"Toipua voi vain tuntemalla sen, mikä on tunnettavaksi tullut. Siksi on ollut välttämätöntä, että uskallan yhä uudelleen jähmettyä kauhusta, kiehua raivosta, ahdistua niin paljon kuin mieli sietää." (Manninen 2024)
Poikkeuksellisen paljon ajatuksia herättävä on tämä tällä viikolla julkaistu Lääkärin ääni -kirjoitus. Lääkärikin on yhtä lailla tunteva ja pelkäävä, inhimillinen siis. Ja miksi ei olisi. Moni lääkäri on joutunut kokemaan pahempiakin sairastumisia kuin tämän kolumnin kirjoittaja Janna Manninen, joka on tainnut päästä omasta syövästään fyysisesti hyvin kevyesti. Arvostan sitä, että hän kertoo tunnemyräkästään julkisesti. Ehkä kollegansakin sitten tajuavat (jos eivät vielä muuten tajua!), mitä etenkin pienten lasten äidin sairastumiseen liittyy: kuolemanpelkoa ja jatkuvaa epävarmuutta, lasten tulevaisuuden menettämisen pelkoa:
"Näin vaikeaa minun on ollut kirjoittaa sairastumisestani ja siitä toipumisesta. Ei sairaudesta sinänsä, vaan siitä miten pelottava tapahtuma sekoittaa tavanomaisen ajantajun, jatkuvuuden illuusion, tulevaisuuden toiveet. Ja kun juuri niiden varassa lasten olisi hyvä saada kasvaa!
Kun sairastuin, sairastui myös lapsieni äiti.
Minä, jonka nyt sairastunut rinta oli ollut lapsieni ravinnon ja turvan lähde heidän ensimmäisinä herkkinä kuukausinaan.
Minä, jonka olisi tosi hyvä pysyä elossa vielä muutama kymmenen vuotta, nähdä sydänsurut, valmistujaiset, ehkä jopa lapsenlapsen ihme.
Pitkään oloni oli ristiriitainen. Ymmärsin kyllä, että syöpäni oli
ollut pieni, helppohoitoinen. Yksi tuumorin kikkare vain muuten oikein
ihanassa ja terveessä rinnassa. Hetkessä pois nyppäisty ja vähän vielä
säteitä päälle niin homma oli hoidettu. Mutta pelko jäi. Syövän
sairastaneen identiteetti. Pysyvästi järkkynyt turvallisuus.
Aikavääristymät." (Manninen 2024)
Allekirjoitan tämän kaiken itsekin - jatkuva pelko on ollut mukanani pian neljännesvuosisadan ajan. Kuolemattomuuden harhaa ei enää ole ollut itselläni aikoihin. Onneksi minulla on kuitenkin pelon lisäksi koko ajan ollut myös toivoa, kiitos hyvien hoitojen, hoitajien ja lääkärien. Sitä ei pitäisi lääkärinkään unohtaa pelosta kolumneja kirjoittaessaan tai potilaan kanssa keskustellessaan: toivoa, sitä on. Toivo ei toki aina riitä täydelliseen sairaudesta paranemiseen, mutta elämää se keventää, kun siihen jaksaa uskoa - ja TOIVOA.
Hyvää kesää kaikille! Itse pääsen tänä kesänä todistamaan ja tanssimaan oman tyttäreni häitä, elämä on aika ihmeellistä ja ihanaa kaikista sairauksistani (ja edelleen reilusti alle anemiarajan pysyttelevästä hemoglobiinista) huolimatta! 💕
Lähde: Janna Manninen 2024. Pelkään, siis olen. Lääkärin ääni. Lääkärilehti 3.6.2024. https://www.laakarilehti.fi/mielipide/pelkaan-siis-olen/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti