Normiviikko - tai sitten ei

Työviikko arkisine touhuineen on taas onnellisesti ohi - kaikesta huolimatta. Alkuviikko meni mukavasti pelkkää Kefeksin-antibioottia aamuin illoin popsiessa ja sen aiheuttamista suht' miedoista vatsavaivoista sekä innokkaan jumppaamisen aiheuttamista lihaskivuista kärsiessä; loppuviikolla alkoivatkin sitten unet heikentyä syöpäprojektini seuraavan vaiheen alkamisen lähestyessä...

Paitsi unet, myös ajatukset pätkivät tänään alkaneen uuden "aikakauden" alkamista jännittäessä: viisi tulevaa vuotta - jos Luoja suo - olisi tarkoitus muistaa popsia yksi letrotsolitabletti päivässä ja pistää/pistäyttää yksi Procren-piikki kuukaudessa. Jännitän itse näitä naishormonienpoistotroppeja huomattavasti enemmän kuin sytostaatteja konsanaan. Haittavaikutukset kun ovat huomattavasti pitempiaikaisia ja kenties vieläkin radikaalimpia kuin sytkyjen, joiden maine on kuitenkin paljon hurjempi. Viisi vuotta Tamofeeniä meni kyllä aikanaan (2001-06) ihan mukavasti, mutta nyt ollaan tekemisissä aika lailla järeämpien aseiden kanssa.

Kun monet muut naiset tässä tai hieman varttuneemmassa iässä alkavat pumpata itseensä lisää naishormoneja (mikä ei kylläkään ole ollenkaan järkevää, niin moni vanhempien naisten rintasyöpä on saanut alkunsa juuri niistä), viedään meiltä hormonipositiivisilta syöpäläisiltä pois loputkin. Tarkoitus (taudin uudelleen ilmestymisen estäminen) kuitenkin pyhittää keinot tässäkin tapauksessa, eikä pienistä kannata välittää.

Helppoa ja vaivatonta elämää en enää osaa omalle kohdalleni enää edes haaveilla, vaikeudet ja vaivat vain vaihtelevat vuosittain. Eipähän käy elämä tylsäksi, kun voi jännittää, mitä "kivaa" seuraavaksi tulee eteen... En usko, että sellaiset ihmiset, joiden elämä on ollut ns. helppoa (jos sellaisia ihmisiä jossain on?), kovin mielellään hyppäisivät minun punaisiin saappaisiini. Joku tarkoitus pätkätöillä ym. haasteilla on varmaan ollut: epävarmuuden sietäminen on kehittynyt vuosien varrella aika hyväksi, ja vain harvoin jaksan enää jännittää ihan kauheasti mitään. Elämäni on ollut ja on jatkossakin pätkittäistä ja projektimaista, mitään jatkuvaa tai vakituista en edes osaa ajatella omalle kohdalleni enää osuvan, lapsia lukuun ottamatta. Niille, jotka ovat olleet pitkään samoissa työpaikoissa ja muutenkin vakiintuneita, tällaiseen elämään sopeutuminen ja sairauden aiheuttamat muutokset ja epävarmuus ovat varmaan vielä vaikeampia.

Aika moni muu on toisaalta nykyään ainakin osittain samassa jamassa kanssani: jatkuvaa epävarmuuden ja sen aiheuttamien pelkojen sietämistä koko elämä. Eilisessä vertaisillassa kohtalotovereita tavatessa tämä tuli taas selvästi esiin: iästä ja elämäntilanteesta huolimatta syöpä vaikuttaa siihen sairastuneen ihmisen elämään tosi monella tavalla, jonka ymmärtää vain toinen samaan mankeliin joutunut. Onneksi tämä meidän tautimme on nykyään jo siinä mielessä "salonkikelpoinen", että siitä kehtaa puhua aika avoimesti jo melkein kaikille. Osa kuulijoista ei tosin kestä kuulla tai puhua siitä, ja osa sairastuneista on huomannut ystäväjoukon harventuneen syöpään sairastumisen myötä. Osasyy yksinäisyyteen olemme varmaan me syöpäläiset itse: energiamme ja aikamme menevät ihan muuhun kuin ystävyyssuhteiden ylläpitoon, ja ajatukset harhailevat omilla teillään milloin missäkin. Oma blogini on hyvä esimerkki ajatusten harhailusta...

Normiarkea elävät eivät yön pitkinä tunteina joudu miettimään esimerkiksi sitä, miten paljon vatsaan annettava ruiske mahtaa sattua suhteessa käsivarren alaosan tai kämmenselän verisuoneen laitettuun sytkykanyyliin ja kyynärtaipeesta otettuihin verikokeisiin. Nyt en enää toivottavasti mieti sitä itsekään, kokemus opetti taas uutta: huolellinen ja kokenut työterveyshoitaja hoiteli homman tänä aamuna suhteellisen kivuttomasti, itse vain pötköttelin "rennosti" toimenpidehuoneen pedillä ja yritin painaa mieleeni tärkeimpiä ruiskutusteknisiä yksityiskohtia. Itse en kyllä ainakaan ihan vielä ole valmis itseäni pistämään, mistä syystä varasin samalla ajan seuraavalle piikitykselle.

Lokakuussa on onneksi taas tiedossa lisää avointa rintasyöpätiedotusta. Roosa nauha onkin nyt tänä vuonna erityisen juhlava: rintanauhassa hulmuaa Jukka Rintalan suunnittelema pitkä juhlapuku. Jotain juhlavaakin on tähän arkiseen "ei-ehkä-kuitenkaan-ihan-normielämään" siis sentään luvassa!

Hanki elämä?

Olen taas - tällä kertaa antibioottikuurin väsyttämänä - paennut omaa lääkkeiden kellottamaa elämääni kirjoihin. Sairauslomani lopussa lukemistani dekkareista olen palannut takaisin syöpähoitojen heikentämää elämää vahvistavien voima- ja toivokirjojen pariin. Hanki elämä! -kehotuksen olen tosin saanut vanhemmalta teinineidiltäni jo ennen sairastumistani, mutta se homma jäi vähän kesken, kun ensin piti tehdä gradu valmiiksi ja valmistua, ja sitten pukkasikin jo tämä seuraava isohko syöpäprojekti päälle melkein saman tien. Elämän hankkimisen sijaan piti alkaa keskittyä täysillä nykyisen elämän ylläpitämiseen ja hoitamiseen; uutta, teinin mielestä mielenkiintoisempaa elämää ei tämän projektin aikana ole tarvinnut edes yrittää hankkia.

Tänä viikonloppuna olen ahminut Ulla-Maija Paavilaisen "Hanki elämä!" -kirjan. Tämä Jokanaisen voimakirja pitää sisällään uusia ja vanhoja oivalluksia hauskasti ja mukaansatempaavasti kirjoittuina. Meille keski-ikäisille naisille kirjoitettua tekstiä joka sana. Tiesittekö muuten, että "henkinen keski-ikä alkaa siitä, kun pillifarkkujen sijaan alkaa vertailla astianpesukoneitten ominaisuuksia"? En ehkä sittenkään ole vielä itse ihan keski-ikäinen, sen verran monet pillifarkut olen niin itselleni kuin tytöillenikin viimeisten parin vuoden aikana ostanut. 80-luvun teinivuosilta tutut pillit ovat tehneet come backin myös omaan garderoobiini. Toisaalta muutostakin on tapahtunut sitten teinivuosien; allekirjoitan täysin Ulla-Maijan listan (mts. 37) vuosikymmenten mittaan tapahtuvista merkittävistä muutoksista:

1. Enää ei kanna harhaluuloja omasta ylenpalttisesta fiksuudestaan.
2. Aika monesta uupumuksesta on oppinut rämpimään yli ja kaikenlaisen epämiellyttävän sietokyky on kasvanut. 
3. Tajuaa, että rutiinit ja arki voivat sittenkin olla se paras osa elämästä, eikä sen keskellä enää itketä.
4. Ainoa, mitä tosissaan pelkää, on se, että läheisille ihmisille sattuu jotain ikävää.

Arkea, rutiineita ja epämiellyttävyyksiä riittää omassa elämässäni, toivottavasti polulla tulisi joskus eteen muunkinlaisia elementtejä; en todellakaan voi sanoa tietäväni, mihin tämä polku lopulta johtaa (vrt. kuva).

Martti Lindqvistin "Toivosta ja epätoivosta" -kirjassa (2004) on kohtia, jotka sopivat tosi hyvin hoitopolkuni tämänhetkiseen monellakin tapaa aika yksinäiseen vaiheeseen (mts. 74):

"Olossa on paljon aaltoliikettä. On helpompia kausia ja mukaviakin tapahtumia. Hallitseva tunne on kuitenkin, että vähä vähältä pimeys ja hiljaisuus ympärillä lisääntyvät samalla kun sisäinen yksinäisyys kasvaa. Joskus tähän kokemukseen liittyy myös intensiivisiä fyysisiä kokemuksia. Omassa ruumiissa tapahtuu asioita, joita on vaikea käsittää. On kuin ruumis olisi muuttunut jotenkin tuntemattomaksi, ottanut ylivallan ja veisi ihmistä omia teitään.

Matkan varrella ihminen tulee erityisen tutuksi psyykkisen kivun kanssa. Se ilmenee olon raskautena, nääntymisen kokemuksena, ajoittaisena epämääräisenä ahdistuksena, joskus hetkellisenä, paniikinomaisena kauhuna ja usein myös toivottomuutena. Elämän ja toivon kipinä on vaarassa sammua. Sen tilalle ovat kärkkymässä masennus ja välinpitämättömyys, joka useimmiten on piittaamattomuutta omasta itsestä, omista tarpeista ja hyvinvoinnista. Ihminen saattaa ajatella, ettei hänen elämällään ole mitään väliä. On ihan sama, miten hänen käy. Siihen voi liittyä myös itsetuhoisia ajatuksia. Kuolema voi tuntua elämää helpommalta vaihtoehdolta."

Epätoivo voi hiipiä ihan huomaamatta kehään, kun miettii asioita itsekseen ja yhtä ja toistakin kohtaa koskee ihan fyysisesti. Onneksi toivo on ollut koko ajan vahvempi tässä ottelussa, enkä sitä haluaisi menettää jatkossakaan, sillä "toivo on kykyä haluta, että huominen olisi" (mts. 103).

Ensi viikon lopulla on alkamassa uusi, pitkä vaihe, joka nyt väkisinkin mietityttää, ehkä vähän pelottaakin: viisivuotissuunnitelmani (= päivittäinen letrotsolitabletti + Procren-pistos kerran kuussa) on kirjoitettu onkologini toimesta jo keväällä, ja sen mukaan mennään, sillä "potilas on suostuvainen hoitoon". Toivottavasti myös muu elämä mukautuisi jatkohoitosuunnitelmaan suht' kivuttomasti.

Eilen kävin illan pimennyttyä lukemassa parin "kollegan" blogeista heidän kokemuksiaan näistä nk. Femar-hoidoista: kaikenlaista uutta ei-niin-kivaa fyysistä ja psyykkistä oiretta voi olla tiedossa lähiaikoina aromataasinestäjien sivutuotteina. Toivottavasti kaikista hurjimmat kamaluudet eivät iskisi ainakaan yhtä aikaa, mieluummin vaikka oire kerrallaan. Tuli mitä tuli, pakko on kaikki ottaa kiltisti vastaan, toki mahdollisuuksien mukaan oireita lievittäviä keinoja apuna käyttäen. Viisivuotissuunnitelmakauteni päättyessä ovat muuten jo kaikki lapseni täysi-ikäisiä, lastenkasvatusprojektikin on sitten jo aika hyvässä vaiheessa. Aika hurja ajatus.

Näin etukäteen ajateltuna edessä on vielä aika pitkä ja todennäköisesti vähän kivikkoinenkin taival. Sen jaksamiseksi on pakko tehdä välillä rutiinihommien lisäksi muutakin, vaikkapa lukea hyviä kirjoja.

Tsemppiä omiin elämänhankintaprojekteihinne!

 Minä en tiedä, onneksi.

Lähteet:

Martti Lindqvist 2004. Toivosta ja epätoivosta. 2.painos. Kirjapaja.
Ulla-Maija Paavilainen 2011. Hanki elämä! Jokanaisen voimakirja. WSOY.

PS. Löysin ja tilasin taas uuden rintasyöpärunokirjan: Mirjo Anttola-Hakala 2009. Karkauspäivä. Omakustanne. Kannattaa kuunnella myös Mirjon haastattelu: http://areena.yle.fi/radio/1286873 ja käydä nettisivuillaan: http://www.mirjo.fi/Karkauspaiva_kasvukipuja.html

Lääkkeitä lisää, lisää lääkkeitä!

Parin lääkkeettömän väliviikon sijaan sainkin tänään 10 päivän kuurin Kefeksin-antibioottia - vaihteeksi työterveyslääkärin kirjoittamalla reseptillä. Kynsiongelmani eivät hoituneet yhdellä kuurilla, vaan pari muutakin sormea muuttui "vain" kudosnestettä valuvista tulehtuneiksi.

Valkoiseksi menneiden kynsien alta tihkuva vihreä "mätä" olisi tosi hyvä tehokeino Halloween-hahmolle, työssäkäyvälle yh-äidille se sen sijaan on aika lailla huonompi juttu. Jo lähes kaikkien sormien puoliväliin asti irronneet kynnet paketoituina en ole kovinkaan näppäränäppinen. Näppäimistön näpyttely onnistuu onneksi vielä, kunhan ottaa rauhallisesti ja korjaa pahimmat näppäilyvirheet oikoluvun jälkeen, kotihommien tekeminen sen sijaan on aika lailla hankalampaa. Voi olla, ettei tässä talossa kokata, pyykätä eikä tehdä pihahommia ihan hetkeen, tai ainakaan en tee niitä itse. Syksyn runsas omenasatokin taitaa jäädä pilkkomatta.

Pienistä ei kannattaisi valittaa, paljon isompiakin vaivoja kun voisi tässä vaiheessa olla. Toisaalta tällaiset sinänsä pienetkin jutut voivat olla käytännössä isoja ja ikäviä. Ja kipeitä! Nyt on vaarassa, että myös vasemman I sormen eli peukun kynsi lähtee kokonaan irti, sen verran inhottavaksi se on tosi nopeasti mennyt. Uusien kynsien kasvuvauhtia voi vain arvailla, hidasta se on joka tapauksessa.

Useimmissa kynsissä on onneksi jo tyvessä hienoa uutta kasvua, sainhan viimeiset kynsihaittojen aiheuttajat eli docetaksel-tiputukset jo 31. toukokuuta, ja sen jälkeen on jo ehtinyt kasvaa muutama milli uutta, normaalinväristä kynttä. Aika hitaasti ovat nämä kynsihaitat edistyneet, tilanne paheni ensin varpaankynsissä heinäkuussa ja sitten sormissa nyt elokuussa. Kesäkuussa kynsissä oli vain kivuttomia värimuutoksia, punaisia ja valkoisia läiskiä. Ekalla kerralla 11 vuotta sitten sain docetakselista aivan erilaisia kynsivaurioita, vähän koholla olevia "poikkiraitoja".

Saa nähdä, millaiseksi tilanne vielä kehittyy ja koska pääsen jälleen näpertelemään. Kokkaus- ja kotityökiellot ottaisin kyllä mieluusti kirjallisena, niin väsynyt olen loputtomiin kotihommiin. Sairauslomalle sen sijaan en enää haluaisi joutua, enkä siksi tänään mielestäni ollut toimistotyökyvytön lääkärin sitä kysyessä; aika moni muu työ olisi kyllä näillä sormilla aika mahdotonta.

Nyt riittää tämä rutina, aika mennä putsaamaan ja paketoimaan sormenpäät - taas vaihteeksi.

PS. Hymyt ovat kyllä olleet jostain syystä viime aikoina vähän kortilla, mutta onneksi sentään aina välillä tapahtuu jotain kivaakin. Turhan harvoin kylläkin, elämä täyttyy lähinnä vaan rutiinihommista. Onneksi on lapset ja kissa. <3

Siskottoman siskot

Samaan sairauteen sairastuneet tutut ja tuntemattomat "siskot" ovat monille, etenkin meille siskottomille, yksi sairauden mukanaan tuomista positiivisista asioista. Kokemusten jakaminen paitsi helpottaa omaa oloa, auttaa muita samaan jamaan joutuneita. Vain saman kokenut vertaissisko oikeasti ymmärtää, mistä kaikesta tässä taudissa on kysymys, ei edes lääkäri voi mennä potilaansa mielen syviin syövereihin, vaikka monenlaista muuta pystytäänkin tutkimaan ja hoitamaan.

Etenkin monet nuoret syöpäsiskot ovat tosi rohkeita ja vahvoja kokemuksiaan blogeissaan ja kirjoissaan jakaessaan. Myös televisiossa on nähty ja kuultu jo ainakin kahden rohkean nuoren naisen kokemuksista, ja syksyllä on luvassa kolmannen rohkean nuoren naisen rintasyövän aikaisia ja sen jälkeisiä kokemuksia. Runokirjoista omia tuntojani vastaavia tunnelmia ja kokemuksia löytyy etenkin Irene Kuusimäen (2006) "Matkalla uuteen minuuteen" -kirjasta. Monia muitakin hyviä opuksia on tästä taudista kirjoittu, olen koonnut niitä yhteen toukokuiseen blogikirjoitukseeni.

Blogini alkuaikoina lainasin Niina Revon loistavasti kirjoitettua ja kuvitettua Arpi-kirjaa useammankin kerran. Se on malliesimerkki terapiakirjasta, joka kirjoitusvaiheessa auttaa kirjoittajaa itseään, valmiina muita: "Sairautta ja kuoleman läheisyyttä on edelleenkin kuvattu ja kuvallistettu liian vähän, vaikka ne ovat monen arkea. Halusin vapauttaa niistä puhumista, tuoda ne pois piilosta." Tässä Niina onnistui mielestäni tosi hyvin. Kirjassa on Laura Malmivaaran ottamia kauniita, karnevalistisiakin valokuvia: "Huumori on keino uhmata ruumiin menetystä ja kuoleman uhkaa. Sitä paitsi toivon, että kirjan lukija tajuaisi todella olevansa elossa, ihana ja voimissaan." Yhden arpi VOI auttaa monia.(http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Yhden+arpi+voi+auttaa+monia/1135234117782)

Nyt ovat nuoret syöpäsiskot julkaisemassa omia kokemuksiaan kuvin. Mukana olleen nuoren potilaan sanoin: "Näiden upeiden nuorena sairastuneiden naisten kanssa saimme idean kertoa tarinaamme valokuvin. Nyt meitä on kuvattu, kasvoja, kehoja, arpia, rintoja, hymyjä, hetkiä, taivalta, tunteita… mitä kaikkea kukin meistä on kokenut. Ja nyt nämä valokuvat ovat kehitteillä näyttelyyn." (http://suninthemoon.blogit.fi/) Rohkeita ja upeita naisia! Facebook-sivuiltaan voi seurata, mitä näyttelylle kuuluu: http://www.facebook.com/pages/Siskot-matka-jolle-kukaan-ei-halunnut/333977676694458

"Siskojen" kuva: http://www.tahdonwoimatar.com/

"Mikä ei tapa, vahvistaa." Tämä tauti tekee valitettavasti molempia. Viime keväänä Apu-lehdessä omasta pitkästä ja kivikkoisesta rintasyöpäpotilaan urastaan kertonut Pirjo hävisi juuri pitkän taistelunsa. Samaan aikaan Pirjon kanssa ensimmäisen kerran sairastuneena suruviestin kuuleminen oli tosi pysäyttävä: tämän taudin voimaa ei todellakaan kannata aliarvioida; niin vahva kuin itse luulee olevansakin, voi tauti olla vieläkin vahvempi.

Surullisista uutisista huolimatta uskon, että me syöpäsiskot taidamme kuitenkin myös vahvistua näiden ei-toivottujen kokemustemme myötä.

PS. Kuinka moni tiesi, että Madonnan äiti menehtyi rintasyöpään 30-vuotiaana Madonnan ollessa viisivuotias. Wikipedia tiesi. Ja tietää rintasyövästäkin aika paljon.


Lisäyksenä vielä tänne Siskojen nettisivu: http://siskot.info/ (vanhemmat linkit eivät välttämättä toimi)

Töitä, mökkeilyä - ja viimeiset Xelodat!

Ensimmäinen kokonainen viikko täyttä työtä (= kahta osa-aikatyötä) onnistuneesti takana! Kunto palasi antibioottikuurin jälkeen ihan mukavasti, ja maanantaista alkaen pistelin taas Xeloda-nappejakin kiltisti poskeen ilman kovin suuria haittoja. Paisesormi parani sekin yllättävän nätisti (muttei nätiksi: kynsi taitaa olla irtoamassa kokonaan) antibioottien ja ahkeran puhdistamisen ja suojaamisen avulla.

Töihin palaamisessa on monta plussaa, etenkin se, että työpaikalla saa ajatukset pois sairaudesta helpommin kuin kotona ja tuntee itsensä muutenkin suht' "normaaliksi". Normaalin arkirytmin palautumista on omien töiden lisäksi edistänyt myös koulujen alkaminen. Maanantaina aloittivat omat koulunsa esikoinen ja kuopus, keskimmäisen opinnot alkoivat jo edellisenä keskiviikkona. Koulukirjojen hankkimis- ja päällystyshommat ovat työllistäneet myös äitiä; tänä iltana vetäisin taas muovit kolmeen kirjaan. Toivottavasti ihan joka jakson alussa ei olisi vastaavaa kirjarumbaa... Kallista hommaa, kun enää yksi lapsista on peruskoulussa, kahdelle pitää kirjat ostaa itse.

Kynsihaittoja riittää edelleen, ja ne taitavat olla helpottamisen sijaan hurjenemassa. Saa nähdä, miten pitkälle sormen kynsien irtoamisprosessi kehittyykään. Jännitystä elämään. Ja laastaria sormeen ja toiseenkin (ja kolmanteen ja neljänteen...), puoliväliin asti kärkiosastaan irronneet kynnet eivät kestä sen enempää katseita kuin mitään muutakaan. Onneksi on taas pari metriä Pirkka-kangaslaastaria kotona, riittänee pariksi viikoksi. Toiseen isoon varpaaseenkin on pakko pistää Pirkkaa suojaksi, etteivät sukat sotkeutuisi kudosnesteeseen ja kynnen alle menisi mitään sinne kuulumatonta. Sen, kuten paisesormenikin kynsi, irtoavat varmaan vielä jonain kauniina syyspäivänä kokonaan, sen verran heiluvaisia ne ovat jo. Saa nähdä, miten pitkään uusien kynsien kasvaminen kestää. Työntekoa eivät laastaroidut sormenpäät onneksi ainakaan vielä ole haitanneet. Toivon, etteivät etusormien ja peukaloiden kynnet irtoaisi, se voisi jo aiheuttaa aika lailla hankalia tilanteita niin kotona kuin työhommissakin.

Aiemmassa kirjoituksessani arvelin marjahommien olevan ohi tältä kesältä, vaan eivätpä olleetkaan: viikonlopun mökkikeikka piti sisällään myös reipasta marjastamista, herukkapensaista tosin vain. Nyt on sitten talven varalle kunnon troppeja pullo poikineen, ja vielä riittää mehustettavia marjoja huomisillaksikin. Mustaherukoiden ja mustikoiden popsimisen lisäksi vahvistin vastustuskykyäni saunomalla ja uimalla, järvivesi oli yllättävän lämmintä edelleen. Mökkisaunaa ei voita mikään.

Kaikki loppuu aikanaan, sytostaattihoidotkin: nappasin pari tuntia sitten vihoviimeiset Xelodat iltapalan painikkeeksi! :-) Alkuperäisen aikataulun mukaisesti viimeisiä olisi viety jo torstai-iltana, mutta antibioottikuuri aiheutti pienen viivästyksen. Aika hyvin kuitenkin pysyi sytkyprojekti suunnitellussa aikataulussa. Toivottavasti tuloksetkin olisivat tavoitteiden mukaisia, eli tauti olisi nyt selätetty.

Syyskuun alussa aloitetettava viiden vuoden "naishormonienpoistoprojekti" varmistaa toivottavasti vielä osaltaan sen, ettei tämä ei-toivottu tauti palaisi enää kolmatta kertaa. Samalla se varmistaa myös sen, ettei tähän "sinkkuäidin elämääni" tarvitse edes haikailla mitään mullistavia muutoksia lähivuosina: niin paljon kuin puolisoista ihan joka puolella jaksetaankin hehkuttaa, en sellaista omaan elämääni kaipaa ennen Femar-hoitojakaan, enkä niiden alettua sitäkään vähää. Eikä toisaalta kukaan mies varmasti kaipaisi tähän teinihässäkkään (josta saan vapaata noin viikon vuodessa!), vaikka olisin tervekin. Parasta siis yrittää olla tyytyväinen siihen, mitä elämässä on, ja keskittyä hoitamaan omaa terveyttä, lapsia, työtä, kotia ym. asioita mahdollisimman hyvin.

Vielä on kesää jäljellä, vaikka työt alkoivatkin. :-)

Alisma plantago-aquatica (ratamosarpio) auringonlaskun aikaan.

Mustaa valkoisella abskessista ja muistakin

Lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner aikanaan viisaasti mainoksessa totesi. Myös omien epikriisien (= hoidon päätyttyä laadittu selostus taudin kulusta ja hoidosta sekä jatkosuunnitelmista) lukeminen, minun mielestäni ainakin. Omat sairaskertomukset kannattaa muistaa pyytää paperille printattuina, samoin verikokeiden tulokset, jos on kiinnostunut myös niiden seuraamisesta, kuten itse olen.

Omat tiedothan ovat julkisia potilaalle itselleen, vaikkeivät kaikki ehkä haluakaan nähdä omaa tilaansa tekstimuodossa. Itse olen halunnut ja saanut aina pyytäessäni printin lääkäreiden kirjoittamista pätkistä. Tämän viikon lopulla posti toi sekä viimeisten onkologikäyntien että päivystyskeikkani epikriisisivut, labratulokset olen saanut hoitajilta jo aina sairaalassa ollessani.

Viimeisen sytostaattitiputuksen yhteydessä olleella onkologikäynnillä 2.8. olin "Hyvävointinen. Z 0.", mikä on mukava tieto jälkikäteenkin luettuna. Leikkausaluekin oli ok: "... oikealla rintakehällä kylkiluut tuntuvat hyvin ja kirurgi leikannut hyvin pohjia myöten, kädet kuitenkin liikkuvat ja turvotuksia ei ole." Näinhän asia juuri on, hyvin tarkasti leikkasi ja kädetkin liikkuvat, hyvä niin. Kynsissä sen sijaan oli sanomista: "Dosetakseliin liittyen nyt kynsimuutoksia, kudosnesteilyä näissä osittain, mutta ei tulehdusta, ei antibioottihoitoa vaativaa." Näin siis torstaina 2.8.

Tilanteet vaihtuvat välillä aika nopeasti: Keskiviikkona 8.8. olin päivystyspotilaana, koska (nykyongelma) "Tänään noussut korkea kuume yli 38 astetta. Vasemman käden III. sormeen ilmaantunut äkillisesti punoitusta, turvotusta ja kynsi mennyt vaaleaksi." Päivystysepikriisini statuksen mukaan (korkeasta kuumeesta huolimatta) "Yleistila on hyvä. Sydämen ja keuhkojen auskultaatiossa ei poikkeavaa."

Verikokeiden ja -viljelyiden ym. tutkimusten ja onkologin konsultoinnin jälkeen tilanteeni oli selvä (decursus): "Infektiofocuksena vaikuttaisi selvästi olevan vasemman keskisormen distaaliphalangsin kohdalla kynnen alla oleva abskessi." ja "(onkologipäivystäjän) ohjeen mukaan jättää Xelodan nyt pois tältä illalta ja huomiselta. Kirurgi voisi avata vasemman III sormen märän poissaamiseksi. Jatkaa tbl Kefeksin-kuuria ja onkologin mukaan huomenna ollaan syöpäpoliklinikalta yhteydessä potilaan jatkojen tiimoilta." Kuten oltiinkin: viimeinen Xeloda-kuuri jatkuu vasta ensi viikolla, seitsemän päivän antibioottikuuri päättyy tiistaina.

Kirurgin konsultaatiovastaus oli aika mielenkiintoista luettavaa: Vasemman III sormen "johtopuudutuksessa tehty ulnaarisyrjän lateraalinen avaus" kuulostaa suorastaan juhlavalta, märän pois puristelu ei niinkään... Myös jatkohoito-ohjeet (suunnitelma) on kirjattu epikriisiin: "Päivittäin pari kolme kertaa suihkuttelu ja puristelu ja vain laastari päälle. Jatkaa Kefeksin-kuurin loppuun. Mikäli uudestaan pahenee, niin hakeutuu päivystykseen." Näitä ohjeita olen nyt noudattanut, ja "nykyongelmani" alkaa pikku hiljaa olla entinen ongelma. Haava on edelleen auki, mutta ahkeran hoidon (olen puhdistanut haavaa myös 1 % vetyperoksidiliuoksella ja keittosuolalla) myötä jo aika hyvännäköinen.

Väsynyt olen edelleen, enkä vain olympiakisojen katselun vuoksi: Labrojeni mukaan hemoglobiini oli viikossa (1.8. => 8.8.) laskenut 131:stä 121:een, joka on varmaan alhaisin minulta koskaan mitattu hb-arvo. Naisten hemoglobiinin raja-arvot ovat 117-155. Hematokriitti oli tipahtanut niukasti normiarvojen (0,35-0,46) alapuolelle (0,34), samoin erytrosyytit eli punasolut (3,7; naisten normit ovat 3,9-5,2). Leukosyytit (valkosolut) sen sijaan olivat tulehduksen vuoksi nousseet reippaasti yli normien (3,4-8,2) 14,6:een, mikä on ihan luonnollinen ilmiö kaikissa infektioissa; sytostaattihan olisi yksinään laskenut leukosyyttejä ainakin jonkun verran. Eipä taida Kefeksinkään (antibiootti) kauheasti piristää, päinvastoin.

Omien epikriisien ja labrojen lisäksi olen lukenut tänä vuonna monenlaista muutakin. Esimerkiksi sytostaattien potilasoppaat ovat aika valaisevia: lähes kaikkea voi tulla (ja mennä) niiden vuoksi. Osa haitoista on tavallisempia kuin toiset, ja osalle niitä tulee enemmän kuin toisille. Dosetakselin oirelista on jo yksistään aika "komea", ja kun sen lisäksi vilkaisee vähän Xelodan ja muiden CEX-kuurin sytostaattien mahdollisia sivuoireita, ei varmaan mikään ole mahdotonta. Yhteisvaikutuksiakin voi ilmetä.

Kynsiongelmiini selitys löytyy jo huhti-kesäkuussa saamistani dosetakselitiputuksista: "Kynsiesi väri saattaa muuttua ja kynsi voi irrota". Ei kuulosta kovin dramaattiselta, mutta saattaa viedä sairaalaan asti, jos vaurioon liittyy infektio: "Jos sinulle nousee korkea kuume (> 38C), Sinun täytyy ilmoittaa siitä välittömästi Sinua hoitavaan yksikköön!" Sama ukaasi on myös Xeloda-ohjeissa.

Sotku on nyt onneksi havaittu ja hoidossa, myös tyhjyyttä ja epämukavuutta (vrt. kuva) on tällä viikolla ollut aistittavissa, kun kaikki ei mennyt ihan suunnitellusti; minulla olisi ollut keskiviikkoillaksi jo viime joulukuusta alkaen odottamassa ollut lippu tänään päättyvään huippusuosittuun Pyynikin kesäteatterin "Kuuma kesä 85" -esitykseen. Teatteri-ilta vaihtui siis ihan toisenlaiseen kuumuuteen. Valoa on onneksi kuitenkin taas näkyvissä, ulkona ainakin paistaa aurinko. Vielä on kesää jäljellä.

PS. Abskessi on siis paise eli märkäpesäke.

Mutkia matkaan viime metreillä

Eipä mennyt kaikki ihan kuin Strömsössä sittenkään: Xelodat ovat nyt tauolla loppuviikon (jatkan juuri puhelimitse onkologilta saamani ohjeen mukaan niitä ensi viikon, ettei kuuri jäisi ihan kesken), niiden sijaan popsin seitsemän päivän kuurin antibiootteja pahasti tulehtuneen kynnen aiheuttamaan tulehdukseen ja kuumetautiin, joka vei minut eilen sairaalaan asti.

Xelodan ohjeen mukaanhan kuumeen noustessa yli 38 asteen on aika sekä lopettaa lääke että ottaa yhteyttä lääkäriin. Kun mittari eilen seitsemän uutisten jälkeen näytti komeat (?) 38,8 astetta, soitin samantien syöpätautien osastolle (josta kehotettiin lähtemään heti päivystykseen) ja sitten taksin. Oman auton ratiin en kuumeisena uskaltanut hypätä, sen verran järki sentään vielä juoksi, jalat eivät sitäkään.

Pääsin noin minuutin odotuksen jälkeen vastaanottotiskille ja pian sen jälkeen verhojen erottamille pedeille makailemaan muiden akuuttien sisätautipotilaiden kanssa. Homma toimi potilaan näkökulmasta oikein hyvin, ja asiat alkoivat selvitä. Kuumeen, jota oli sairaalassakin vielä 38,4 astetta kotoa lähtiessä ottamastani Buranasta huolimatta, aiheutti kuin aiiheuttikin paikallisesta tulehduspesäkkeestä (paiseisen tulehtunut sormenpää) levinnyt infektio: kaikki muut tulokset CRP:tä lukuun ottamatta olivat ok.

Keskiviikkoilta (klo 20-01) meni yllättävän nopeasti, vaikka olo olikin surkea ja totaaalisen voimaton, eivätkä päivystyksen pedit ole mukavuudeltaan ihan ykkösiä - kirkkaista kattovaloista puhumattakaan. Odotteluani helpotti se, että tiesin labratulosten tultua pääseväni yöksi kotiin nukkumaan, kunhan päivystävä kirurgi ensin ehtii akuutimmilta töiltään avaamaan sormenpääni. Puudutuspiikit ja pieni, mutta tehokas leikkausoperaatio suijuivat suht' kivuttomasti, ja nyt jatkohoitelen sormiparkaani kotikonstein.

Tilanteet voivat muuttua yllättävän nopeasti, huonompaan suuntaan ainakin: eilen aamulla omalla terveysasemalla hoitajan vastaanotolla piipahtaessani CRP oli pikatestin mukaan vain viisi eikä minulla aamulla ollut vielä kuumettakaan. Päivemmällä terveyskeskuslääkärillä käydessäni olo oli jo paljon heikompi, enkä olisi millään jaksanut istua odotustilan ryhdikkäillä tuoleilla. Terveyskeskuslääkäri määräsi tulehdukseeni viikon Kefeksin kuurin - ja sairauslomaa loppuviikoksi.

PS. Otin eilen päivällä kuvan vasemman käden sormistani, mahtaisiko olla opettavaista laittaa se tänne? Docetakselin (Taxorere tai vastaava) tekoset eivät todellakaan ole mitään kaunista katsottavaa... Kynsistudiot eivät tule saamaan meikäläisestä asiakasta edelleenkään, vaikka joku ehkä voisikin ajatella rakennekynsien olevan mitä oivallisin apu sytokynsiongelmiin.

Ei-niin-kauniin kirjavat sytkykynnet, joista keskimmäinen paheni vielä hieman ennen leikkaushoitoa; 

kädet ovat kuivuneet muutenkin. Teinineitien kommentteja käsistäni en uskalla edes julkaista. :-(

Vaihtelevaa oloa taas vaihteeksi

Torstain tiputusten jälkimainingit alkoivat kiihtyä eilen, ja olo romahti nopeasti. Kun vielä lauantaina Emend- ja kortisonihumalassa jaksoin mehustaa tuoreita ja äitini pakastimesta kaivamiani vuosikertamarjoja, teki eilen tiukkaa pitää silmiä auki olympiakisoja kotikatsomossa seuratessa - mikä ei muuten oikein onnistunutkaan. 100 metrin pikapyrähdyksen ajan jaksoin tsempata hereillä ja siirtyä sitten suosiolla jatkamaan unia sohvalta omaan sänkyyn.

Nyt on sitten alkuviikko pakko ottaa tosi iisisti, voimia kun ei ole. Toivottavasti ne palautuisivat taas pian, en näet oinasihmisenä ole mikään paras potilas. Tekemään tekisi mieli niin monenlaista, ihan oikeita töitäkin. No, onneksi niitä ehtii tekemään taas täältä aallonpohjalta noustua. Onneksi myös lapset palaavat lähipäivinä omiin opinahjoihinsa ja arkirutiinit (ja järjelliset nukkuma-ajat!) palaavat taas taloon.

Hidastaminen tekee meille kärsimättömille luonteille hyvääkin. Vasta tällaisten "pakkohidastusten" myötä tajuaa, että vähempikin riittää, vauhti sekä tekeminen. Valmista ei tule, vaikka kuinka kovasti hommia tekisi, kotona ainakaan. Delegoimistaitojakin olisi jo korkea aika kehittää entisestään, kotitöitä riittää ainakin tässä talossa myös teineille. Kesälomailevien teinien "leppoistamistaitoja" ei voi kuin kadehtia.

Hidastamiseen liittyvät itselläni myös päiväunet ja lukeminen. Ajattelemista riittää myös, kun siihen on aikaa. Kohtalonsiskojen blogien lukeminen (jos ja kun jaksan notkua koneen ääressä) on näinä heikkovoimaisina päivinä jotenkin erityisen vaikuttavaa. On hienoa, että muutkin jaksavat kertoa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan, ikävistäkin. Muiden takapakit kolahtavat myös itseen tosi voimakkaasti. Mikään ei ole tässä taudissa varmaa, elämän epävarmuus ja ennustamattomuus piinaavat henkisesti ja fyysisesti lähes kaikkia sairastuneita. Toivoa ei saisi menettää hetkeksikään, vaikka pelko välillä ottaisi kuinka vahvan otteen. Helpommin sanottu kuin tehty. Elämänhaluisia ja monesti keskellä aktiivisinta elämänvaihettaan eläviä naisia riepotellaan tämän taudin kourissa ihan kohtuuttomasti. Asiat saavat uudenlaisia mittakaavoja ja elämän prioriteetit vaihtuvat.

Kortisonihumalan aikaansaannoksia - Maijakin jo tiskattuna!

PS. Tämän viikon torstaina tulee kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä, kun uudet kasvaimet löytyivät seurantakuvistani (9.2.). Tieto niiden pahanlaatuisuudesta varmistui viikkoa myöhemmin (17.2.), leikkaus tehtiin helmikuun lopussa (28.2.), ja nyt ovat jo sytostaattihoidot lopuillaan. Aika menee tosi nopeasti, myös sairastamisaika.

6. iso sytky: ohi on - tämä vaihe!

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja niin näyttää käyvän vähemmänkin kivoille asioille. Kuusi sytostaattitiputusta on nyt siis onnellisesti ohi. Viimeinen Xeloda-kuuri alkoi nyt illalla jatkuen elokuun puoliväliin (14 vrk aamuin illoin). Ikävä ei näitä lääkkeitä ihan heti taida tulla, sen verran muhkea määrä kaikenlaista on suun ja suonten kautta elimistööni tullut viime kuukausien aikana pumpattua.

Toivon ja uskon, ettei viime kuukausien "douppaus" ole ollut turhaa hommaa, ja että mahdolliset taudin rippeet ovat saaneet kyytiä elimistöstäni. Minkäänlaista varmaa tai edes epävarmaa tietoa siitä minulla ei tietenkään ole, mutta usko ja toivo yhdessä saavat nyt ainakin omassa mielessäni riittää, kun kerran tietoa ei ole tarjolla. Uusiutumispelkoa on kyllä aika ajoin edelleen ihan omiksi tarpeiksi, mutta onneksi paranemistoivo on sitä vahvempi - ainakin useimmiten. Pelkoa ei varmasti saa karkotettua pois kokonaan milloinkaan: jo kerran uusinut tauti voi uusia uudestaankin. Jotta niin ei kävisi, teen kaikkeni ja otan vastaan kaikenlaiset avut, mitä lääkäreiltä, hoitajilta ja muita on mahdollista saada. Itseni hoitamista ja vertaistukea unohtamatta, ne ovat nyt ja jatkossakin hyvä lisä kemiallisemmille tropeille.

Lyhyesti vielä tästä tällä erää viimeisestä onkologi- ja sytostaattihoitokerrasta; eiliset labrat olivat kuin olivatkin ok, hemoglobiinikin oli edelleen yli 130, ei siis ihme, että oloni on ollut suhteellisen normaali. (Kuka "normaaliuden" sitten osaakaan määritellä?) Ajelin aamulla ensin pari tanssityttöä reenileirilleen ja jatkoin matkaani työpaikan parkkipaikalle, josta sitten kävelin kiven heiton päähän paikalliseen syöpähoitolaan.

Lääkäriaikani oli kello 9.20, ja ihan ajallaan minut kutsuikin huoneeseensa ensimmäisellä onkologikerralla tutuksi tullut nuori mieslääkäri. Kerroin hänelle kuulumisiani ja sain puolestani itse kuulla häneltä monenlaista niin menneistä kuin tulevistakin. Hyvin oli minulla mennyt hänenkin mielestään tähän asti, eikä hän mitään isompia ongelmia halunnut povata jatkoonkaan, pienten nivelten jäykkyyttä ym. "pientä" kuitenkin. Tuleviin vaivoihin on onneksi niihinkin omat vastalääkkeensä: Ekstrakalkkia ja D-vitamiinia osteoporoosin ehkäisyyn - "naishormonientotaalipoistolääkkeistä" väistämättä seuraava ei niin pieni haitta... Yliopiston apteekin omaan Belladonna-pohjaiseen hikoiluhaittojen vähentämiseksi käytettävään troppiin sain myös oman reseptin, samoin em. haittojen aiheuttajiin. Niiden (Femar ja Procren) nauttiminen (?) ja piikittäminen alkavat tosin vasta noin kuukauden päästä, henkisesti voin nyt kuitenkin jo alkaa valmistautua niihinkin, kunhan ensin saan Xelodat vietyä kunnialla loppuun.

"Hyvältä näyttää" on aina kiva kuulla, mutta erityisen mukava se on kuulla syöpälääkäriltään. Lunttilappuun kirjoitettuja kysymyksiäkin minulla oli taas muutamia, ja kaikkiin sain jälleen vastauksetkin: esimerkiksi kynsien irtoaminen on melko pitkällä viiveellä tullut docetakselin haitta, ei Xelodan. Jos ja kun osa kynsistä irtoaa, uudet kasvavat kyllä tilalle, kuten toki tiesinkin. Mitään rasvausta kummempaa ei tälle yllättävän kivuliaalle ja normaalia työ- ja kotielämää monin tavoin hankaloittavalle asialle valitettavasti ole tehtävissä. Tietokonetta voi onneksi naputella muillakin kuin etusormilla, joissa on nyt molemmissa tosi ikävät irtoamista ennakoivat ja kudosnestettä tihkuvat "pullistumat" kynsien alla; itse kynnet ovat menneet lähes valkoisiksi varpaankynsien tapaan. Ei mitään kaunista nähtävää, onneksi ei tarvitse esitellä niitä kovin yleisesti.

Pari muutakin "pikkujuttua" sai vapauttavan vastauksen: on ihan normaalia, jos on vielä tässä vaiheessa pientä nestekertymää leikkausalueella, tilanne tasoittunee itsestään ajan myötä eikä haittaa elämää mitenkään. Leikatun puolen käden turvotusta (lymfödeemaa) minulla ei onneksi ole juurikaan ollut missään vaiheessa; kainalon tyhjentämisestä on nyt jo reilut 11,5 vuotta, eli vaara lienee aika pieni, että se enää alkaisi vaivata. Lääkemäärätkin pysyivät ennallaan parista sairauslomakilosta huolimatta, pinta-alaani ne eivät vaikuttaneet mitenkään merkittävästi. Ruoka (Pirkka-lakritsijäätelöpuikotkin ovat ruokaa, ovathan?) on siis maistunut ihan hyvin koko kesän; Xelodan mahdollisena, joskaan ei kovin yleisenä haittana mainittua anoreksiaa en siis - onneksi! - ole saanut kaverikseni. Kortisoniturvotusta sen sijaan lienee aina aika ajoin pikkuisen, mutta aineen hyvät ominaisuudet voittavat kyllä moninkertaisesti sen haitat, joista yhdestä saan todennäköisesi kärsiä tänäkin yönä, kortisonihumalassa kun ei meinaa uni tulla silmään ilman täysikuutakaan. Ja virtaa riittää, ainakin lauantaihin asti, johon asti otan vielä Dexametasonin (kortisoni) lisäksi Emendiäkin (aivan loistava uudehko pahoinvoinninestolääke).

Viimeinen sytostaattitiputus meni ihan mukavasti sekin, vaikka sairaala-apteekin tilaus lähtikin vähän väärällä hetkellä, ja sain odotella lääkkeitä normaalia pidempään, ne kun ehtivät mukaan vasta kello 11:n kuormaan. Sopivaa suonta etsittiin hetkinen, mutta kun sopiva saatiin valittua, homma sujui kaikin puolin mukavasti ja kivuttomasti. Onneksi en ole piikkikammoinen, eikä hyvin suonen sisään laitettu kanyyli satu lainkaan, vaikka sen kautta tulisi millaisia myrkkyjä. Ensimmäisenä ja viimeisenä (ja siinä välissäkin) suoneen tiputetaan aina keittosuolaliuosta, jotta nähdään suonen varmasti toimivan ongelmitta ja huuhtoutuvan kunnolla. Nesteitä meni siis taas kiitettävä määrä seuraavien parin-kolmen tunnin aikana, ja vessassakin piti taas köpötellä hoikkaakin hoikemman tippatelinekavaljeerin kanssa: Muumilimsa olkoon pannassa edelleen, kiitos epirubisiilin, jonka kauniin pinkki väriaine tulee (onneksi) nopeasti läpi... :-) Näitä sytkyhommia ei muuten ainakaan Radiuksessa koskaan anneta harjoittelijoiden tehtäviksi, mikä on varmasti viisasta: väärään paikkaan "vahingossa" sujahtaneet sytostaatit eivät ole kovin toivottava tilanne, eikä yksikään vähän väliä labroissa ja hoidoissa juokseva syöpäpotilas todellakaan kaipaa omalle kohdalleen yhtään ylimääräistä piikitysyritystä. Kanyylin ja tipan laittamista voi oikein hyvin harjoitella ensin ihan muissa ympyröissä ja ihan muille ihmisille.

Kortisonista ja täysikuusta huolimatta olisi varmaan viisasta yrittää käydä nukkumaan, tietokoneen ääressä liian myöhään kukkuminen ei liene ihan toivottavaa tässäkään vaiheessa, niin terapeuttista kuin tämä blogin kirjoittamishomma onkin. Hyvää yötä ja kesän jatkoa: vielä on kesää jäljellä ja kuin ihmeen kaupalla hiuksia myös, vanha peruukkini odottelee mahdollista uutta tulemistaan edelleen omassa laatikossaan. :-)

Viimeisen ison sytkyn aaton mietteitä

Kävin tänään ennen töihin menoa otattamassa jälleen pari pientä putkiloa verta Radiuksen labrassa. No news is good news, eli koska mitään ei ole ilmoiteltu tuloksista tähän iltaan mennessä, ovat huomisaamuna luvassa sekä tämän vaiheen viimeinen onkologikäynti että sytostaattitiputus. Kolme ja puoli sytostaattikuukautta on mennyt tosi nopeasti: vastahan tämä rumba alkoi ja nyt se jo päättyy!

Syövän kanssa eläessä ei tosin kukaan koskaan voi olla sataprosenttisen varma, onko tämä sittenkään tässä, vai kummitteleeko joku mörkö sittenkin vielä jossain päin kehoa. Parasta kuitenkin yrittää ajatella, että sodassa syöpää vastaan on pian alkamassa vähintään välirauhan aika. Edellinen kesti omalla kohdallani yli 10 vuotta, lopullista voittajaa ei tässä sodassa taideta uskaltaa koskaan kruunata.

Positiivinen ajattelu ja toivon kipinöiden hehkuvina pitäminen ovat jatkossakin tarpeen, samoin kuin fyysisempikin itsensä hoitaminen. Kun lääketiede on tehnyt osansa, jää loppu potilaalle itselleen. Muiden samaan jamaan joutuneiden kanssa asioiden jakaminen helpottaa myös monin tavoin, onneksi täällä meillä Tampereella päin on sitäkin mahdollista harrastaa myös jatkossa, toivottavasti muuallakin. Potilaiden omatoimisuutta ja ideoita vaaditaan tosin siinäkin, valmiina ei kaikkea ole saatavissa varmaan missään.

Syksyn tapaamisia - ja sitä viimeistä isoa sytostaattitiputusta - odotellessa Pariisin Kevään Kesäyö ja mökkirannan auringonlasku yhtenä kauniina kesäyönä:

"Istuin hämärässä, alkoi hetki, joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa."
Istuimme hetken yhdessä, ja avaruus katsoi meitä.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.
Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.

Herään rannalta, on yö kirkkaampi päivää, valopisteet taivaalla liukuvat aamuun.
Olen unohtanut, mistä tähän kuljin, verhoudun unohduksen kaapuun.
Vaan muistan ilmalaivueita, taivaanrantaan lentäneitä.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.
Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.

Istun hämärässä, odotan vieläkin hetkeä, joka ei lopu koskaan.
Saapuisi hiljaisuus, kertoisi minulle kuinka kaikki lopulta katoaa.
Näen valot taivaalla, ja juoksee selässä kylmiä väreitä.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä.
Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä."