Voikukkia, syöpäsiskoja - ja 40000 lukijaa!

Elämä hämmästyttää ja kummastuttaa isoakin kulkijaa. Mistä se saa voimansa, ja mikä elämän voiman kuluttaa loppuun? Miksi joillain riittää voimia elää vanhoiksi, ja miksi toiset joutuvat luopumaan elämästään ihan liian nuorina, kesken kaiken, kun elämää olisi vielä elettävänä ja paljon tehtävänä?

Kaikkein väärimmältä ja kohtuuttomimmalta tuntuu juuri nyt se, kun nuoret naiset joutuvat kamppailemaan elämästä ja kuolemasta. Miksi? Miksi? Miksi? Kuka osaisi vastata, miksi nuoret naiset, ennen kaikkea nuoret äidit, sairastuvat rintasyöpään (tai johonkin muuhun vakavaan sairauteen) ja usein vielä paljon aggressiivisempiin tauteihin kuin vanhemmat? Kuka? Minä en. Kysymyksen olen kyllä esittänyt useasti, vastausta ei ainakaan vielä toistaiseksi ole kukaan osannut antaa.

Angelina Jolien ratkaisu leikkauttaa omat rintansa nostatti otsikoita viime viikolla. Hesari kirjoitti asiasta ihan asiallisesti, muut aika lailla raflaavasti. Rintasyöpägeenin kantajana, kuuden lapsen äitinä ja oman äitinsä rintasyövälle menettäneenä Angelinan ratkaisu on ymmärrettävä. Toki hän otti heti implantit tilalle, mutta niinhän muutkin vastaavassa tilanteessa varmaan useimmiten tekevät.

Useimmat joutuvat kuitenkin rintaleikkaukseen vasta taudin jo puhjettua. Jos on onnekas, tauti ei ole ehtinyt vielä rintaa ja kainaloa pidemmälle. Kaikki eivät valitettavasti ole. Tauti voi olla jo ehtinyt karata omille teilleen tai tekee sen pahimmassa tapauksessa rankoista hoidoista huolimatta myöhemmin. Rikkaruohojen kaltaisesti villiintyvät syöpäsolut eivät kysy lupaa, vaan menevät, mihin itse lystäävät. Saattavat suorastaan riehaantua ja voittavat kilpailussa terveet solut, hyvistä hoidoista huolimatta.

Kitkemään pitäisi ryhtyä heti, kun ensimmäinen siemen lentää ja alkaa kasvaa, mutta kuka sitä voisi huomata? Voikukan hahtuvaisia siemeniä alkaa taas kohta lennellä omaankin pihaan, niin innokkaasti kuin olenkin niitä vuosia yrittänyt kitkeä. Sama päti syöpäänikin: kuvittelin saavani sen pidettyä loitolla, kun se kerran oli hyvin hoidettu. Vaan enpä onnistunut. Jatkan tänäkin kesänä taas näitä samoja savottoja, jotka eivät pääty koskaan: samalla tavoin kuin saan kitkeä voikukkia pihasta joka kesä (niin kauniisti kuin nämä pienet auringot paistavatkin pientareilla, en halua niitä liikaa omaan pihaani), saan yrittää pitää syöpää aisoissa jatkossakin.

Irene Kuusimäki (2008, 35) tykkäsi kirjassaan voikukista minua huomattavasti enemmän:

"Annoin voikukalle vettä

että se jaksaisi paremmin

tämän kuuman päivän

miksi se olisi vähempiarvoisempi

kuin muut kukat

rikkaruohoksi määritelty

ainoa kukka

minun pihallani

toivottavasti keltainen

vielä huomennakin."

Irene, nuori rintasyöpäsisko hänkin, kirjoittaa kauniisti myös sairauden myötä tulleista uusista ystävistä, kohtalosiskoista, jotka ovat itsellänikin olleet mielessä usein viime päivinä:

"Nyt uskallan

jo suunnitella tulevaisuutta

mutten kovin kauaksi

pelkään

kuinka monta

uutta ystävääni

joudun hyvästelemään."

"Ystäväni

haluan kulkea vierelläsi

tukea sinua polullasi

matkalla taas kohti vapautta

vapautta uusiutuneesta

sairaudesta

riippumatta siitä

kuinka kauan yhteinen

matkamme kestää

tai minne se johtaa."

Elämänvoimaa ja toivoa siskoille. Nitistetään rikkaruohot yhdessä!


PS. Kun äsken tulin tänne kirjoittelemaan, kävijälaskuri näytti tasan 40000!


Lähde:

Irene Kuusimäki 2008. Matkalla uuteen minuuteen. Painola.