Rintasyöpäblogivuosi

Marja Aarnipuron Rintasyöpävuosi-kirja sai alkunsa hänen blogikirjoituksistaan (ja saa muuten pian jatkoakin!), oma rintasyöpäblogivuoteni tuskin kirjaksi päätyy, lukijoita on vuodatuksilleni ollut riittävästi jo näin sähköisenäkin versiona.

Tasan vuosi sitten, 27.2.2012, käytin saldontasausvapaapäiväni paitsi blogin kirjoittamiseen, myös "viimeistä päivää" siivoamiseen, jumppaamiseen ja saunomiseen; lunttasin juuri vanhasta kalenteristani, että olin käynyt illalla kahdessakin jumpassa ennen kuukauden liikuntataukoa. Sairaalasta saamani nukahtamistabletin avulla onnistuin adrenaliinista ja jännityksestä huolimatta nukkumaan yöllä ihan kohtuullisesti.

Leikkauspäivän aamuna äitini ajoi minut seitsemäksi sairaalaan, ja leikkauspöydälle pääsin onneksi aika nopeasti, odottavan aika kun tuppaa olemaan sairaalassa erityisen pitkä. Heräämössä katselin kelloa jo vähän yli 11, ja osastolle ajeltiin sängyn kanssa muutamaa tuntia myöhemmin. Sain myöhemmin iltapäivällä seurakseni maailman parhaimman kämppiksen, jonka kanssa jutellessa aika sujui niin rattoisasti, ettei puhe meidän huoneessa kovin pitkäksi aikaa tauonnut yölläkään. Seuraavana päivänä jo sitten karattiinkin karkauspäivän kunniaksi molemmat kotiin.

Vuosi on mennyt tosi nopeasti ja oikeastaan aika hyvin. Vaikka sain aikamoisen hevoskuurin erilaisia troppeja suonien ja suun kautta sisuksiini, ei kuntoni onneksi romahtanut missään vaiheessa ihan totaalisesti. Aromataasinestäjäni yrittävät vielä kovasti panna niin mieltä kuin kroppaakin koville: katkeilevat yöunet, aamuiset sormi- ja polvinivelten jäykkyydet (talossamme oleviin muutamaan portaaseen en esimerkiksi uskalla ihan ensimmäiseksi aamulla mennä, polvet ovat niin kipeät) sekä yleensä ihan väärään aikaan ja väärässä paikassa iskevät armottomat hikipuuskat, joiden ajan käsivarret ja selkä ovat litimärät ja päästä valuu hikeä vuolaana virtana, eivät todellakaan ole helppoja. En enää yhtään ihmettele, että veevuosissaan kärvistelevät naiset usein sortuvat lisähormoneihin.

Mennyt vuosi on paitsi ottanut monenlaista (sairaslomailu ei todellakaan ole lomaa!), myös antanut. Olen tutustunut moniin upeisiin ja urheisiin "siskoihin", joiden kanssa olemme jakaneet kokemuksiamme ja tsempanneet toisiamme. Irene Kuusimäkeä lainaten:

"Olen saanut 

uusia ystäviä

samassa tilanteessa olevia

kuoleman kanssa

tutuiksi tulleita

tulevaisuuteen luottavia

iloisia ihmisiä."

Kovissa koettelemuksissa oppii monenlaisia selviytymiskeinoja ja saa rohkeutta. Olen lukenut ja oppinut kantapään kautta tästä taudista ja sairastamisesta monia asioita, joita voi soveltaa myös muuhun elämään, esimerkiksi toivoa ja sisua tarvitaan muulloinkin kuin syöpähoitoja läpi kahlatessa. Valoa kohti mennään taas: 

"On taas kevät 

uusi kevät

minulle

loppuelämäni ensimmäinen."

Runot: Irene Kuusimäki 2006. Matkalla uuteen minuuteen. Lounais-Suomen Syöpäyhdistys.