What doesn't kill you makes you stronger?

Tämä on niin totta, useimmiten, myös rintasyövässä. Me naiset olemme aika kovia luita ja kokoamme luumme ja itsemme tilanteesta jos toisestakin yleensä aika hyvin: ennemmin tai myöhemmin, täydellisemmin tai epätäydellisemmin, mutta kokoamme. Yleensä, mutta emme aina. Aina ei paloja saa kasattua takaisin, eikä elämästä - syövästä etenkään - aina selviä hengissä, vahvakaan.

Kuten Niina Repo totesi Arpi-kirjassaan (2008, 121), jota olen lainannut jo blogini alkutaipaleilla: "Vahvalla ihmisellä on rajut taudit, eihän niillä muuten olisi mitään mahdollisuuksia." Tutustuttuani livenä tai virtuaalisesti kymmeniin kohtalosiskoihin, voin todistaa Niinan osuneen oikeaan: oikeita voimanaisia suurin osa!

Vahvuutta on toki monenlaista, fyysistä ja henkistä, eivätkä kaikki ole tasaisen vahvoja tässäkään taudissa: osa meistä on vahvempia fyysisesti, osa henkisesti. Suurin osa sairastuneista on onneksi riittävän vahvoja selvitäkseen ja selättääkseen oman syöpävastuksensa, jos vain tauti ei ole ehtinyt päästä niskan päälle.

Meillä naisilla on myös sellaisia vahvuuksia, että jaksamme tukea toinen toisiamme silloin, kun meillä on siihen mahdollisuus. Tuki voi olla hyvinkin monenlaista: käsinkosketeltavissa olevaa konkreettista apua, mutta useammin kuitenkin henkistä tukea. "Somelaiset syöpämuijat" ovat parasta A-luokkaa toinen toistensa tukijoina ja yhdessä supervahvoja!

Aina ei kuitenkaan auta apu lääkäreiden ja läheisten, ei edes toisten syöpämuijien, vaan tauti voittaa. Paranemisennusteet (ja hoidot) paranevat onneksi koko ajan, mutta 100 %:iin ei valitettavasti koskaan päästä, vaan suru-uutisia tulee aina silloin tällöin. Vahvistumisen vaihtoehtona on kuolema. R.I.P. sisko. <3


Kuvat: https://www.facebook.com/supportthefight