Vuosikertomus

Muutaman tunnin päästä on jo ensi vuosi. Aika menee tällaisena aika surkeanakin vuonna ihmeen nopeasti: vastahan vuosi 2012 alkoi, ja nyt se jo loppuu. Mitä tästä vuodesta jäi mieleen ja kalenterin sivuille?

Tammikuussa iloitsin lisääntyneestä vapaa-ajastani; olin saanut toisen tutkintoni valmiiksi joulukuussa, ja tein vain osa-aikatöitä. Tekemistä riitti opintojen jälkeenkin töiden, kotihommien, liikuntaharrastusten ym. lisäksi: sain pitkään odottamani remontti-innostuksen, jonka seurauksena tyttöjen huoneiden 22 vuotta vanhat tapetit saivat lähteä ja seinät uudet valkeat maali- ja tapettipinnat.

Helmikuussa kalenteriini alkoikin sitten ilmestyä ihan toisenlaisia merkintöjä, jotka olen värittänyt vihreällä yliviivaustussilla: mammografia ja ultra, lääkärin vastaanotto, kirurgin vastaanotto, leikkaus. Vihreiden tapahtumien välissä on onneksi paljon muutakin elämää: töitä, jumppia, hiihtolenkkejä ym. harrastuksia jne. "Vihreät päivät" ovat kuitenkin edelleen vahvimmin mielessä.

Maaliskuu meni rauhallisesti kotona sairaslomaillen ja pikku hiljaa ulkoillen. Karkauspäivänä sairaalasta kotiutuneena en ollut mitenkään vahvimmillani missään mielessä, mutta niin vain selvisin hengissä maaliskuusta - nuorimmaisen synttäreistäkin. Vihreitä päiviä osui myös maaliskuuhun: tikkien ja dreenin poistoa, yksi punktiokeikka ja kirurgin lopputarkastus, jonka jälkeen pääsin taas takaisin liikuntaharrastusteni pariin: samana iltana jumppaan ja lumisen pääsiäisen aikaan hiihtoladullekin. Elämä alkoi voittaa.

Huhtikuun alussa palasin töihin, ja aloin olla muutenkin suunnilleen ennallani. Jos se nyt on mahdollista kenellekään. Vihreitä päiviä oli huhtikuussakin: luustokuvaus, labroja, keuhkokuva, ylävatsan ultra, onkologin vastaanotto, ensimmäiset sytostaattikuurit suoneen ja suun kautta. Aloin tuntea itseni taas syöpäpotilaaksi. Onneksi piinaavan jännittävistä levinneisyystutkimuksista ei paljastunut mitään kamaluuksia, ja toivo paranemisesta alkoi elää.

Toukokuussa tein töitä (ja toki kaikenlaista muutakin) ja kävin lisätutkimuksissa: kallosta ei onneksi löytynyt mitään vakavaa. Sytostaattihoidot jatkuivat, mutta hiukset pysyivät päässä, mikä yllätti itsenikin. Kuntokin kesti yllättävän hyvin melkoiset hevoskuurit. Lääkitys oli myös useimpina päivinä kohdallaan: lääkearsenaalini ja reseptinippuni olivat aikamoisia, vastalääkkeitä oli joka vaivaan.

Kesä- ja heinäkuun olin taas sairaslomalla, ja elin kolmen viikon sykleissä. Olo vaihteli, mutta onneksi myös parempaan suuntaan. Sitkeästi teki mieli tehdä kaikenlaista - paitsi niinä päivinä, kun ei jaksanut kerta kaikkiaan oikein mitään. Xeloda sai aikaan melkoiset ihonkuorinnat niin käsiin kuin jalkoihinkin, mikä ei ollut kesäkelillä kovinkaan mukavaa. Ahkera rasvaus auttoi onneksi.

Viimeiset sytostaattikuurit sain elokuun alussa, jolloin palasin taas töihin. Ihan ongelmitta ei töihin paluu tosin onnistunut (mikä olisikin ollut aikamoinen ihme!), vaan jo heinäkuussa oireilleet kynnet alkoivat kiusata oikein kunnolla. Söin yhteensä kolme antibioottikuuria kynsitulehduksiin, pahimmillaan olin ensiavussa paiseeksi muuttuneen tulehduksen vuoksi. Paisesormen kynsi irtosi sittemmin, eikä uusi kynsi ei ole vieläkään kasvanut normaalin mittaiseksi, eikä se ole ainoa. Kynnet kasvavat yllättävän hitaasti silloin, kun niiden toivoisi kasvavan.

Syyskuussa alkoi sitten ihan uusi vaihe vihreissä merkinnöissä ja koko elämässä: kuukausittaiset Procren-piikitykset (joista viimeisimmän hoidin ihan omatoimisesti kotona, ensimmäiset kävin piikityttämässä työterveyshoitajalla) ja päivittäin suun kautta ottavat letrotsolit muuttivat oloni hikisemmäksi kuin koskaan aiemmin.

Unettomuutta/katkounisuutta, hikipuuskia päivin öin, aamuisia nivelkipuja ja -jäykkyyksiä jne. Viiden vuoden hormonienpoistoprojekti on vasta alussa, mutta olen ehtinyt tuskastua sen tuskallisuuteen jo lukemattomia kertoja. Miten ihmeessä näiden vaivojen kanssa jaksaa elää monta vuotta? Voiko tähän tottua?

Väsymys, hikipuuskat ja matalat fiilikset ovat tehneet pimeän syksyn normaaliakin synkemmäksi. Kovin suurta apua en ole näihin uusimpiin vaivoihini saamistani vastalääkkeistä saanut, hieman ehkä kuitenkin. Unilääkkeitä en halua käyttää, vaikka niiden avulla yöt voisivatkin mennä vähän nykyistä mukavammin.

Edes joululomalla ei ollut monenakaan aamuna kovin hyvin nukkunut olo, vaikkei herätyskello soinutkaan. Tänään (uuden vuoden aattona) heräsin viikon tauon jälkeen kellon soittoon vähän yli seitsemän, ja olen jo nyt alkuillasta ihan poikki, vaikka teinkin vain lyhyehkön työpäivän. Iltamenoja tai yövalvomista en uskalla edes suunnitella. Tätäkö tämä on jatkossakin? Aika kauhea skenaario. Onneksi uuden vuoden aaton "valvojakaverinikin" on yhtä raukea ja rauhallinen.

Terveempää uutta vuotta toivoen ja toivottaen:

Tokakertalainen

Tulevaisuus sairastumiskriisin jälkeen, onko sitä?

"Traumaattinen kriisi on seurausta yllättävästä, odottamattomasta ja voimakkaasta tapahtumasta. Tapahtumaan liittyy suuri tunnejärkytys, joka ylittää voimavarat hetkellisesti. Traumaattinen kriisi on reaktio tapahtumaan, jossa elintärkeät asiat ovat uhattuna. -- Traumaattisen kriisin läpikäyminen ja käsittely on usein tuskallista ja työlästä. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin kykyjä, joiden avulla selvitä kriiseistä." http://www.e-mielenterveys.fi/kriisit/traumaattiset-kriisit/

Syöpään sairastuminen on useimmille meistä ison kriisin paikka, josta selviäminen vie aikaa ja vaatii monenlaisia keinoja. Itse olen lukenut aika paljon tähän aiheeseen liittyvää asiaa sekä kirjoista että netistä. Ilkka Vartiovaaran Jaksamisen rajat -kirjassa käydään läpi näitäkin asioita tosi fiksusti:
"-- kriisi kehittyy silloin, kun ihmisen aikaisemmin hyviksi havaitsemat keinot kohdata vaikeita asioita eivät enää riitä. Olennaista on epävarmuus tulevaisuudesta ja sen aiheuttama turvattomuudentunne. Ihmisen on yleensäkin vaikea elää, ellei hänellä ole tunnetta siitä, että hän voi edes jonkin verran ennakoida tulevia tapahtumia." (Vartiovaara 2000, 151)

Kuulostaa tosi tutulta tuo edellinen: olen miettinyt tulevaisuuden epävarmuutta aika usein tänä syksynä ns. käsittelyvaihetta (vrt. aiempi kirjoitukseni kriisin vaiheista) eläessäni. Uskaltaakohan kukaan muukaan vakavasti sairastunut ajatella kovin pitkälle eteenpäin ja tehdä pitkäntähtäimen tulevaisuudensuunnitelmia? Vai onko kaikkien muidenkin elämä tänään, tässä ja nyt, korkeintaan ensi viikolla ja ensi kuussa? Seuraava vuosikin, joka on nyt tosin jo ensi viikolla, on pahimmilla hetkillä tosi kaukana.

Käsittelyvaihe voi Vartiovaaran (mts. 156) mukaan kestää jopa vuoden, eli ei ihme, että tunnen itsekin juuttuneeni siihen: en enää yritä kieltää tai torjua tapahtunutta, vaan uudelleen sairastuminen on jo selkeästi asia, jonka kanssa on vain osattava elää. Tämä syksy on ollut melkoista "surutyön aikaa", sillä käsittelyvaiheessa "Ihminen rakentaa itseensä uutta menetetyn tilalle ja yrittää samalla käsitellä usein ilmeneviä vihan, surun ja yleisen katkeruuden tunteita." Niin totta.

Iloisia tunteita ei totisesti ole helppo kaivaa näiden ikävien tunteiden seasta esiin, vaikka haluaisikin. Sen tietäminen, että mollifiilikset kuuluvat tähän vaiheeseen, helpottaa onneksi hieman. Ehkä ne menevät ohi jonain kauniina päivänä? Ehkä sitä vielä joskus uskaltaa ajatella ja suunnitella tulevaisuutta? Nyt en nimittäin vielä oikein uskalla, ensi vuotta pitemmälle ainakaan. Pätkätyöläiselle pätkätulevaisuus on kyllä tuttua muutenkin, epävarmuuden sietäminen samoin. Ei silti, että siihen koskaan ihan täysin voisi sopeutua, etenkin, kun tietää, että on itsensä lisäksi huolehdittava lapsistakin vielä aika monta vuotta.

Käsittelyvaiheen jälkeen alkaa ns. uudelleen jäsentäminen, joka saattaa viedä parikin vuotta. Tässä vaiheessa ei enää mietitä menneitä, vaan suunnataan energiaa tulevaisuuden suunnitteluun. Kuulostaa lupaavalta! Uudelleenjäsentämisvaiheessakin voi tosin vielä tulla takapakkeja, kun joku asia palauttaa menneitä tapahtumia mieleen. (mts. 156)

Parhaimmillaan kriisi voi vahvistaa ihmisen minuutta ja kehitystä tasapainoiseksi, kypsemmäksi henkilöksi (mts. 153). Kuulostaa oikein hyvältä tämäkin, mutta ei todellakaan tule helpolla. Kaikki mahdolliset selviytymiskeinot on otettava käyttöön kriisin eri vaiheissa, että pääsee eteenpäin. Tällä viikolla olen itse ottanut yhden vanhan tutun keinon käyttööni ja hiihtänyt kolmena päivänä yhteensä 25 kilometriä.

”Kriisi ei ole sairautta, josta tulee parantua, vaan elämää, joka on elettävä.”

Lähteet:

Ilkka Vartiovaara 2000. Jaksamisen rajat. WSOY.
E-MIELENTERVEYS.FI – tietoa kriiseistä, mielenterveyden ongelmista ja avun hakemisesta sekä oma-apuohjelma kriiseihin http://www.e-mielenterveys.fi/
http://www.e-mielenterveys.fi/kriisit/traumaattiset-kriisit/
http://www.e-mielenterveys.fi/vaikeat-elamantilanteet/suru/selviytymiskeinoja-surussa/

Rauhallista joulua

Aurinkoinen ja kylmä aatonaattopäivä on pimentynyt illaksi ja pakkanen laskee taas kohti -20 astetta. Joulu on valkoinen täällä Etelä-Suomessakin.

Päivän uutinen on surullinen: kaksi päivää kateissa ollut pieni poika on löytynyt kuolleena lumikasaan hautautuneena. Pienestä on elämä kiinni välillä: poikien kaivaman lumiluolan katto ei kestänyt, ja pieni poika menehtyi.

Kaunista ja lapsia leikkeihin innostavaa valkoista lunta on nyt saatu jo ennen joulua ennätysmäisen paljon, ja maisemat ovat upeita. Kun maass' on hanki ja järvet jäässä... toivotan kaikille rauhallista ja rentouttavaa joulua ja onnellisempaa uutta vuotta.

PS. Ihan uskomattoman paljon lukijoita täällä: nyt jo yli 25 000!

Vuoristoratavuosi

Vuosi sitten en osannut ollenkaan arvata, mitä tämä vuosi toisi tullessaan. Kuvittelin toiveikkaasti pääseväni vähän helpommalla vaihteeksi, kun oli töitä (osa-aika-sellaisia tosin vain) tiedossa koko vuodeksi, ja kesälomaakin normaali-ihmisten malliin. Vaan toisin kävi, helmikuun alussa alkoi vuoristorata, jonka vauhdin ja vaarallisuuden alan tajuta oikeastaan vasta nyt. Fyysiset voimat ovat onneksi riittäneet, mutta henkinen väsymys on nyt aikamoinen. Onneksi kohta on joulu ja koko viikko vapaata.

Kävin maanantaina kuuntelemassa Pirkanmaan syöpäyhdistyksen psykologi Eva Nilsonin pitämän "Tunteiden vuoristorata - tunteet sairauden aikana" -luennon, jossa käytiin läpi luennoiden ja keskustellen monta voimakasta tunnetta, jotka useimpien vakavasti sairastuneiden vuoristoradalla tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Eva kertoi tunteiden tulevan viiveellä, sillä hoitojen aikana on ollut tärkeää selviytyä fyysisesti. Hoitojen jälkeen pitäisi olla mahdollisuus tuen saamiseen: psykologin mukaan kolmasosalla syöpäpotilaista diagnosoidaan myös joku psyykkinen sairaus. Hurja luku, joka kertoo osaltaan syöpäsairauksien vakavuudesta.

Sairastuminen kuormittaa ihmistä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Eva jaotteli "kuormat" kolmeen osaan:

1. Tiedollinen kuorma (järki): sairastuneella on aluksi pää täynnä kysymyksiä ja vain vähän vastauksia, joita saa sitten onneksi pikku hiljaa. Vähittäin oikean kokoisina palasina annettu tieto keventää oloa ja lieventää epävarmuutta.
2. Tunnekuorma (tunteet): epävarmuus kalvaa kaikkia sairastuneita, ja sitä on vaikea kestää. Pelolta, ahdistukselta, surulta ym. ei myöskään voi välttyä.
3. Kehollinen kuorma (ruumis): leikkaus ja hoidot rasittavat fysiikkaa, kuorma kevenee toimintakyvyn parantuessa.

Eva kertasi myös kriisin vaiheet, joista itse kirjoittelin tänne jo keväällä. Ns. käsittelyvaiheessa (jossa varmaan itse olen ollut jo vähän aikaa) on tärkää erottaa asiat, jotka on pakko hyväksyä ja osata luopua, mutta ei luovuttaa! Luopuminen ei ole helppoa, mutta tämän ymmärtäminen vapauttaa voimia.

Tunteet ovat psykologisia vasteita, joita nousee kehostamme. Syöpään sairastuminen nostaa ylös erityisen rankkoja tunteita. Epävarmuuden lisäksi suru on väistämätön kaikissa muutoksissa, vasta sen myötä tulee tilaa nähdä tulevaan. Suru tulee hitaasti, usein vasta viimeisenä isoista tunteista. Sureminen vie aikaa ja voimaa, mutta se joka uskaltaa surra, ei masennu. Surun sisällä on monta eri tunnetta: vihaa, katkeruutta, kateutta, häpeää, tyhjyyden tunnetta, tuskaa ja pelkoa.

Viha, häpeä, pelko ja kateus ovat vaikeita tunteita. Nekin pitäisi kuitenkin osata käsitellä, sillä muuten ne jäävät kiusaamaan kehoomme erilaisina jännityksinä, väsymyksenä, levottomuutena ja itsemme puuduttamisena.  

• Vihan tunteminen on hyväksi, ja jos sen saa purettua johonkin positiiviseen (vaikka siivoamiseen), se antaa voimaa. Viha myös etäännyttää hankalasta asiasta.
• Häpeän eräs kuulija määritteli hyvin: se on jotain, mitä ei voi kertoa kenellekään. 
• Kuoleman pelko on kaikkien pelkojen pohjalla: oman rajallisuuden tiedostaminen on kova juttu. Pelko suuntaa ihmisen tarkkaavaisuuden itseen ja omaan elämään ja muuttaa asioiden tärkeysjärjestyksen.  
• Kateutta olen tuntenut itsekin aika usein, kaikkia terveitä kohtaan, sillä suru nostaa pintaan itsekkäitä piirteitä. Kateus kertoo sosiaalisuudestamme, kiinnostuksestamme toisia ihmisiä kohtaan, ja se on normaali tunne vakavasti sairastuneilla.

Kaikkia tunteita tarvitaan selviytymisessä, ja onneksi myös "kutsumattomat vieraat" (epämiellyttävät ja vaikeat tunteet) poistuvat ajallaan!

Lopuksi vielä pieni Facebookista kopsattu pikkujoulupiristys - psykopaattiin asti en ole onneksi vielä ehtinyt:

Lähde: 

Eva Nilson. Tunteiden vuoristorata - tunteet sairauden aikana. Pirkanmaan syöpäyhdistyksen teemailta 10.12.2012. (omat muistiinpanot)

7.12.2000

eli päivälleen 12 vuotta sitten se alkoi, kun sain Pirkanmaan syöpäyhdistyksen onkologilta ensimmäisen tuomioni: viikkoa aiemmin otetusta ohutneulanäytteestä oli löytynyt syöpäsoluja, ja edessä olisi leikkaus sekä tarvittava määrä jatkohoitoja.

Aika menee näin jälkikäteen ajateltuna tosi nopeasti: pienistä lapsista on kasvanut isoja teinejä ja itse olen (ainakin murkkujen mielestä) jo ihan ikäloppu kehäraakki. Joulukuussa 2000 seuraavan vuoden puolelle lomista ja joulunpyhistä johtuen siirtynyttä leikkauspäivää (2.1.2001) odotellessa aika toisaalta mateli (odottavan aika on aina pitkä, mutta syöpäleikkausta odottavan aika on superpitkä!), toisaalta hiekka tiimalasissani tuntui loppuvan ihan kesken. Joulusta en paljon muista, paniikki vei jopa suklaansyöntihalut.

Paljon on mahtunut kaikenlaista tusinaan vuoteen - onneksi paljon enemmän terveitä kuin sairaita päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia. Leikkausten jälkeisiä kipuja, sytostaattien aiheuttamia väsymyksiä ja muutamia muita ohimeneviä haittoja lukuun ottamatta en ole oikeastaan tuntenut itseäni ollenkaan sairaaksi, vaikka diagnoosit ja epikriisit muuta väittävät. Tänään sentään sain Radiuksen lääkäriltä "normaalin paperit" viikko sitten tehdystä luustontiheysmittauksista! Letrotsolin aiheuttaman osteoporoosiriskin vuoksi tilannetta seurataan taas parin vuoden päästä. Toivottavasti normaalius säilyisi tässä asiassa myös jatkossa.

Terveyshän on nykykäsityksen mukaan subjektiivinen käsite, enää ei uskota objektiivisesti määriteltyyn "täydelliseen hyvinvointiin", johon tuskin kukaan virallisesti tervekään ihminen yltää kuin satunnaisesti. Kopsaan tähän aiheeseen liittyvän Terveyskirjastosta löytämäni artikkelin, joka on minusta niin loistava, että suosittelen sitä niin "normaaleille" kuin meille "epänormaaleillekin":

Mitä terveys on?

Maailman terveysjärjestön, WHO:n, määritelmän mukaan terveys on täydellisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila. WHO:n määritelmää on arvosteltu voimakkaastikin siksi, että tällaista tilaa ei kenenkään ole mahdollista saavuttaa. Määritelmää on myöhemmin kehitetty korostamalla terveyden dynaamisuutta ja "spirituaalisuutta". Terveys on koko ajan muuttuva tila, johon vaikuttavat sairaudet ja fyysinen ja sosiaalinen elinympäristö, mutta ennen kaikkea ihmisen omat kokemukset ja hänen arvonsa ja asenteensa. 

Terveys koetaan eri tavoin 

Jokainen ihminen määrittää terveytensä omalla tavallaan, ja tämä määritelmä on lopulta se tärkein. Oma koettu terveys saattaa poiketa paljonkin lääkärin arviosta ja muiden ihmisten käsityksestä. Ihminen voi tuntea itsensä terveeksi, vaikka hänellä on vaikeitakin vammoja tai sairauksia, joihin hän saa hoitoa. Omakohtaiseen arvioon vaikuttavat voimakkaasti hänen tavoitteensa ja se, millaisessa ympäristössä hän elää.

Esimerkkejä terveyden suhteellisuudesta on helppo löytää. Vähäinen sormivamma ei suurestikaan vaikuta historianopettajan elämään, mutta on katastrofi konserttiviulistille. Vaikeasti liikuntavammaisen ihmisen koettu terveys voi olla hyvä, jos hän elää ympäristössä, joka helpottaa hänen liikkumistaan ja jos hänen läheisensä tukevat ja auttavat häntä. Tärkeä koetun terveyden osa onkin riippumattomuus, autonomia, kyky ja mahdollisuus itse päättää teoistaan ja toimistaan ja itse huolehtia itsestään. Mitä paremmin ihminen on oman elämänsä ohjaksissa, sen paremmaksi hän kokee terveytensä ja päinvastoin. 

Mikä on sairaus 

Entä mitä sitten on sairaus? Sairaus kuvataan usein poikkeavuudeksi normaalista, tunnistettavaksi häiriöksi elimistön toiminnassa, mutta yksiselitteinen ei tämäkään määritelmä ole. Mitä tarkoittaa normaali? Milloin veren kolesteroli- tai verensokeripitoisuus on normaali ja milloin kohonnut arvo on poikkeava ja viittaa sairauteen? Onko lihavuus sairautta ja jos on niin milloin? Onko koko ajan liikkeessä olevalla ja pikku kepposia tekevällä pojalla lääkehoitoa vaativa tarkkaavuushäiriö vai onko kyseessä vain reipas pojanviikari, josta aikanaan tulee ministeri tai vuorineuvos? 

Normaali vai epänormaali 

"Normaalin" ja "epänormaalin" erottaminen toisistaan on yksi lääketieteen suurista haasteista. Ihmisten ominaisuudet eivät ole samanlaisia. Esimerkiksi laboratoriotutkimusten tulokset ovat toisilla hieman korkeampia ja toisilla matalampia, vaikka kaikki ovat terveitä. Normaalin ja epänormaalin välinen raja on ani harvoin terävä ja jokaiselta löydetään vuorenvarmasti joku "epänormaali" arvo, jos häntä tutkitaan riittävän paljon. Joskus on puoliksi leikillään ja puoliksi vakavasti sanottu, että terveitä ovat vain ne, jota ei ole riittävästi tutkittu.

Normaalin ja epänormaalin välistä rajaa hämärtää myös se, että sairaudet syntyvät monien syiden yhteisvaikutuksesta. Hyvä esimerkki on sepelvaltimotauti. Se on lähes aina usean tekijän aiheuttama ja mitä enemmän riskitekijöitä on, sen suurempi on vaara (ks. «Sepelvaltimotauti»1). Lopputulos ei ole yksittäisten vaikutusten summa vaan niiden kerrannainen – tekijät lisäävät toinen toistensa vaikutusta. Lievästi kohonneen kolesteroliarvon vaikutus on yksin pieni, mutta yhdessä muiden tekijöiden kanssa se voi olla suuri (ks. «Kolesteroli»2). Vaikka se ensi kuulemalta tuntuukin kummalliselta, parasta kolesterolin hoitoa voi olla tupakoinnin lopettaminen.

Ammattihenkilöt eivät aina löydä tunnistettavaa sairautta potilaan vaivoista huolimatta. Lääketieteen historia on täynnä esimerkkejä, joissa selittämättömälle oireelle on myöhemmin löydetty yksinkertainen selitys. Laktoosi-intoleranssin oireet tulkittiin "psyykkisiksi", kunnes oireiden syy löydettiin: maitosokeri ei näillä ihmisillä imeydy ja tämä aiheuttaa osalle vaikeita vatsavaivoja (ks. «Laktoosi-intoleranssi»3). Sairauden syyn selviäminen voi perusteellisesti muuttaa hoidon. Mahahaavaa pidettiin stressistä johtuvana sairautena, kunnes keksittiin, että sen aiheuttaakin bakteeritulehdus ja nykyisin sairaus hoidetaan menestyksellisesti antibiooteilla. 

Terveystiedon kääntöpuoli 

Lääketiede tuottaa jatkuvasti uutta tietoa sairauksista ja niiden syistä. Arkisille ilmiöille löytyy koko ajan "lääketieteellisiä" selityksiä. Myönteisellä kehityksellä on kääntöpuolensa. Ihmiset odottavat tänään lääketieteeltä apua kaikkiin elämän ongelmiin. Menetyksen aiheuttamaa surua hoidetaan masennuslääkkeellä, ja liikunta ja terveellinen ruokavalio korvataan kolesteroli- ja verenpainelääkkeillä. Yhä vähäisempiä poikkeamia keskiarvosta pidetään sairautena ja hoidetaan lääkkeillä ja muilla huippulääketieteen menetelmillä. Elämä ja yhteiskunta medikalisoituvat eli lääketieteellistyvät, kaikki muuttuu lääketieteeksi. 

Jokainen voi vaikuttaa terveyteensä 

Terveyttä on usein sanottu elämän voimavaraksi, jota voidaan sekä kasvattaa että kuluttaa. Terveyspääomaa kerätään ja menetetään äidin kohdusta hamaan vanhuuteen. Ikääntymisen tutkijat sanovat, että pääoma on suurimmillaan noin 30-vuotiaana. Siihen asti se kasvaa ja sen jälkeen sitä kuluu enemmän kuin kertyy. Tämän päivän terveys perustuu kaikkeen siihen, mitä ennen tätä on tapahtunut, ja tämän päivän päätöksillä ja teoilla vaikutamme tulevaan terveyteen. Mitä enemmän terveyspääomaa on, sen pitemmälle myös lykkääntyy se hetki, jolloin emme enää ole itse elämämme ohjaksissa vaan toisten ihmisten armoilla.


Minun "terveyspääomani" oli onneksi 31-vuotiaana sairastuessani niin suuri, että se kesti ainakin yhden, kenties toisenkin syöpäprojektin ilman pahempaa konkurssia.

Subjektiivisesti tervettä adventtiaikaa kaikille!

Lähde:

Huttunen Jussi 2012.Mitä terveys on?Lääkärikirja Duodecim. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00903