Terveydestä ja ei-terveydestä

Olen lukenut viime viikkoina paljon, mm. Ilkka Vartiovaaran kirjoittamaa yllä olevan otsikon mukaan nimettyä (tai siis tietysti päinvastoin: tämä kirjoitus on nimetty Ilkka V.:n kirjan mukaan) kirjaa, jossa kirjoittaja pohtii aihetta moneltakin eri kantilta. Itsekin on aihetta jostain syystä tullut pohdiskeltua.

Nyt, kun oman elämäni toisesta "isosta jytkystä" - terveyden menettämisestä ja ei-terveeksi tulemisesta - on tasan kuukausi, tuntuu aihe edelleen aika akuutilta. Kuka on terve, kuka ei? Kuka määrittelee terveyden ja ei-terveyden? Onko koettu vai todettu terveys oleellisempi? Pitääkö sairaan tuntea kipua? Miten kivuton ja oireeton pystyy ymmärtämään, että on mahdollisesti hyvinkin vakavasti sairas? Entä miten pieniä ja ohimeneviä kremppoja tunteva ymmärtäisi olevansa itse asiassa ihan terve? Pikkuvaivoista kun tunnutaan valitettavan aika herkästi, isommista kuulee paljon vähemmän.

Viime viikolla sairaalassa maailman parhaan kämppikseni kanssa yön nopeina tunteina (aika kello yhdestä kello viiteen kului ihan siivillä!) höpöttäessämme tämä aihe sai lisää lihaa luiden päälle: Monia vakavia kroonisia tauteja sairastava ja monesta "läheltä piti, ettei henki mennyt" -tilanteesta selvinnyt kämppikseni tunsi itsensä hyvin elinvoimaiseksi ja odotti tulevaa mökkikesää innolla. Uusi sairaus suhteutui vanhoihin, ja siitä lähdettiin, että tästäkin selvitään. Miksi ei selvittäisi, kun on ennenkin selvitty? Moni muu, joka ei koskaan elämässään ole joutunut aikuisten oikeasti vaikeisiin paikkoihin, tuntuu sen sijaan kaatuvan ja menettävän elämänhalunsa hyvinkin pienistä vastoinkäymisistä. Vaikeudet vahvistavat, kuten Paulo Coelho englanniksi toteaa: "The pain of yesterday is the strength of today." 

Voimaa ja rohkeutta tässä savotassa totisesti tarvitaan, ja onneksi niitä löytyy aika lailla isot annokset omastakin repustani; hetkittäin toki tuntuvat omatkin eväät hieman liian köykäisiltä ja elämä kovin epäreilulta: miksi omalle polulleni tulee myrskyjä, ylämäkiä, allikoita ja kivikoita vähän väliä, ja muut tuntuvat laskettelevan myötätuulessa alamäkeen? Silloin on hyvä palata itseään fiksumpien kirjoituksiin ja ajatuksiin. Niitä löytyy kompaktisti myös Rintasyöpäpotilaan oppaasta:

"Eteenpäin pääsee, kun antaa itselleen luvan selviytyä, paremmin tai huonommin. Ei kaikkien suoritusten elämässä tarvitse olla kympin suorituksia. Yrittäminen on tärkeintä. Se on rohkeuden osoitus, ja rohkeutta tässä tilanteessa tarvitaan." (s. 31)

"Ei ole myöskään mitenkään harvinaista eikä väärää siinä, että huomaa tuntevansa kateutta toisten ihmisten terveydestä. Sekin kuuluu niihin moniin ristiriitaisiin tuntemuksiin, jotka saattavat yllättää." (s. 32)

En siis ole yksin, monet muutkin kadehtivat terveitä; terveet sen sijaan eivät meitä sairaita kadehdi. Päinvastoin, moni varmaan huokaisee helpotuksesta, kun tajuaa itse olevansa terve, ainakin tällä hetkellä. Tai sitten ei tajua. Sairastunut sen sijaan tajuaa, että on sairastunut, viimeistään leikkauksen jälkeen, kuten itse: ennen leikkaustani en tuntenut mitään missään; rintasyöpä on niin kavala tauti, ettei se ainakaan minun elimistölleni lähettänyt mitään "Hei, olet vakavasti sairas!" -viestejä, vaan elimistöni kuvitteli olevansa elämänsä kunnossa. Leikkaukseen asti.

Leikkauksen jälkeen olen teoriassa terveempi (kuvissa näkyneet kasvaimet on leikattu pois), mutta käytännössä sairaampi: oma oloni on aika lailla ei-terve, sillä iso leikkausalue tuntuu toisaalta oudolta ja kipeältä, toisaalta siitä on tunto pois. Viikon päivät oltuaan dreenikin alkoi sattua (ei ihme, 20 cm pitkä salaojaputki tiukassa paikassa!), ja sen poistamisen (joka ei onneksi sattunut yhtä paljon kuin edellisellä kerralla!) jälkeen kipua on aiheuttanut ihon alle kertynyt kudosneste, jota lähden nyt sitten seuraavaksi poistattamaan. No pain, no gain. Näin se tuntuu menevän.


Lähteet:

Suomen Syöpäpotilaat 2011. Rintasyöpäpotilaan opas.
Ilkka Vartiovaara 2005. Terveydestä ja ei-terveydestä. Kirjapaja.