nainen voi sairastua tähän salakavalaan tautiin, vaikka olisi hyvässä kunnossa eikä tuntisi oloaan ollenkaan sairaaksi. Salakavala tauti voi myös uusia, vuosienkin päästä - vaikka olisi hyvässä kunnossa eikä tuntisi oloaan ollenkaan sairaaksi. Olkaa siis tosi valppaina, siskot!
Voin hyvin samaistua sinun tunteisiisi. Oma lapseni oli jo vanhempi, mutta herkässä murkkuiässä ja tuntui,että hänen elämässään kaikki kaatuisi,jos menettäisi vielä äidin. Jostain keräsin voimia olla positiivinen, vaikka omassa mielessä monenlaiset mietteet myllersivät. Hoitojen välissä,kun vointi koheni jaksoin laittaa hyvää ruokaa,mikä oli työssä ollessa vaikeampaa. Jälkeenpäin ymmärsin miksi olin töiden jälkeen aina niin väsynyt, olin sairas. Ensimmäisestä sairastumisesta on 8 vuotta ja toisesta 5 vuotta. Silloin 8 vuotta sitten toiveena oli elää vaikka 2 vuotta ja nähdä lapsen menevän lukioon.Jossain laatikon kätköissä suljetussa kirjekuoressa on vielä lapselle ja puolisolle jätetyt kiitokset ja hyvän elämän toivotukset. Nyt hän on jo opiskelija ja näköaloja elämään on auennut. Olen kiitollinen kaikista päivistä.
VastaaPoistaToivon sinulle ja perheelle kaikkea hyvää. Toipuiko tyttäresi kisamatkalle?Liisa
Kiitos kommentistasi - ja kysymästä! Neiti toipui kuin toipuikin ajoissa, mesenteriaalinen lymfadeniitti kesti sen kaksi viikkoa, minkä sen sanottiin kestävän. Vatsassa oli paljon suurentuneita imusolmukkeita ja kipu oli kova ja sitkeä. Ultrassa paljastuivat imusolmukkeet, yksityiselle piti siis mennä, jotta sairauden diagnoosi selvisi. Nyt siis neiti jo Saksassa, junnujen muodostelmien semifinaali on ylihuomenna!
PoistaNiin se aika menee.Pvä määrä 24.11 on minullekin"Merkittävä",Rintasyöpäni leikattiin kyseisenä pvänä vuonna 2004.Muistan aina kun tein piparkakkutaloa juoluksi leikkuun jälkeen,itkin että tämä on viimeinen piparitaloni.Ja tänä vuonna teen 9n talon.KYLLÄ ELÄMÄ ON IHANAA: Hyvää Joulun Odotusta ja Kaikkea Hyvää Elämääsi.
VastaaPoistaMarraskuu on raskas kuukausi, onneksi sinäkin olet saanut monia uusia marraskuita ja jouluja - ja piparkakkutaloja! - leikkauksesi jälkeen. Olemme onnekkaita. Oikein hyvää joulun odotusta ja jatkoa sinulle myös! :-)
PoistaHei! Googlailin tässä rintäsyopätietoja ja törmäsin tähän blogiisi. Pari päivää sitten olin mammografiassa ja sen seurauksena suoraan samana päivänä vielä otettiin ohutneulanäytte, joka muuten sattui todella paljon. Nyt sitten odottelen tuloksia, odottavan aika on todella pitkä!? Kuinka kauan sinä odotit tuloksia?
VastaaPoistaHei! Tokalla kerralla odottelin paksuneulanäytteen tuloksia noin viikon (muistaakseni), ekan kerran (ohutneulanäyte silloin) odotteluaikaa en enää muista. Odottavan aika on pitkä ja tuskallinen. Ja diagnoosin saaminen, se on ihan kamalaa. Toivotaan, että sinä selviäisit säikähdyksellä. <3
PoistaNyt jo yli 14 vuotta syöpätaipaleeni alkamisesta. Aika menee tosi nopeasti.
VastaaPoista