Viimeistä viedään...

... viimeistä sairauslomapäivää siis. Melkein kahdeksan viikon tauko tuntui etukäteen ajatellen tosi pitkältä, mutta onkin hujahtanut ihan hetkessä. Kevään tulo on takunnut pahemmin kuin oma paranemiseni, luntakin on tullut tuvan katolle monta kertaa! :-)

Sairauslomat ovat pysähtymisen paikkoja. Ihan kirjaimellisestikin. Oma elämäni on ollut aika lailla seis kaikkien sairauslomieni ajan: elämä on pyörinyt kotinurkissa, paljolti neljän seinän sisällä ja hetkittäin vain omaan napaan tuijotellen. Ihan kirjaimellisestikin tällä kertaa. Pari kertaa napaani ovat tuijotelleet viran puolesta myös haavapolin hoitaja ja plastiikkakirurgi. Hyvin onneksi parani ensin ihan hurjalta - mustalta möykyltä - näyttänyt napakin. Musta möykky irtosi lopulta, ihan kuin vastasyntyneellä konsanaan.

Uudelleen syntyminen tällainen iso leikkaus tavallaan on muutenkin, sillä ennen sitä, sairaalassa ja varsinkin sairaalasta kotiutumisen jälkeen ehtii miettimään ja pohtimaan kaikenlaista. Kun on kerrankin aikaa, eikä tarvitse herätä aamulla kellon soittoon ja lähteä tukka putkella menemään, vaan voi jäädä lekottemaan kotiin kissan, läppärin ja kirjojen kanssa ja tehdä mitä minäkin päivänä sattuu huvittamaan. Ja jos jonain päivänä ei jaksa mitään eikä satu huvittamaan mikään, ei ole mikään pakko tehdä mitään. Sellaisiakin päiviä on näihin viikkoihin mahtunut aika monta, vaikka olen aika puuhakas ihminen. Välillä tekemättömyys alkoi jo melkein ahdistaakin, ainakin pari viikkoa sitten sairastamani flunssan aikoihin, kun jo muuten olisin ollut jo aika hyvässä kunnossa. Ehkä ahdistus oli tarpeen: opinpahan taas, ettei terveys ja toimintakykyisyys ole itsestäänselvyys. Ihan kuin sitä en jo olisi oppinut aikaisemmin...

Samoin olen oppinut taas kerran sen, että peloista huolimatta pitää uskaltaa olla rohkea, uskoa ja toivoa parasta, vaikka välillä mielen valtaavatkin pelot pahimmasta. Pakko tunnustaa nyt tässä vaiheessa, että pelkäsin korjausleikkaukseen lähtemistä etukäteen, erityisesti näitä asioita: Mitä jos leikkaus epäonnistuu? Kestänkö sen? Selviänkö kaikesta? Mitä jos saan "maksaa" pitkästä sairauslomastani sillä, ettei määräaikaista työtäni jatketa, vaan tilalleni otetaan joku toinen? Kestänkö sen? Löydänkö uuden työpaikan? Miten paljon vakava sairaus tai tässä tapauksessa sen jatkohoitoihin liittyvä korjausleikkaus alentavat arvoani työmarkkinoilla? Olenko enää ollenkaan kilpailukykyinen? Miten elätän lapset ja itseni, jos jään työttömäksi? Miten selviän henkisesti, jos en löydä uutta työpaikkaa?

Isoja kysymyksiä ja pelkoja kaikki. Isoin kysymys ja pelko on silti se, joka on koko ajan takaraivossa ja selkäytimessä: Mitä, jos tauti uusii taas? Kestänkö sen?

Terveys ei ole itsestäänselvyys. Eikä rohkeus. Eikä usko. Eikä toivo.

Terveyttä, rohkeutta, uskoa ja toivoa kaikille teille. <3

Kuva täältä