Vuosikertomus

Muutaman tunnin päästä on jo ensi vuosi. Aika menee tällaisena aika surkeanakin vuonna ihmeen nopeasti: vastahan vuosi 2012 alkoi, ja nyt se jo loppuu. Mitä tästä vuodesta jäi mieleen ja kalenterin sivuille?

Tammikuussa iloitsin lisääntyneestä vapaa-ajastani; olin saanut toisen tutkintoni valmiiksi joulukuussa, ja tein vain osa-aikatöitä. Tekemistä riitti opintojen jälkeenkin töiden, kotihommien, liikuntaharrastusten ym. lisäksi: sain pitkään odottamani remontti-innostuksen, jonka seurauksena tyttöjen huoneiden 22 vuotta vanhat tapetit saivat lähteä ja seinät uudet valkeat maali- ja tapettipinnat.

Helmikuussa kalenteriini alkoikin sitten ilmestyä ihan toisenlaisia merkintöjä, jotka olen värittänyt vihreällä yliviivaustussilla: mammografia ja ultra, lääkärin vastaanotto, kirurgin vastaanotto, leikkaus. Vihreiden tapahtumien välissä on onneksi paljon muutakin elämää: töitä, jumppia, hiihtolenkkejä ym. harrastuksia jne. "Vihreät päivät" ovat kuitenkin edelleen vahvimmin mielessä.

Maaliskuu meni rauhallisesti kotona sairaslomaillen ja pikku hiljaa ulkoillen. Karkauspäivänä sairaalasta kotiutuneena en ollut mitenkään vahvimmillani missään mielessä, mutta niin vain selvisin hengissä maaliskuusta - nuorimmaisen synttäreistäkin. Vihreitä päiviä osui myös maaliskuuhun: tikkien ja dreenin poistoa, yksi punktiokeikka ja kirurgin lopputarkastus, jonka jälkeen pääsin taas takaisin liikuntaharrastusteni pariin: samana iltana jumppaan ja lumisen pääsiäisen aikaan hiihtoladullekin. Elämä alkoi voittaa.

Huhtikuun alussa palasin töihin, ja aloin olla muutenkin suunnilleen ennallani. Jos se nyt on mahdollista kenellekään. Vihreitä päiviä oli huhtikuussakin: luustokuvaus, labroja, keuhkokuva, ylävatsan ultra, onkologin vastaanotto, ensimmäiset sytostaattikuurit suoneen ja suun kautta. Aloin tuntea itseni taas syöpäpotilaaksi. Onneksi piinaavan jännittävistä levinneisyystutkimuksista ei paljastunut mitään kamaluuksia, ja toivo paranemisesta alkoi elää.

Toukokuussa tein töitä (ja toki kaikenlaista muutakin) ja kävin lisätutkimuksissa: kallosta ei onneksi löytynyt mitään vakavaa. Sytostaattihoidot jatkuivat, mutta hiukset pysyivät päässä, mikä yllätti itsenikin. Kuntokin kesti yllättävän hyvin melkoiset hevoskuurit. Lääkitys oli myös useimpina päivinä kohdallaan: lääkearsenaalini ja reseptinippuni olivat aikamoisia, vastalääkkeitä oli joka vaivaan.

Kesä- ja heinäkuun olin taas sairaslomalla, ja elin kolmen viikon sykleissä. Olo vaihteli, mutta onneksi myös parempaan suuntaan. Sitkeästi teki mieli tehdä kaikenlaista - paitsi niinä päivinä, kun ei jaksanut kerta kaikkiaan oikein mitään. Xeloda sai aikaan melkoiset ihonkuorinnat niin käsiin kuin jalkoihinkin, mikä ei ollut kesäkelillä kovinkaan mukavaa. Ahkera rasvaus auttoi onneksi.

Viimeiset sytostaattikuurit sain elokuun alussa, jolloin palasin taas töihin. Ihan ongelmitta ei töihin paluu tosin onnistunut (mikä olisikin ollut aikamoinen ihme!), vaan jo heinäkuussa oireilleet kynnet alkoivat kiusata oikein kunnolla. Söin yhteensä kolme antibioottikuuria kynsitulehduksiin, pahimmillaan olin ensiavussa paiseeksi muuttuneen tulehduksen vuoksi. Paisesormen kynsi irtosi sittemmin, eikä uusi kynsi ei ole vieläkään kasvanut normaalin mittaiseksi, eikä se ole ainoa. Kynnet kasvavat yllättävän hitaasti silloin, kun niiden toivoisi kasvavan.

Syyskuussa alkoi sitten ihan uusi vaihe vihreissä merkinnöissä ja koko elämässä: kuukausittaiset Procren-piikitykset (joista viimeisimmän hoidin ihan omatoimisesti kotona, ensimmäiset kävin piikityttämässä työterveyshoitajalla) ja päivittäin suun kautta ottavat letrotsolit muuttivat oloni hikisemmäksi kuin koskaan aiemmin.

Unettomuutta/katkounisuutta, hikipuuskia päivin öin, aamuisia nivelkipuja ja -jäykkyyksiä jne. Viiden vuoden hormonienpoistoprojekti on vasta alussa, mutta olen ehtinyt tuskastua sen tuskallisuuteen jo lukemattomia kertoja. Miten ihmeessä näiden vaivojen kanssa jaksaa elää monta vuotta? Voiko tähän tottua?

Väsymys, hikipuuskat ja matalat fiilikset ovat tehneet pimeän syksyn normaaliakin synkemmäksi. Kovin suurta apua en ole näihin uusimpiin vaivoihini saamistani vastalääkkeistä saanut, hieman ehkä kuitenkin. Unilääkkeitä en halua käyttää, vaikka niiden avulla yöt voisivatkin mennä vähän nykyistä mukavammin.

Edes joululomalla ei ollut monenakaan aamuna kovin hyvin nukkunut olo, vaikkei herätyskello soinutkaan. Tänään (uuden vuoden aattona) heräsin viikon tauon jälkeen kellon soittoon vähän yli seitsemän, ja olen jo nyt alkuillasta ihan poikki, vaikka teinkin vain lyhyehkön työpäivän. Iltamenoja tai yövalvomista en uskalla edes suunnitella. Tätäkö tämä on jatkossakin? Aika kauhea skenaario. Onneksi uuden vuoden aaton "valvojakaverinikin" on yhtä raukea ja rauhallinen.

Terveempää uutta vuotta toivoen ja toivottaen:

Tokakertalainen