Taysin kirje postilaatikossa...

... saa aina sydämen lyömään pari ylimääräistä lyöntiä. Sain eilen tämän viikon ensimmäisen Tays-kirjeeni, ja avasin sen kädet täristen - ja kuoressa oli työtodistus talvella Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä tekemästäni osa-aikasijaisuudesta!

Tänään tuli toinen saman näköinen ja kokoinen, ja nyt siellä sitten oli SE. "Kutsumme teidät..." alkava kirje saa aina jännityksen virittymään. Ja sitä kestää aina siihen asti, kun käynti on ohi. Jos kaikki siis on ok. Jos ei ole, jännitys varmasti vain pahenee.

SE eli tässä tapauksessa onkologian kaksivuotiskontrolli on sopivasti ennen kesälomani alkua, viimeisen lomaa edeltävän työpäiväni (pe 27.6.) aamuna. Sen jälkeen alkaa sitten loma toivottavasti myös syöpäjännityksestä. Kuvantamisia (mammografia ja ultra) ei tehdä, ne kun otettiin juuri ennen korjausleikkausta. Labroja sen sijaan otetaan viikkoa ennen lääkäriaikaa.

Ihmisen mieli on kummallinen: sitä ensin odottaa kovasti saavansa kontrolliajan, ja sitten kun sen saa, alkaa kauhea jännitys, ja toivoo, ettei kirjettä olisi sittenkään tullut. Vaikka kaiken pitäisi olla hyvin, koska voin hyvin, kuiskaa pelkopeikko jostain takavasemmalta, että eihän aikaisemminkaan ole mitään vaivoja ollut. Ja silti on ollut syöpä. Näkymätön vihollinen on hankala vihollinen.

Kaikki sairaalasta omaan postilaatikkoon kolahtavat kirjeet muistuttavat siitä, minkä haluaisi unohtaa, sairaudesta. Elämän tähden.

Summer dreams ja 100 000 lukijan etappi

Kesä, eikä mitään tekemistä, lauloi Maija Vilkkumaa aikoinaan. Onneksi minulla on, monenkinlaista tekemistä, vaikka toisaalta on aivan ihanaa, että on myös viiden viikon loma, joka on toistaiseksi täydellisen ennalta suunnittelematonta aikaa. Mökille tekee toki mieli kovasti, ja kotonakin viihdyn, mutta muuten ei ole suunnitelmia. Kolmen päivän minilomalla (ennen varsinaista kesälomaa) tehdään tyttöjen reissu Tukholmaan, muita ulkomaan matkoja ei varmaan sitten tehdäkään. Lentämään ei tarvitse edes harkita, autoilu on puuduttavaa ja laivalla pääsee vain rajallisiin paikkoihin.

Kesäunelmani onkin oikeastaan se, ettei tarvitse välttämättä mennä mihinkään eikä tehdä mitään. Unelmoin hyvästä olosta ja kohtuullisesta säästä. Sopiva annos sosiaalisia tilanteita, juhlia ja muuta yhdessäoloa. Toivoisin sopivasti myös ns. omaa aikaa, vaikka mökillä henkeä vetäen, saunoen ja auringonlaskuja ihaillen.

Olen tänä viikonloppuna valmistellut ensi lauantain valmistujaisjuhlia niin innokkaasti, että leikatun puolen käsi alkoi jo ilmoitella tarvitsevansa lepoa välillä. Onneksi käsi ei ole taipuvainen turpoamaan, mutta väsyy kuitenkin liiasta kuuraamisesta. Tai sitten vaan käytän sitä tekosyynä?

Oli nimittäin tosi hikinen viikonloppu, kun lämpöasteita on ollut yli hellerajan (yölläkin melkein) ja ukkosta ilmassa - tänään onneksi jo sitten satoi ja salamoi, ja ilma raikastui. Lääkkeet ja siivousurakka takasivat sen, että nestekierto pelasi! Kuukauden päästä on sitten jo seuraava hyötyliikuntarupeama, kun juhlitaan nuorimmaisen ripille pääsyä. Juhlien järjestäminen kotona takaa sen, että tulee edes silloin tällöin siivottua vähän perusteellisemmin ja pistettyä paikkoja kuntoon. :-)

Kesäunelma kissamme tapaan: lepohetki aurinkoisella terassilla hellepäivän iltana.

Lämpimiä kissanpäiviä (= kesälomaa) odotellessani haluan kiittää kaikkia blogissani piipahtaneita lämpimästi: piipahduksia on tehty yhteensä jo 100 000! En olisi aloittaessani uskonut, että monikaan olisi kiinnostunut tarinastani.<3

Tukisukkanainen mekko-ostoksilla

Huh hellettä ja hikoilua!

Kesäisiä juhlia tulossa, ensimmäiset jo viikon päästä, kun esikoinen lakitetaan valkealla tupsuhatulla nelivuotisen ammattilukiourakan päätteeksi. Kesäkuun lopussa ovat vuorossa kuopuksen rippijuhlat, ja siinä välissä vielä ystävien 100-vuotisjuhlat. Korjausleikkauksen jälkeisen keuhkoveritulpan vuoksi minulla on juhlissakin tukisukat tiukasti jalassa - kuten kaikkina muinakin päivinä vielä melkein kaksi vuotta tästä eteenpäin. Ei oikein juhlava juttu, mutta näillä mennään, kakkospaineluokan hoitosukat tukevasti jalassa.

Kaikki mekot, joita vaatekaapissani roikkuu, ovat liian lyhyitä nykytilanteeseeni, ja haluisin löytää tämän ja ensi kesän juhliin pitkän maksimekon, joka ulottuisi nilkkoihin kengät jalassakin ja kätkisi ei-niin-kauniit tukisukat, ei olisi liian arkinen eikä toisaalta myöskään yhtään iltapukumainen, peittäisi arvet ja haavateipit, ei hiostaisi ja olisi jostain helppohoitoisesta luonnonmateriaalista tehty, hihaton, muttei liian avonainen. Mekon olisi hyvä olla myös hieman erityyppinen kuin vanhat mekkoni ja minulle sopivan värinen. Piece of cake? Ei todellakaan!

Aloitin etsintäni tänään viiden maissa ja kiersin kaikki mahdolliset tavaratalot ja mekkoja myyvät vaatekaupat Tampereen keskustassa. Kello oli muutamaa minuuttia vaille kahdeksan, ja aika monta vähän sinne päin ollutta luomusta oli tullut testattua ja jonkun kriteerin osalta huonoksi havaittua. Toivoton homma! Minä olen liian pitkä ja/tai maksimekot liian lyhyitä, normikokokoisille (onko sellaisia?) naisille suunniteltuja.

Olin jo päätymässä housuihin, kun päätin mennä vielä yhteen Koskikeskuksen vaateliikkeeseen, josta olin joskus aikaisemmin löytänyt kivoja, minun tyylisiäni vaatteita. Ja kuinka ollakaan, nyt tärppäsi ja löysin juuri omiin tarpeisiini sopivan mekon! 178-senttiseen varteen, jossa on lisähaasteena arpia yläkropan yläosassa, ei todellakaan ole helppoa löytää mekkoa, mutta lopulta se kuitenkin löytyi! Ei ehkä näytä kuvassa kovin ihmeelliseltä, mutta siltä se todellakin tuntui, kun helma viimein hipoi lattiaa kengittä kokeillessa! Mekko istuu muutenkin kuin valettu, ja on ilmavin ikinä. Kesäjuhlat, täältä tullaan! :-)

Kuva täältä

Kesänalusmietteitä

Puhkeavia lehtiä, kukkia, vihreää ruohoa. Tuoreita tuoksuja, lintujen ääniä. Aurinkoa, lämpöä, talviturkin heittämistä. Saunomista, harvoimista, kitkemistä. Siivoamista sisällä ja ulkona. Juhlien valmistelua. Töitä. Elämää kevään ja kesän taitekohdassa.

Ollenkaan itsestään selvää ei ole, että olen pystynyt tekemään, menemään ja nauttimaan kaikista edellä mainituista. Tiedän, että olen poikkeuksellisen onnekas, kun olen selivytynyt kaikista koettelemuksistani hyvässä kunnossa, työ- ja toimintakykyisenä. Kukaan syöpään sairastunut ja muita syöpään sairastuneita tunteva ei elä enää samalla tavoin "kuolemattomana" kuin ennen diagnoosia. Mitä vain voi tapahtua koska vain. Tauti voi levitä salakavalasti ja viedä elämästä jonkun tärkeän osan, montakin.

Se, että ymmärtää olevansa kuolevainen, antaa elämään omanlaisensa lisän. Vaikka arki on arkea syöpään sairastuneellakin, ei se ole itsestään selvää. Ei ole mitenkään harvinaista, että tauti tai siihen liittyvät leikkaukset ja hoidot vievät ainakin jonkun osan elämästä. Liikuntakyvyn menettäminen on kauheaa, nuorelle ihmiselle etenkin. Miten sen voi kestää? Kun tekisi varmasti mieli päästä omin jaloin vielä vaikka minne, ja jos ei pääsekään? Kivut ovat toinen tosi raskas taakka: kivut ovat jatkuessaan todella uuvuttavia, kipulääkkeet turruttavia. Nauttikaa siitä, että pystytte liikkumaan ja tekemään, ihmiset. Nauttikaa.

Sää vaihtui perjantai-iltana. saunan ikkuna raameina.

Minä nautin viime viikonloppuna, kun pääsin viimein pitkän talven ja mökkitauon jälkeen mökille haravoimaan ja saunomaan. Ihan uskomattoman mahtavaa, vaikka hiki virtasikin. Tai ehkä juuri siksi? Minut haravan varressa nähnyt setäni nimittäin sanoi, että en voi olla kovin huonossa kunnossa, kun hikoilen niin paljon! Sillä mittarilla (hien määrällä) mitattuna olen huippukunnossa: hellesäässä haravoiminen collegehousut ja tukisukat jalassa ja tukikorsetti t-paidan alla oli erityisen hikistä hommaa. Hellekesää odotellessa...


PS. Tänään ilmestyneessä Duodecim-lehdessä on Riikka Huovisen kirjoittama asiajuttu (Lääkärin käsikirjan artikkeli) rintasyövästä. Kannattaa lukea vaikka kirjastossa. Minua tosin kiusasivat taas kerran rintasyövän riskit, sillä itselläni ei ole yhtään niistä, eikä monilla, monilla muillakaan. Riskitekijöiksi mainitaan artikkelissa varhainen kuukautisten alkamisikä, myöhään alkaneet vaihdevuodet, lapsettomuus tai ensimmäinen synnytys yli 30-vuotiaana, pitkäaikainen hormonikorvaushoito estrogeeni-progestiiniyhdistelmällä, ylipaino, ionisoiva säteily ja runsas alkoholin käyttö. Päin vastoin olin saanut jo kolme lasta ennen kuin täytin 30, imetin kaikkia pitkään, koskaan en ole käyttänyt lisähormoneja - ja nyt sitten ovat vaihdevuodetkin alkaneet todella varhain, 43-vuotiaana! Tsernobyl nousi jälleen mieleen listaa lukiessa...

Hyvää äitienpäivää!

Jos on kerran äidiksi syntynyt 

"Joka kerran on äidiksi syntynyt,

hän äiti on kaikkien lasten,
  ja kaikkia maailman lapsia
hän on painanut rintaansa vasten,

ja maailman lasten itkua
hän on korvissaan alkanut kuulla,
sillä maailman lapset puhuvat
hänen omien lastensa suulla."
 

– Anne-Mari Kaskinen

Viimeistä viedään...

... viimeistä sairauslomapäivää siis. Melkein kahdeksan viikon tauko tuntui etukäteen ajatellen tosi pitkältä, mutta onkin hujahtanut ihan hetkessä. Kevään tulo on takunnut pahemmin kuin oma paranemiseni, luntakin on tullut tuvan katolle monta kertaa! :-)

Sairauslomat ovat pysähtymisen paikkoja. Ihan kirjaimellisestikin. Oma elämäni on ollut aika lailla seis kaikkien sairauslomieni ajan: elämä on pyörinyt kotinurkissa, paljolti neljän seinän sisällä ja hetkittäin vain omaan napaan tuijotellen. Ihan kirjaimellisestikin tällä kertaa. Pari kertaa napaani ovat tuijotelleet viran puolesta myös haavapolin hoitaja ja plastiikkakirurgi. Hyvin onneksi parani ensin ihan hurjalta - mustalta möykyltä - näyttänyt napakin. Musta möykky irtosi lopulta, ihan kuin vastasyntyneellä konsanaan.

Uudelleen syntyminen tällainen iso leikkaus tavallaan on muutenkin, sillä ennen sitä, sairaalassa ja varsinkin sairaalasta kotiutumisen jälkeen ehtii miettimään ja pohtimaan kaikenlaista. Kun on kerrankin aikaa, eikä tarvitse herätä aamulla kellon soittoon ja lähteä tukka putkella menemään, vaan voi jäädä lekottemaan kotiin kissan, läppärin ja kirjojen kanssa ja tehdä mitä minäkin päivänä sattuu huvittamaan. Ja jos jonain päivänä ei jaksa mitään eikä satu huvittamaan mikään, ei ole mikään pakko tehdä mitään. Sellaisiakin päiviä on näihin viikkoihin mahtunut aika monta, vaikka olen aika puuhakas ihminen. Välillä tekemättömyys alkoi jo melkein ahdistaakin, ainakin pari viikkoa sitten sairastamani flunssan aikoihin, kun jo muuten olisin ollut jo aika hyvässä kunnossa. Ehkä ahdistus oli tarpeen: opinpahan taas, ettei terveys ja toimintakykyisyys ole itsestäänselvyys. Ihan kuin sitä en jo olisi oppinut aikaisemmin...

Samoin olen oppinut taas kerran sen, että peloista huolimatta pitää uskaltaa olla rohkea, uskoa ja toivoa parasta, vaikka välillä mielen valtaavatkin pelot pahimmasta. Pakko tunnustaa nyt tässä vaiheessa, että pelkäsin korjausleikkaukseen lähtemistä etukäteen, erityisesti näitä asioita: Mitä jos leikkaus epäonnistuu? Kestänkö sen? Selviänkö kaikesta? Mitä jos saan "maksaa" pitkästä sairauslomastani sillä, ettei määräaikaista työtäni jatketa, vaan tilalleni otetaan joku toinen? Kestänkö sen? Löydänkö uuden työpaikan? Miten paljon vakava sairaus tai tässä tapauksessa sen jatkohoitoihin liittyvä korjausleikkaus alentavat arvoani työmarkkinoilla? Olenko enää ollenkaan kilpailukykyinen? Miten elätän lapset ja itseni, jos jään työttömäksi? Miten selviän henkisesti, jos en löydä uutta työpaikkaa?

Isoja kysymyksiä ja pelkoja kaikki. Isoin kysymys ja pelko on silti se, joka on koko ajan takaraivossa ja selkäytimessä: Mitä, jos tauti uusii taas? Kestänkö sen?

Terveys ei ole itsestäänselvyys. Eikä rohkeus. Eikä usko. Eikä toivo.

Terveyttä, rohkeutta, uskoa ja toivoa kaikille teille. <3

Kuva täältä

Ensimmäinen tukisukkajumppa!

Tukisukat ovat tulleet elämääni jos eivät ihan jäädäkseen, niin kahdeksi vuodeksi nyt ainakin. Ja koska en todellakaan halua, että sukat alkaisivat hallita elämääni ja vaikuttaa liiaksi siihen, mitä voin ja saan tehdä, olen päättänyt sopeuttaa ne elämääni, en toisin päin.

Tänään, kun korjausleikkauksestani on kulunut kuusi viikkoa ja neljä päivää, tein sen, mistä olen jo jonkun aikaa haaveillut eli menin ensimmäiseen jumppaan sitten leikkausta edeltäneen maanantain. Tukisukat, "korsetti" ja tukevimmat mahdolliset urheiluliivit päälle (siis alle), ja eikun menoksi!

Vessaselfiet jatkuvat: huomaakohan kukaan...

Hyvin meni tunnin jumppa, kun muistin, että olen urheilemassa ensimmäistä kertaa pitkän tauon jälkeen, enkä ottanut suurimpia mahdollisia puntteja, en myöskään tehnyt kaikkia liikkeitä ihan oikein (esim. vatsamakuulla tehtävät selkälihasliikkeet sovelsin).

Olen toki päässyt jo vähän aiemmin tekemään kaikenlaista puutarhassa ja täällä kotona, mutta ohjattu, parikymppisille opiskelijoille suunniteltu jumppa on toki ihan jotain muuta. Kunto ei ollut onneksi romahtanut mitenkään radikaalisti kuuden viikon urheilutauon aikana. Askelkyykyt ja vatsalihasliikkeet tulevat kyllä varmasti tuntumaan lihaksissa venyttelyistä ja saunasta huolimatta lähipäivinä, ihan hyvä niin!

... korsettiani...

Ja kuten keskimmäiseni totesi ennen jumppaan lähtöäni, liikunta tekisi hyvää myös päälleni. :-) Nyt jumpan ja saunan jälkeen olo on loistava, ja uni tulee varmasti.

... tai tukisukkiani? Tuskin huomasi. :-)

PS. Tukisukkien käyttö urheilussa on noussut ihan uudenlaiseen arvoon, ja moni kestävyysurheilija vannoo jo kompressiosukkien nimeen! http://www.tukisukat.nu/urheiluun -sivustolla on jos vaikka millaista asiaa aiheesta, kannattaa piipahtaa!