Viisaat naiset

"Mikä on parempaa kuin kulta? Jaspis
Mikä on parempaa kuin jaspis? Viisaus.
Mikä on parempaa kuin viisaus? Naiset.
Ja mikä on parempaa kuin hyvä nainen? Ei mikään."

Näihin rintasyöpäänkin hyvin sopiviin vastauksiin on - yllättävää kyllä! - päätynyt mies. Sama mies, Geoffrey Chauser, on kirjoittanut enemmänkin hyvistä naisista: "The Legend of Good Women" kertoo naisten loistavuudesta ja legendaarisuudesta aika juhlallisesti.

Itse arvostan enemmän naisten (ja miksen miestenkin) tutkimuksiin perustuvaa käytännöllistä tietotaitoa ja kokemusperäistä arkiviisautta. Sellaista omaavat erityisen paljon lääkärit, hoitajat ja vertaiset, joista viimeksi mainitut ovat lähes 100-prosenttisesti naisia, ja valtaosa edellisistäkin, ainakin omalle kohdalleni osuneista. Viisaus syntyy pikku hiljaa, eikä kukaan ole täysinoppinut. Kirja- ja tutkimustietojen lisäksi kokemusperäistä tietoa tarvitaan myös potilaiden hoitamisessa ja parantamisessa sekä itsensä hoitamisessa ja paranemisessa.

Yritän nyt, kuten 11 vuotta sittenkin, ammentaa itseeni kaikkia em. tietotyyppejä. Yllätykseni ei ole ollut kovin suuri, kun olen vuosien varrella huomannut lähes kaiken tautiini liittyvän tiedon olevan naisten tuottamaa; miehiä ei rintasyöpä ihan kauheasti tunnu kiinnostavan. Naisia tämä joka yhdeksättä suomalaisnaista jossain elämänvaiheessa omakohtaisesti koskettava tauti sen sijaan kiinnostaa. Onneksi! Tuhannet naiset tutkivat, hoitavat ja/tai sairastavat rintasyöpää tänäkin päivänä, se ei ole missään suhteessa marginaalinen tauti. Maria Mitchellin ajatukset pätevätkin mielestäni siihen paremmin kuin ehkä yhteenkään toiseen lääketieteelliseen "ongelmaan":

"Nuorempana, kun minua vaivasi naisten puolinainen sivistys, epämääräisyys ja epätarkkuus, minulla oli tapana sanoa: "Eksakti tiede tekisi hyvää naisille!" Mutta sen jälkeen kun olen tutustunut muutamiin tieteentekijöihin, olenkin ruvennut sanomaan: "Naiset tekisivät hyvää tieteelle."

Mikä sitten tekee naisista viisaita? Väitän, että naislääkäreillä ja -hoitajilla on keskimäärin miehiä enemmän tunneälyä, aitoa kiinnostusta ja empatiaa potilaitaan kohtaan, herkkyyttä huomata, jos joku asia on "pielessä". Naiset ovat myös näppäriä ja tarkkoja - potilaana näitä taitoja arvostaa omalla kirurgillaan erityisen paljon. Naiset osaavat suhteuttaa asioita, pitää kiirettä silloin kuin siihen on varaa, mutta pysähtyä pohtimaan asioita kiireettä potilaan kanssa, kun potilas tarvitsee vastauksia. Itse olen ainakin ollut melko pahassa "kyselyiässä" kummallakin sairastumiskerrallani. Lääkäriltä, hoitajalta tai jostain muusta luotettavasta lähteestä saamani vastaukset ovat helpottaneet oloani välittömästi; epätietoisuus on kaikkein kauheinta, kuten jo taisin kertaalleen jossain tekstissä mainitakin.

"Viisaita vaimoja" eivät ole vain lääkärit ja hoitajat, vaan myös meillä potilailla on valtavat tietovarannot paitsi omasta tapauksestamme, yleisemminkin. Monet vertaiseni ovat myös jakaneet kokemuksiaan ja tietojaan. Voisi ajatella, ettei sairaalla ihmisellä olisi voimavaroja muuhun kuin oman sairautensa kanssa pärjäämiseen, mutta onneksi asia on pikemminkin päinvastoin monien kohdalla: omien ajatusten ja kokemusten jakaminen auttaa ja antaa voimaa, ei vie sitä.

Kirjoittamalla tai puhumalla voimaantuminen on paljolti "naisten juttu." Anita Roddickin sanoin: "Yksi hienoimmista asioista naisissa, mitä en usko monenkaan sosiaaliantropologin täysin ymmärtäneen, on se, että meitä yhdistävät jaetut kokemukset." Kokemukset voivat toki olla muitakin: synnytyksistä, lastenhoidosta ym. jaetaan kokemuksia vauva- ja perhelehtien keskustelupalstoilla kiivaaseen tahtiin, eivätkä kirjoittajina useinkaan ole isät.

Me syöpänaiset olemme myös kovia keskustelemaan, bloggaamaan ja kirjoittamaan kirjoja taudistamme: viime kirjoituksessani kerroin muutamista hyvistä rintasyöpäkirjoista, joita olen itse lukenut tai aikeissa lukea. Maanantaisen kirjastoreissuni jälkeen luettujen lista on pidentynyt jo kahdella huipputeoksella: Ensimmäisenä ahmin Pia Kaulion ja Leena Rosenbergin toimittaman "Nainen ja rintasyöpä - rikottu mutta kokonainen" -opuksen; täyttä asiaa kannesta kanteen! Heti perään tartuin Marja Aarnipuron "Rintasyöpävuoteen": taidokkaasti kirjoitettua, avointa, rehellistä ja arkisen elävää rintasyöpäpotilaan elämää syksystä syksyyn. Elämä jatkuu, Marjan kirjoittaminen samoin. Kakkososaa odotellessa...

Tykkäsin siis kovasti molemmista. Marjan kirjan subjektiivisuus ja toimittajamaisuus oli vertaansa vailla, mutta aiheutti toisaalta sen, että hän poliitikko Satu Hassin "Tukka hattuhyllyllä" -kirjaa liiasta politiikasta ja kaunokirjailija Niina Revon "Arpea" liiasta kaunokirjallisuudesta syyttäessään syyllistyi itse mielestäni monessakin kohdassa liialliseen toimittajamaisuuteen. Tietolaatikot, jollaisia hän oli itse muista kirjoista kaivannut, olivat minusta turhia, samat tiedot (ja paljon enemmänkin!) olin lukenut moneen kertaan jo primäärilähteistäänkin. Toimittaja on toimittaja, vaikka syöpäkirjaa kirjoittaisi. :-) Varmasti syyllistyn itsekin monenlaisiin lukijaa häiritseviin seikkoihin - onneksi olen itse sokea niille! Tarkoitus pyhittää keinot, ja kaikki keinot ovat tässä sodassa sallittuja. Marjalle vielä hieman palautetta siitä, kun hän useaan otteeseen valitteli "nuorena" sairastumistaan: nuorina rintasyöpäpotilaina pidetään alle 45-vuotiaina sairastuneita, 49-vuotias ei ole enää nuori näissä mittelöissä. Itse olin ja olen nuori potilas, mutta tiedän valitettavasti monia, aivan liian monia, itsenäni nuorempina sairastuneita. Rintasyöpä ei todellakaan ole enää mikään mummojen tauti.

Kirjastosaaliini ei muuten jäänyt kahteen edellä mainittuun: seuraavaksi ajattelin lukea mummoikäisen Sirkka Garamin "Rintamalla - Syöpä, minä, me" -vuodatuksen sekä belgialaisen Katelijne Van Heukelomin "Rinta rinnan". Lääke- ja liikuntareseptien lisäksi syöpäpotilaille voisi minusta vallan hyvin kirjoittaa myös lukureseptin: lukeminen kannattaa aina - ei vähiten vakavaa sairautta vastaan taistellessa!

Lukemisiin!


PS: Minä muuten lämmitin itselleni saunan edellisen kirjoitukseni jälkeisenä päivänä: ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon! No, kävivät siellä toki lapsetkin, mutta vasta oman lähes pyhän puhdistautumisriittini jälkeen. Ihan vielä ei ei-niin-nättiä uutta arpea halua näyttää edes omille tytöille. Elämä alkaa voittaa kuitenkin: ostin toissapäivänä kesää ja muitakin uintireissuja silmällä pitäen "rintataskullisen" uikkarin, vaikka en himoitsemaani pinkkiä pukua löytänytkään! Kyllä sitä rinnattomanakin pitää voida elää ja liikkua, ja voikin.


Runot kirjasta:

Juliette Clarke 1997. Naisen muistikirja. Kustannus-Mäkelä Oy. (suom. & toim. Raija Viitanen)