6. iso sytky: ohi on - tämä vaihe!

Kaikki kiva loppuu aikanaan, ja niin näyttää käyvän vähemmänkin kivoille asioille. Kuusi sytostaattitiputusta on nyt siis onnellisesti ohi. Viimeinen Xeloda-kuuri alkoi nyt illalla jatkuen elokuun puoliväliin (14 vrk aamuin illoin). Ikävä ei näitä lääkkeitä ihan heti taida tulla, sen verran muhkea määrä kaikenlaista on suun ja suonten kautta elimistööni tullut viime kuukausien aikana pumpattua.

Toivon ja uskon, ettei viime kuukausien "douppaus" ole ollut turhaa hommaa, ja että mahdolliset taudin rippeet ovat saaneet kyytiä elimistöstäni. Minkäänlaista varmaa tai edes epävarmaa tietoa siitä minulla ei tietenkään ole, mutta usko ja toivo yhdessä saavat nyt ainakin omassa mielessäni riittää, kun kerran tietoa ei ole tarjolla. Uusiutumispelkoa on kyllä aika ajoin edelleen ihan omiksi tarpeiksi, mutta onneksi paranemistoivo on sitä vahvempi - ainakin useimmiten. Pelkoa ei varmasti saa karkotettua pois kokonaan milloinkaan: jo kerran uusinut tauti voi uusia uudestaankin. Jotta niin ei kävisi, teen kaikkeni ja otan vastaan kaikenlaiset avut, mitä lääkäreiltä, hoitajilta ja muita on mahdollista saada. Itseni hoitamista ja vertaistukea unohtamatta, ne ovat nyt ja jatkossakin hyvä lisä kemiallisemmille tropeille.

Lyhyesti vielä tästä tällä erää viimeisestä onkologi- ja sytostaattihoitokerrasta; eiliset labrat olivat kuin olivatkin ok, hemoglobiinikin oli edelleen yli 130, ei siis ihme, että oloni on ollut suhteellisen normaali. (Kuka "normaaliuden" sitten osaakaan määritellä?) Ajelin aamulla ensin pari tanssityttöä reenileirilleen ja jatkoin matkaani työpaikan parkkipaikalle, josta sitten kävelin kiven heiton päähän paikalliseen syöpähoitolaan.

Lääkäriaikani oli kello 9.20, ja ihan ajallaan minut kutsuikin huoneeseensa ensimmäisellä onkologikerralla tutuksi tullut nuori mieslääkäri. Kerroin hänelle kuulumisiani ja sain puolestani itse kuulla häneltä monenlaista niin menneistä kuin tulevistakin. Hyvin oli minulla mennyt hänenkin mielestään tähän asti, eikä hän mitään isompia ongelmia halunnut povata jatkoonkaan, pienten nivelten jäykkyyttä ym. "pientä" kuitenkin. Tuleviin vaivoihin on onneksi niihinkin omat vastalääkkeensä: Ekstrakalkkia ja D-vitamiinia osteoporoosin ehkäisyyn - "naishormonientotaalipoistolääkkeistä" väistämättä seuraava ei niin pieni haitta... Yliopiston apteekin omaan Belladonna-pohjaiseen hikoiluhaittojen vähentämiseksi käytettävään troppiin sain myös oman reseptin, samoin em. haittojen aiheuttajiin. Niiden (Femar ja Procren) nauttiminen (?) ja piikittäminen alkavat tosin vasta noin kuukauden päästä, henkisesti voin nyt kuitenkin jo alkaa valmistautua niihinkin, kunhan ensin saan Xelodat vietyä kunnialla loppuun.

"Hyvältä näyttää" on aina kiva kuulla, mutta erityisen mukava se on kuulla syöpälääkäriltään. Lunttilappuun kirjoitettuja kysymyksiäkin minulla oli taas muutamia, ja kaikkiin sain jälleen vastauksetkin: esimerkiksi kynsien irtoaminen on melko pitkällä viiveellä tullut docetakselin haitta, ei Xelodan. Jos ja kun osa kynsistä irtoaa, uudet kasvavat kyllä tilalle, kuten toki tiesinkin. Mitään rasvausta kummempaa ei tälle yllättävän kivuliaalle ja normaalia työ- ja kotielämää monin tavoin hankaloittavalle asialle valitettavasti ole tehtävissä. Tietokonetta voi onneksi naputella muillakin kuin etusormilla, joissa on nyt molemmissa tosi ikävät irtoamista ennakoivat ja kudosnestettä tihkuvat "pullistumat" kynsien alla; itse kynnet ovat menneet lähes valkoisiksi varpaankynsien tapaan. Ei mitään kaunista nähtävää, onneksi ei tarvitse esitellä niitä kovin yleisesti.

Pari muutakin "pikkujuttua" sai vapauttavan vastauksen: on ihan normaalia, jos on vielä tässä vaiheessa pientä nestekertymää leikkausalueella, tilanne tasoittunee itsestään ajan myötä eikä haittaa elämää mitenkään. Leikatun puolen käden turvotusta (lymfödeemaa) minulla ei onneksi ole juurikaan ollut missään vaiheessa; kainalon tyhjentämisestä on nyt jo reilut 11,5 vuotta, eli vaara lienee aika pieni, että se enää alkaisi vaivata. Lääkemäärätkin pysyivät ennallaan parista sairauslomakilosta huolimatta, pinta-alaani ne eivät vaikuttaneet mitenkään merkittävästi. Ruoka (Pirkka-lakritsijäätelöpuikotkin ovat ruokaa, ovathan?) on siis maistunut ihan hyvin koko kesän; Xelodan mahdollisena, joskaan ei kovin yleisenä haittana mainittua anoreksiaa en siis - onneksi! - ole saanut kaverikseni. Kortisoniturvotusta sen sijaan lienee aina aika ajoin pikkuisen, mutta aineen hyvät ominaisuudet voittavat kyllä moninkertaisesti sen haitat, joista yhdestä saan todennäköisesi kärsiä tänäkin yönä, kortisonihumalassa kun ei meinaa uni tulla silmään ilman täysikuutakaan. Ja virtaa riittää, ainakin lauantaihin asti, johon asti otan vielä Dexametasonin (kortisoni) lisäksi Emendiäkin (aivan loistava uudehko pahoinvoinninestolääke).

Viimeinen sytostaattitiputus meni ihan mukavasti sekin, vaikka sairaala-apteekin tilaus lähtikin vähän väärällä hetkellä, ja sain odotella lääkkeitä normaalia pidempään, ne kun ehtivät mukaan vasta kello 11:n kuormaan. Sopivaa suonta etsittiin hetkinen, mutta kun sopiva saatiin valittua, homma sujui kaikin puolin mukavasti ja kivuttomasti. Onneksi en ole piikkikammoinen, eikä hyvin suonen sisään laitettu kanyyli satu lainkaan, vaikka sen kautta tulisi millaisia myrkkyjä. Ensimmäisenä ja viimeisenä (ja siinä välissäkin) suoneen tiputetaan aina keittosuolaliuosta, jotta nähdään suonen varmasti toimivan ongelmitta ja huuhtoutuvan kunnolla. Nesteitä meni siis taas kiitettävä määrä seuraavien parin-kolmen tunnin aikana, ja vessassakin piti taas köpötellä hoikkaakin hoikemman tippatelinekavaljeerin kanssa: Muumilimsa olkoon pannassa edelleen, kiitos epirubisiilin, jonka kauniin pinkki väriaine tulee (onneksi) nopeasti läpi... :-) Näitä sytkyhommia ei muuten ainakaan Radiuksessa koskaan anneta harjoittelijoiden tehtäviksi, mikä on varmasti viisasta: väärään paikkaan "vahingossa" sujahtaneet sytostaatit eivät ole kovin toivottava tilanne, eikä yksikään vähän väliä labroissa ja hoidoissa juokseva syöpäpotilas todellakaan kaipaa omalle kohdalleen yhtään ylimääräistä piikitysyritystä. Kanyylin ja tipan laittamista voi oikein hyvin harjoitella ensin ihan muissa ympyröissä ja ihan muille ihmisille.

Kortisonista ja täysikuusta huolimatta olisi varmaan viisasta yrittää käydä nukkumaan, tietokoneen ääressä liian myöhään kukkuminen ei liene ihan toivottavaa tässäkään vaiheessa, niin terapeuttista kuin tämä blogin kirjoittamishomma onkin. Hyvää yötä ja kesän jatkoa: vielä on kesää jäljellä ja kuin ihmeen kaupalla hiuksia myös, vanha peruukkini odottelee mahdollista uutta tulemistaan edelleen omassa laatikossaan. :-)