Normiviikko - tai sitten ei

Työviikko arkisine touhuineen on taas onnellisesti ohi - kaikesta huolimatta. Alkuviikko meni mukavasti pelkkää Kefeksin-antibioottia aamuin illoin popsiessa ja sen aiheuttamista suht' miedoista vatsavaivoista sekä innokkaan jumppaamisen aiheuttamista lihaskivuista kärsiessä; loppuviikolla alkoivatkin sitten unet heikentyä syöpäprojektini seuraavan vaiheen alkamisen lähestyessä...

Paitsi unet, myös ajatukset pätkivät tänään alkaneen uuden "aikakauden" alkamista jännittäessä: viisi tulevaa vuotta - jos Luoja suo - olisi tarkoitus muistaa popsia yksi letrotsolitabletti päivässä ja pistää/pistäyttää yksi Procren-piikki kuukaudessa. Jännitän itse näitä naishormonienpoistotroppeja huomattavasti enemmän kuin sytostaatteja konsanaan. Haittavaikutukset kun ovat huomattavasti pitempiaikaisia ja kenties vieläkin radikaalimpia kuin sytkyjen, joiden maine on kuitenkin paljon hurjempi. Viisi vuotta Tamofeeniä meni kyllä aikanaan (2001-06) ihan mukavasti, mutta nyt ollaan tekemisissä aika lailla järeämpien aseiden kanssa.

Kun monet muut naiset tässä tai hieman varttuneemmassa iässä alkavat pumpata itseensä lisää naishormoneja (mikä ei kylläkään ole ollenkaan järkevää, niin moni vanhempien naisten rintasyöpä on saanut alkunsa juuri niistä), viedään meiltä hormonipositiivisilta syöpäläisiltä pois loputkin. Tarkoitus (taudin uudelleen ilmestymisen estäminen) kuitenkin pyhittää keinot tässäkin tapauksessa, eikä pienistä kannata välittää.

Helppoa ja vaivatonta elämää en enää osaa omalle kohdalleni enää edes haaveilla, vaikeudet ja vaivat vain vaihtelevat vuosittain. Eipähän käy elämä tylsäksi, kun voi jännittää, mitä "kivaa" seuraavaksi tulee eteen... En usko, että sellaiset ihmiset, joiden elämä on ollut ns. helppoa (jos sellaisia ihmisiä jossain on?), kovin mielellään hyppäisivät minun punaisiin saappaisiini. Joku tarkoitus pätkätöillä ym. haasteilla on varmaan ollut: epävarmuuden sietäminen on kehittynyt vuosien varrella aika hyväksi, ja vain harvoin jaksan enää jännittää ihan kauheasti mitään. Elämäni on ollut ja on jatkossakin pätkittäistä ja projektimaista, mitään jatkuvaa tai vakituista en edes osaa ajatella omalle kohdalleni enää osuvan, lapsia lukuun ottamatta. Niille, jotka ovat olleet pitkään samoissa työpaikoissa ja muutenkin vakiintuneita, tällaiseen elämään sopeutuminen ja sairauden aiheuttamat muutokset ja epävarmuus ovat varmaan vielä vaikeampia.

Aika moni muu on toisaalta nykyään ainakin osittain samassa jamassa kanssani: jatkuvaa epävarmuuden ja sen aiheuttamien pelkojen sietämistä koko elämä. Eilisessä vertaisillassa kohtalotovereita tavatessa tämä tuli taas selvästi esiin: iästä ja elämäntilanteesta huolimatta syöpä vaikuttaa siihen sairastuneen ihmisen elämään tosi monella tavalla, jonka ymmärtää vain toinen samaan mankeliin joutunut. Onneksi tämä meidän tautimme on nykyään jo siinä mielessä "salonkikelpoinen", että siitä kehtaa puhua aika avoimesti jo melkein kaikille. Osa kuulijoista ei tosin kestä kuulla tai puhua siitä, ja osa sairastuneista on huomannut ystäväjoukon harventuneen syöpään sairastumisen myötä. Osasyy yksinäisyyteen olemme varmaan me syöpäläiset itse: energiamme ja aikamme menevät ihan muuhun kuin ystävyyssuhteiden ylläpitoon, ja ajatukset harhailevat omilla teillään milloin missäkin. Oma blogini on hyvä esimerkki ajatusten harhailusta...

Normiarkea elävät eivät yön pitkinä tunteina joudu miettimään esimerkiksi sitä, miten paljon vatsaan annettava ruiske mahtaa sattua suhteessa käsivarren alaosan tai kämmenselän verisuoneen laitettuun sytkykanyyliin ja kyynärtaipeesta otettuihin verikokeisiin. Nyt en enää toivottavasti mieti sitä itsekään, kokemus opetti taas uutta: huolellinen ja kokenut työterveyshoitaja hoiteli homman tänä aamuna suhteellisen kivuttomasti, itse vain pötköttelin "rennosti" toimenpidehuoneen pedillä ja yritin painaa mieleeni tärkeimpiä ruiskutusteknisiä yksityiskohtia. Itse en kyllä ainakaan ihan vielä ole valmis itseäni pistämään, mistä syystä varasin samalla ajan seuraavalle piikitykselle.

Lokakuussa on onneksi taas tiedossa lisää avointa rintasyöpätiedotusta. Roosa nauha onkin nyt tänä vuonna erityisen juhlava: rintanauhassa hulmuaa Jukka Rintalan suunnittelema pitkä juhlapuku. Jotain juhlavaakin on tähän arkiseen "ei-ehkä-kuitenkaan-ihan-normielämään" siis sentään luvassa!