Hyvää hoitoa saivat molemmat, mummo sekä lapsenlapsi, mutta ihan läpihuutojuttuja eivät olleet kumpikaan. Onneksi olen ollut nyt itse sellaisessa kunnossa (kop kop!), että olen jaksanut hoivata molempia. Meillä sairastetaan vuorotellen, ja sairaalan apua tarvitaan harva se viikko. VIP-kortit sairaalaan meille iloisille veronmaksajille?
SOTE-uudistuksen myllertäessä ja äitienpäivämainosten ja -juttujen keskellä tulee väkisinkin mietittyä kaikenlaista. Miten toisin asiat saattaisivatkaan olla, jos meillä ei olisi niin loistavaa sairaalaa lähellämme? Miten äidin olisi käynyt leikkauskomplikaatioiden kanssa, ja mihin olisimme menneet apua hakemaan tytön nilkkavammaan perjantai-iltana? Mitä jos itse en olisi huomannut ensimmäistä tautiani ajoissa nuorimmaiseni ollessa alle 2-vuotias? Olisinko täällä enää hoivailemassa kumpaakaan?
Nuorten vertaissiskojen raskaista tilanteista lukiessani tulee mieleen myös se, ettei ole ollenkaan itsestään selvää itsellenikään, että saan juhlia äitienpäivää tänäkin vuonna. Terveinä säilyneet ihmiset eivät tällaisia varmaan kauhean paljon mieti, miksi miettisivät. Me vakavasti sairastuneet äidit, joille tärkeintä on saada jatkovuosia elämäämme lasten ollessa pieniä, emme sen sijaan välillä muuta mietikään: Miten lapsemme pärjäävät, jos tauti nujertaa meidät? Muistavatko lapset meidät, jos kuolemme heidän ollessaan vielä ihan pieniä?
Meille äideille mikään muu (lapsen sairastumista tai kuolemaa lukuun ottamatta) ei ole yhtä kauheaa kuin näiden miettiminen. Äitienpäivän aatonaattona etenkin. Jokainen uusi vuosi ja jokainen äitienpäivä sairastumisen jälkeen on ihme. ISO ihme.
Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja monia, monia äitienpäiviä tulevina vuosina!
Kuva: Maija Paavilainen 2000. Iloa ja valoa. Kirjapaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti