Syöpään sairastuminen on useimmille meistä ison kriisin paikka, josta selviäminen vie aikaa ja vaatii monenlaisia keinoja. Itse olen lukenut aika paljon tähän aiheeseen liittyvää asiaa sekä kirjoista että netistä. Ilkka Vartiovaaran Jaksamisen rajat -kirjassa käydään läpi näitäkin asioita tosi fiksusti:
"-- kriisi kehittyy silloin, kun ihmisen aikaisemmin hyviksi havaitsemat keinot kohdata vaikeita asioita eivät enää riitä. Olennaista on epävarmuus tulevaisuudesta ja sen aiheuttama turvattomuudentunne. Ihmisen on yleensäkin vaikea elää, ellei hänellä ole tunnetta siitä, että hän voi edes jonkin verran ennakoida tulevia tapahtumia." (Vartiovaara 2000, 151)
Kuulostaa tosi tutulta tuo edellinen: olen miettinyt tulevaisuuden epävarmuutta aika usein tänä syksynä ns. käsittelyvaihetta (vrt. aiempi kirjoitukseni kriisin vaiheista) eläessäni. Uskaltaakohan kukaan muukaan vakavasti sairastunut ajatella kovin pitkälle eteenpäin ja tehdä pitkäntähtäimen tulevaisuudensuunnitelmia? Vai onko kaikkien muidenkin elämä tänään, tässä ja nyt, korkeintaan ensi viikolla ja ensi kuussa? Seuraava vuosikin, joka on nyt tosin jo ensi viikolla, on pahimmilla hetkillä tosi kaukana.
Käsittelyvaihe voi Vartiovaaran (mts. 156) mukaan kestää jopa vuoden, eli ei ihme, että tunnen itsekin juuttuneeni siihen: en enää yritä kieltää tai torjua tapahtunutta, vaan uudelleen sairastuminen on jo selkeästi asia, jonka kanssa on vain osattava elää. Tämä syksy on ollut melkoista "surutyön aikaa", sillä käsittelyvaiheessa "Ihminen rakentaa itseensä uutta menetetyn tilalle ja yrittää samalla käsitellä usein ilmeneviä vihan, surun ja yleisen katkeruuden tunteita." Niin totta.
Iloisia tunteita ei totisesti ole helppo kaivaa näiden ikävien tunteiden seasta esiin, vaikka haluaisikin. Sen tietäminen, että mollifiilikset kuuluvat tähän vaiheeseen, helpottaa onneksi hieman. Ehkä ne menevät ohi jonain kauniina päivänä? Ehkä sitä vielä joskus uskaltaa ajatella ja suunnitella tulevaisuutta? Nyt en nimittäin vielä oikein uskalla, ensi vuotta pitemmälle ainakaan. Pätkätyöläiselle pätkätulevaisuus on kyllä tuttua muutenkin, epävarmuuden sietäminen samoin. Ei silti, että siihen koskaan ihan täysin voisi sopeutua, etenkin, kun tietää, että on itsensä lisäksi huolehdittava lapsistakin vielä aika monta vuotta.
Käsittelyvaiheen jälkeen alkaa ns. uudelleen jäsentäminen, joka saattaa viedä parikin vuotta. Tässä vaiheessa ei enää mietitä menneitä, vaan suunnataan energiaa tulevaisuuden suunnitteluun. Kuulostaa lupaavalta! Uudelleenjäsentämisvaiheessakin voi tosin vielä tulla takapakkeja, kun joku asia palauttaa menneitä tapahtumia mieleen. (mts. 156)
Parhaimmillaan kriisi voi vahvistaa ihmisen minuutta ja kehitystä tasapainoiseksi, kypsemmäksi henkilöksi (mts. 153). Kuulostaa oikein hyvältä tämäkin, mutta ei todellakaan tule helpolla. Kaikki mahdolliset selviytymiskeinot on otettava käyttöön kriisin eri vaiheissa, että pääsee eteenpäin. Tällä viikolla olen itse ottanut yhden vanhan tutun keinon käyttööni ja hiihtänyt kolmena päivänä yhteensä 25 kilometriä.
”Kriisi ei ole sairautta, josta tulee parantua, vaan elämää, joka on elettävä.”
Lähteet:
Ilkka Vartiovaara 2000. Jaksamisen rajat. WSOY.
E-MIELENTERVEYS.FI – tietoa kriiseistä, mielenterveyden ongelmista ja avun hakemisesta sekä oma-apuohjelma kriiseihin http://www.e-mielenterveys.fi/
http://www.e-mielenterveys.fi/kriisit/traumaattiset-kriisit/
http://www.e-mielenterveys.fi/vaikeat-elamantilanteet/suru/selviytymiskeinoja-surussa/
Hienoja pointteja. Itsestäni tuntuu, että vuosi ei riitä kokemuksen läpikäyntiin. Jokaisella se vie oman aikansa, sanotaan, kuten surutyökin. Ja uudelleen jäsentymistä tapahtuu sairauden toteamisesta alkaen. Onhan suuri osa suunnitelmista laitettava uusiksi tai ainakin ne muuttuvat epävarmoiksi. Mutta lohtua voi saada siitä, että tämän sairaustietoisuuden kanssa voi oppia elämään.
VastaaPoistaKiitos kommentista! Mulla on vasta vajaa vuosi tämän toisen kierroksen alkamisesta, ja aika vereslihalla sitä on edelleen joinain päivinä, toisina taas jo aika vahvoilla. Pelot alkavat siis olla jo hallittavissa.
PoistaTulevaisuuden ajatteleminen ja suunnitteleminen on sen sijaan edelleen ihan vaiheessa, hyvä, kun nykyisyydestä selviän kaikkine haasteineen. Havahduin tähän taas pari päivää sitten vanhan hyvän ystäväni kihlajaisuutisen kuultuani: itse en uskalla kuvitella edes seurustelevani enää koskaan kenenkään kanssa, saati sitoutua. Tulevaisuus on niin epävarma monessakin mielessä, työsopimuskin jatkuu vain ensi vuoden loppuun.
Hei,
VastaaPoistaKiitos vierailusta blogissani - tässä vastavierailuni. Itseasiassa olen piipahdellut täällä jo aiemmin, seikkaillessani pitkin vertaisten blogeja, en ole tainnut huomata kommentoida.
Tänään itse mietin tulevaisuutta, ja juuri siltä kantilta että kannattaako sitä miettiä lainkaan. Toisaalta tekisi kauheasti mieli kurkistaa kristallipallosta tuleviin huomisiin, toisaalta taas on tyytyväinen siihen ettei kaikkea voi tietää ennalta.
Tämän sairausprojektin kuluessa olen joka tapauksessa joutunut huomaamaan ettei kaikkeen voi kuitenkaan varautua. Luulin olevani henkisesti valmis esimerkiksi ensimmäiseen sytosatsiin, varautunut muka pahimpaan. Kuitenkin jouduin huomaamaan että se kokemus on jotakin niin uutta, se on vain käytävä läpi. Ja jatkuvasti opin lisää.
Mukavaa vuodenvaihdetta sinulle!
Hei
PoistaAika tekee onneksi tehtävänsä, tai ainakin teki viimeksi: kun on tarpeeksi pitkä aika kulunut ja tarpeeksi monta kontrollia takana, uskaltaa tulevaisuutta taas suunnitella. Paitsi että sitten voi käydä kuten minulle kävi: juuri kun aloin olla voiton puolella, tuli tauti takaisin. :-(
Uusi vuosi alkaa kuitenkin huomenna, toivottavasti tätä vuotta parempi ja terveempi meille kaikille!