Voimavirtaa uuteen vuoteen

Vuoden viimeistä päivää ja blogitekstiä viedään - nopeasti meni tämäkin vuosi! Olen ottanut tällä kohta kolme vuotta täyttävällä blogitaipaleellani tavaksi jakaa tietoa milloin mistäkin itselleni ajankohtaisesta ja itseäni siksi erityisen paljon kiinnostavasta aiheesta. Tapana on ollut omien mietteiden lisäksi jakaa myös erilaisia em. kiinnostavista aiheista löytämiäni kirjallisia helmiä kanssanne. Ja niin teen taas. Tällä kertaa aiheena ovat (jälleen kerran!) syöpähoitojen myötä ennenaikaisesti alkaneet vaihdevuodet ja viiden vuoden takainen kätilöopiskelijan opinnäytetyö, johon törmäsin joku aika sitten. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa klikata linkki auki ja lukaista koko työ. 

”Elämä ei lopu vaihdevuosiin, oikealla asenteella vaihdevuodet voivat olla jonkin uuden alku. (Javanainen & Anttila 2004, 14-15.) Ja kuten Javanainen kirjoittaa Vaihdevuodet-kirjassaan yhdysvaltalaisen toimittajan todenneen, ”naisilla ei ole kuumia aaltoja, vaan heillä on voimavirtoja”. (Javanainen 2004, 9.)” – Voimavirrat kuulostavat kyllä huimasti kuumia aaltoja paremmilta, tämän kun vaan muistaisi hikiaallon puskiessa ulos joka ikisestä ihohuokosesta!

Miksi me naiset saamme tällaisia voimavirtoja? Tähän on ihan järkevä selitys: "Munasarjojen estrogeenin ja progesteronin tuotanto vähenee naisilla yleensä 45-50 vuoden iässä, jolloin kudos ei enää vastaa gonadotropiinien stimulaatioon. Kun munarakkuloiden normaali kehitys lakkaa, kuukautiset jäävät pois. Hedelmällisyys alentuu jo ennen kuukautisten poisjääntiä, sillä munasolu ei irtoakaan joka kuukautiskierron aikana. Tällaista kiertoa, jolloin munasolu ei irtoa kutsutaan anovulatoriseksi sykliksi. Ennen viimeisiä kuukautisia, menopaussia, kierron pituus vaihtelee. Follikkelivaiheen lyhentymisen myötä kuukautiskierron pituuskin lyhenee. Toisaalta anovulatoristen syklien aikana kierrot pitenevät. Osa munasarjojen ja lisämunuaiskuoren tuottamista androgeeneista muuttuu aromataasientsyymin vaikutuksesta rasvakudoksessa estrogeeniksi, tarkemmin astroniksi. Estrogeenit eivät siis täysin katoa elimistöstä, vaikka estrogeenien tuotanto munasarjoista vähitellen vaihdevuosissa loppuukin. (Litmanen 2007, 114.)” – Paitsi meiltä aromataasinestäjiä napsivilta!

Aika harva selviää ilman voimavirtailua ja muita oireita: ”Ensimmäisen vuoden aikana kuukautisten loppumisesta välittömiä vaihdevuosioireita esiintyy jopa 85 % naisista. Yleisimpiä oireita ovat vasomotoriset oireet. Tällaisia oireita ovat esimerkiksi eli kuumat aallot, punoitus, sydämentykytys ja hikoilu. (Koivunen & Nuojua-Huttunen 2004, 499.) Kuumat aallot eivät liity fyysiseen ponnistukseen (Javanainen 2004, 34). Kahvi, alkoholi, tupakka, voimakkaat mausteet tai psyykkinen jännitystila voivat sen sijaan laukaista kuuman aallon. (Javanainen 2004, 34.) 

Oireiden välttämiseksi ollaan valmiita luopumaan erilaisista nautintoaineista: "Kuuntelin jo pitkään itseäni ja aina alkoholin oton jälkeen kärsin suunnattomista kuumista aalloista ja hirvittävästä yöhikoilusta, joka oli jo kauan häirinnyt vakavasti yöuniani. Riitti yksikin pieni tilkkanen. Niinpä jätin alkoholin pois ja SINNE JÄIVÄT KUUMAT AALLOT JA YÖHIKOILU.” - Rouva numero 52”  – Itse olen välttänyt mm. kahvia, punaviiniä ja voimakkaasti maustettuja ruokia, joiden nauttimista seuraa aina pienellä viiveellä iso hiki.

Kun lämmönsäätelyjärjestelmä on sekaisin ja hikiaalto iskee, kärsii koko kroppa – työelämäkin: ”Estrogeenin määrän muutokset aiheuttavat autonomisen hermoston toiminnassa muutoksia, joiden johdosta muun muassa elimistön lämmönsäätely häiriintyy. Tämän muutoksen naiset kokevat yleensä kuumina aaltoina, joihin liittyy usein hikoilua. Vartalon yläosista alkavaan yleensä kaulalle ja kasvoihin nousevaan kuumaan aaltoon liittyy usein myös pulssitason nousu, vaikka verenpaine ei kuitenkaan tilanteessa nouse. (Vihko 2004, 20.) Vaihdevuosi-ikäisellä naisella univaikeudet voivat olla täysin itsenäinen vaihdevuosioire, mutta tavallisempaa on että samanaikaisesti esiintyy myös vasomotorisia oireita. (Polo-Kantola & Saaresranta 2007, 71.) Unihäiriöt vaikuttavat vireystilaan päiväaikana ja sen myötä johtavat usein uupumiseen työelämässä. (Vihko 2004, 20.)”  – Minulla hikoontuvat kyllä jalatkin, ei vain yläkroppa... 

Hyvin ei mene alapäässäkään: "Ongelmat emättimen limakalvoilla ja virtsateissä aiheutuvat estrogeenipuutoksesta johtuvasta urogenitaaliatrofiasta, jolloin verenkierto ja kudosten kimmoisuus vähenevät ja limakalvot ohenevat ja kuivuvat. Näitä ongelmia alkaa yleensä esiintyä vähän myöhemmin kuin vasomotorisia vaihdevuosioireita. (Koivunen & Nuojua-Huttunen 2004, 499-500.) Virtsa- ja sukupuolielimissä ikääntymisen myötä tapahtuvat muutokset ovat samanlaisia kuin ihossa tapahtuvat muutokset, koska virtsaputken ja emättimen pintasolut ja sidekudos ovat samantapaisia kuin ihossa. Iho veltostuu, kuivuu ja sen kimmoisuus vähenee. (Javanainen 2004, 21) Emättimen limakalvon kuivuminen ja oheneminen aiheuttavat erilaisia vaivoja. Emätin voi tuntua aralta ja kuivalta ja yhdyntä voi olla kivuliasta. Emättimen bakteerikasvuston muuttuessa se ei suojaa enää tulehduksilta yhtä hyvin kuin aikaisemmin, joten toistuvat emätintulehdukset ovat mahdollisia. (Javanainen 2004, 21.)”  – Kokemusta on valitettavasti näistäkin. :-(

Luustokin kärsii, mutta onneksi apua löytyy liikunnasta, ja tietysti kalkista ja D-vitamiinista: ”Luukudos uusiutuu koko elämän ajan ja luun määrä kasvaa 20-30 ikävuoteen saakka. Tämän jälkeen luun määrä säilyy melko muuttumattomana 40 ikävuoteen saakka. 40 ikävuoden jälkeen luun määrä alkaa pienetä ja pieneneminen kiihtyy menopaussissa. (Osteoporoosin Käypähoito-suositus 2008.)”

Keski-iässä, etenkin naisten elämässä vaihdevuosien myötä, tapahtuu runsaasti muutoksia, joilla on myös luustovaikutuksia. Tässä ikäryhmässä luuliikunnan tavoitteena on luun mineraalimassan ja rakenteellisten ominaisuuksien säilyttäminen ja heikkenemisen hidastaminen. Keski-iässä fyysisesti aktiivisen elämäntavan merkitys korostuu. Lihasmassa ja -voima alkavat alentua, aerobinen kunto heikentyä, paino nousta ja erilaiset krooniset sairaudet sekä tuki- ja liikuntaelinvaivat yleistyä. Naisten vaihdevuosien jälkeistä luun menetystä on voitu liikunnalla vähintäänkin hidastaa. Vaihdevuosi-ikäisillä naisilla ripeä kävelyharjoittelu pari kertaa viikossa on riittänyt estämään reisiluun kaulan luukatoa. (Nikander ym. 2006, 24.) 

”Halvimpia keinoja ylläpitää luuston kuntoa on liikunta, tupakoinnin lopettaminen ja riittävän päivittäisen kalsiumin saannin turvaaminen. (Vierola 2006, 116.) Vitamiineista kalsiumin lisäksi luuston kunnossapitoon auttavat riittävä magnesiumin, fosforin ja D-vitamiinin saanti. Sidekudosta vahvistavan kollageenin valmistukseen tarvitaan lisäksi C-vitamiinia. (Rose & Jaakkola 2006, 11.)”  – Näitä olen yrittänyt muistaa kaikkia harrastaa.

Miehetkään eivät enää ehkä kiinnosta entiseen tapaan – tai sitten jopa entistä enemmän:  ”Seksuaalisuus muuttuu läpi elämän ja muutokseen vaikuttavat monet tekijät. Henkiset ja biologiset muutokset kulkevat käsi kädessä. Fysiologisia muutoksia enemmän seksuaalisuutta rajoittavat usein naisen omat asenteet. Sopeutuminen omaa kehoa koskeviin muutoksiin on naiselle erityisen tärkeää. (Hämäläinen ym. 2004, 8.)”

”Koska munasarjat ja niiden tuottamat hormonit liitetään voimakkaasti seksuaalisiin toimintoihin, joillain naisilla saattaa herätä kysymyksiä siitä onko heillä menopaussin jälkeen enää mahdollista olla niin sanottua normaalia seksielämää. Joillakin lääkehoitoa vaativilla pitkäaikaissairauksilla voi olla vaikutusta seksuaaliterveyteen (seksuaaliseen halukkuuteen ja kykyyn saada orgasmia), toisaalta joillakin muilla lääkehoidoilla voi olla päinvastainen vaikutus. (Torpy 2007, 664.)”

”Kaikki naiset eivät pidä menopaussia vain haastavana elämänjaksona, osa naisista kokee itsensä myös seksuaalisesti vapautuneemmaksi koska menopaussin jälkeen huolta ei-toivotusta raskaudesta ei enää ole. (Torpy 2007, 664.) Naisella saattavat olla seksuaalisesti elämänsä parhaat vuodet edessä, sillä nuoruuden estot ovat karisseet ja omat mieltymykset sekä keinot seksuaalisen tyydytyksen saavuttamiseen ovat selvillä. (Hämäläinen ym. 2004, 8.) Toiset tuntevat myös olevansa itsevarmempia, mikä vahvistaa myös mielenterveyttä. Edelleen kun nainen voi henkisesti hyvin, on sillä siirtovaikutuksensa myös seksuaalisuuteen. (Torpy 2007, 664.)” 

Kätilöopiskelijan tutkimien keskustelupalstakirjoitusten mukaan ”Häiritsevimmät oireet olivat tavallisimmin kuumat aallot ja yöhikoilu, vuotohäiriöt, rytmihäiriöt, limakalvojen kuivuus, ärtymys ja unettomuus. Myös erilaiset nivelvaivat ja haluttomuus tulivat esiin muutamissa keskusteluissa. Naiset tiedostivat itse oireilunsa vaikuttavan paljon myös lähipiiriin, puolisoon, perheeseen tai työkavereihin. Mielialaoireilu koettiin harmittavana mausteena, mutta ne jotka avoimesti olivat puolisolleen puhuneet tuntemuksistaan ja ajatuksistaan, olivat saaneet välitöntä tukea.” – Pah, jälleen ne puolisot…

Hormonihirviöteinejä unohtamatta: "Kuukautisten loppumisen aikaan saattaa liittyä myös muita tekijöitä, jotka vaikuttavat fyysisten muutosten ohella tunne-elämään ja henkisen minän hyvinvointiin. Lapset lentävät pesästä, parisuhde on muutospaineissa, nainen joutuu totuttautumaan ajatukseen, että lapsentekohaaveista on aika luopua ja lisäksi omien vanhempien vointi alkaa heiketä. (Javanainen 2004, 12.) Nämä seikat saattavat vaikuttaa merkittävästi muiden vaihdevuosioireiden kokemiseen. Varsinaiset vaihdevuosiongelmat ja muut viisikymppisen naisen elämäntilanteeseen liittyvät ongelmat saatetaankin usein sekoittaa keskenään. (Vihko 2004, 21.) Seuraavassa kuvaava vastaus elämästä murrosikäisten kanssa kun on itsellä vaihdevuodet ”päällä": "Sanoisin, että joo, silloin, kun itsellä on viimesen päälle naama hikinen, päätä polttaa, turvotusta, raivostuttaa tai itkettää syyttä ja se oma pikku murkku on sattunut juuri silloin saamaan oman hormonimyrskynsä... On kolme tytärtä ja omat vaihtarit... otan osaa.. toisinaan tekee mieli tappaa ne ja toisinaan ittensä. Sitten kun on tyyni päivä kaikilla, niin mikän ei voita sitä yhteistunnetta...” - Anonyymi"  – Minulla ei ole kuin kaksi teinineitiä, mutta sekin riittää, kun äidillä eivät hormonit hyrrää ollenkaan, ja neideillä tahti sen kun kiihtyy...

Nuoren kätilöopiskelijan pohdinta on jo yllättävän kypsää: ”-- Vaihdevuosien ei tarvitse olla merkkipaalu, johon kaikki päättyy. Silti on naisia, jotka havahtuvat jossain kohtaa ikääntymismuutoksiin ja kapinoivat niitä vastaan. Onneksi on myös naisia, jotka kääntävät nämä voimavaroikseen ja osaavat ikääntyä arvokkaasti. He ovat osanneet pysähtyä miettimään sitä arvokasta mitä he ovat kokeneet, mitä heillä parhaillaankin on ja mitä kaikkea hienoa voivat edestään vielä löytää. Arvokas ikääntyminen ei mielestäni ole rypyttömyyttä vaan rohkeutta elää antamatta maallisten asioiden kahlita ja jarrutella. Ikääntyessä erilaiset asiat saavat uudenlaisia merkityksiä ja asioiden on tapana asettua oikeisiin mittasuhteisiin ja tärkeysjärjestykseen, jollaisten niiden toivoisi olevan nuoremmillakin. Tulevaisuuteen kannattaa suhtautua avoimin mielin. -- 

Kaiken kaikkiaan työtä tehdessäni minulle on valjennut vaihdevuosien merkitys naisen elämässä. Ja niin vaihdevuosissa kuin muutenkin elämässä, kukin kokee asioita tavallaan ja etsii omat tapansa selviytyä elämän kriiseistä. Terveet elämäntavat läpi elämän voivat osaltaan auttaa meitä selviytymään tällä välillä haastavalla, mutta antoisalla naiseuden tiellä.--” 

Näillä mennään  – myös ensi vuonna! Estrogeeni on ihan ylimainostettua. Onnellista uutta vuotta! 

Lähde:

Terhi Reiskanen 2009. Vaihdevuodet - Kuumia aaltoja vai voimavirtoja? Opinnäytetyö. Pirkanmaan ammattikorkeakoulu. 
http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/4619/Reiskanen_Terhi.pdf?sequence=1

Rauhallista joulua!

"Kun taivas on tumma

ja pohjoisesta tuulee,

enkelin laulun tuulessa kuulee.

Se lämpöä ja rakkautta

koteihin laulaa

ja kaikille toivottaa joulurauhaa."

Tulkoon joulu!

Joulunalusmietteitä

Joulu on jo ensi viikolla, onpas taas mennyt vuosi nopeasti. Huomenna pitäisi tulla lisää lunta tänne Pirkanmaalle. Valkoinen joulu siis luvassa, ei huono! Viime joulun lumettomuus ja lämpimyys eivät ole vielä naismuistista unohtuneet.

Pimeys alkaa myös pikku hiljaa vaihtua valoon: kevättä kohti mennään, kukon askeleen verran joka päivä. Tämän syksyn pimeys on ollut tosi musertava: marraskuussa saimme auringonpaistetta vain reilut kolme tuntia. Siltä se tuntuikin. D-vitamiinia on pitänyt tankata purkista lisää, kun on muistanut.

Näin joulun alla tulee aina mieleen tämän vuosituhannen ensimmäinen joulu, jonka alla sain ensimmäisen rintasyöpädiagnoosini. Se kauhea pelko ja jännitys. Ruokahalukin oli huono, edes suklaa ei maistunut tuona jouluna, jonka luulin olevan viimeiseni. Nuorten äitien sairastumisesta kuullessani palaan aina tuohon jouluun ja sen tunnelmiin.

Olen ollut todella onnekas ja saanut kasvattaa lapseni 14 vuotta vanhemmiksi, melkein aikuisiksi jo kaikki kolme. Toki he tarvitsevat äitiä vielä pitkään, ja toivon, että saisin elää vielä lastenlastenikin kanssa. Mummot ovat myös tosi tärkeitä tyyppejä. Uuden vuoden toivomuksia ei ole enää pitkiin aikoihin tarvinnut miettiä, minulla on ollut sama toive jo monta vuotta, ja on taas, kun vuosi pian vaihtuu.

Oikein hyvää joulunaikaa ja valoisampaa talven jatkoa - ja terveisiä Tampereen uuden Torni-hotellin vessan (?) kristallien säihkeestä!

Selviytymistaistelumietteitä, omia ja lainattuja

On monia tapoja selvitä ja monia tapoja taistella. Yksi uskoo yhteen, toinen toiseen. Sodassa, rakkaudessa ja syövässä ovat kaikki keinot sallittuja, jos niistä kokee saavansa apua.

Me syöpään sairastuneet emme ole kukaan itsellemme tätä tautia tarkoituksellisesti hankkineet, emmekä yksin siitä selviä, vaikka kuinka "taistelisimme". Pelkkä taistelutahto ei riitä, tarvitsemme parantuaksemme myös monenlaista apua: lääkäreiltä, vertaisilta, läheisiltä. Tarvitsemme myös paljon toivoa, ilman sitä ei ole mitään. Lisäksi tarvitsemme ruokaa, vettä ja muita elintärkeitä aineita parantuaksemme ja elääksemme, lääkkeitäkin. Itse syön jaksaakseni mahdollisimman hyvin ja liikun pysyäkseni joustavana ja jaksaakseni paremmin, lääkkeitä käytän kiltisti lääkärin määräyksen mukaan. 

Näillä keinoilla toivon paranevani riittävän terveeksi; täydellisen terveeksihän ei enää tässä vaiheessa ole paluuta - jos sitä koskaan olen ollutkaan. Itseäni (tai ketään muutakaan) en sairastumisestani enää syyllistä. Riittävän hyvin eläminen riittää, myös meille "syöpämuijille". Täydellisiä ihmisiä ei ole olemassakaan, ei terveitä eikä sairaita.

Marja Aarnipuro kirjoitti samaan aiheeseen liittyen mielestäni parhaan syöpätekstinsä viime vuoden alussa ilmestyneessä Syöpä-lehdessä, tässä suora lainaus erittäin tervejärkisestä kolumnistaan: 

"Kun kuulin sairastuneeni rintasyöpään syksyllä 2009, pyrin tekemään oman osuuteni eli kaiken sen, mitä potilas voi tuossa tilanteessa tehdä. Otin selvää asioista, menin ajallaan laboratorioon, kuvauksiin, leikkaukseen, solunsalpaajatiputuksiin ja lääkärin vastaanotolle. Ulkoilin, söin monipuolisesti silloin kun kykenin ja nukuin niin paljon kuin unta riitti. Hoidin mieltäni puhumalla lähimmäisten kanssa sairaudesta. En kutsuisi sitä taisteluksi. 

Taistelua syöpääni vastaan kävivät minua hoitaneet lääkärit ja hoitajat leikkauksineen ja lääkkeineen. Varsinaista ydinsotaa syöpäsairauksia vastaan käyvät syöväntutkijat yrittäessään kehittää lääkkeitä ja menetelmiä, joilla koko viheliäinen tauti saataisiin tuhotuksi. 

Lehdissä näkee usein otsikoita, joissa julkkis selättää syövän, voittaa taistelun. Omassa työssäni en noita ilmauksia suosi, sillä syövästä selviäminen ei läheskään aina ole potilaan tahdosta riippuva asia. Paljon on kiinni pelkästä tuurista, siitä sattuuko solu sekoamaan juuri minun kehossani, olenko saanut geeniarpajaisissa taipumuksen sairastua syöpään tai olenko altistunut syöpää aiheuttaville aineille. Valtavan suuri merkitys on myös sillä, missä vaiheessa tauti havaitaan. 

Hoitopolkunsa aikana syöpäpotilas tarvitsee voimaa ja sitkeyttä. Hoidot väsyttävät, sivuvaikutukset hivuttavat, kipu masentaa ja tulevaisuus pelottaa. Jotkut peräänkuuluttavat potilaalta taistelutahtoa, minusta selviytyminen on sanana parempi. 

Syöpää vastaan voi toki taistella, mutta se sota on ennalta ehkäisevää. Ihminen voi elämäntavoillaan tehdä voitavansa, jotta syöpää ei tulisi. Syöpä saattaa tulla silti, mutta tietääpähän tehneensä kaikkensa. Jos haluaa ehkäistä syövän mahdollisuutta, kannattaa olla polttamatta tupakkaa ja käyttää alkoholia vain harvakseltaan. Liikunta kuuluu jokaisen syöpäsoturin päivärytmiin. Ruokavalio kannattaa pitää kevyenä ja kasvisvoittoisena, sillä ylipaino on syöpäriski. On hyvä esimerkiksi tietää, että rasvakudoksessa kehittyy estrogeenia, joka monessa tapauksessa on rintasyövän herkkuruokaa. 

Vanhat kunnon terveelliset elämäntavat ovat paras tapa käydä taisteluun syöpää tai sen uusiutumista vastaan. Tätäkään taistelua ei kannata viedä liian pitkälle. Jos elämä alkaa pyöriä vain syövän torjumisen ympärillä, se valuu hukkaan. Välillä pitää syödä suklaata, juoda pari lasia viiniä ja löhötä sohvalla tekemättä mitään. Elämästä kannattaa nauttia, sillä jokainen päivä voi olla se viimeinen, ihan kuin sodassakin."

Niin totta joka sana, erittäin hienosti kirjoitettu.

Lähde:

Marja Aarnipuro 2013. Voiko syöpää vastaan taistella? Syöpä 1/2013, 31. http://epaper.hansaprint.fi/syopa/syopa1301fi/files/assets/basic-html/page31.html

Happy birthday!

Kuva täältä

Keskimmäiseni, vanhempi tyttäreni, täytti tällä viikolla 18 vuotta. Ihmeellistä, miten nopeasti aika menee. Samainen nuori nainen täytti muutama päivä ensimmäisen rintasyöpädiagnoosini saatuani neljä vuotta, nuorempi tyttäreni oli alle kaksivuotias.

14 vuotta on kulunut näin jälkikäteen ajateltuna tosi nopeasti. Ja kaikesta huolimatta tosi hienosti. Viis siitä, että olen sairastunut syöpään, käynyt läpi leikkauksia ja hoitoja. Viis avioerosta ja pätkätöistä, joita niitäkään ei ole ollut koko aikaa.

Tärkeää on se, että olen saanut elää ja kasvattaa lapseni jo melkein aikuisiksi: kaksi kolmesta on jo täysi-ikäisiä, ja juuri täysi-ikäistynytkin saa keväällä ammatin itselleen. Olen saanut elää lasteni kanssa, en ole juurikaan ollut pois lasten luota tai he minun.

Tokihan se välillä on ollut raskastakin: kolmen teinin yh-äidit sen tietävät, että välillä ei vaan meinaa jaksaa sitä "loputonta" (joka siis kuitenkin loppuu aikanaan!) ruuan ostamista ja laittamista ym. kodin hengettärenä ja kasvattajana olemista omien töiden lisäksi. Välillä on pakko saada pieni lomanen kodista ja lapsista, että jaksaa taas. Onneksi olen välillä saanutkin, ja saan taas ensi kuussa.

Välillä sitä on tullut hetkeksi pysähdyttyä miettimään sitäkin, miten oma sairaus on mahtanut lapsiin vaikuttaa. Iina Liukkonen, Minna Pakarinen ja Heli Virtanen, kolme nuorta sairaanhoitajaopiskelijaa, ovat tehneet AMK-opinnäytetyönsä samasta aiheesta, mutta vähän vanhempia lapsia - 18-25-vuotiaita nuoria aikuisia -  haastatellen. Tässä muutama poiminta työn tiivistelmästä ja teoriaosasta:

"Äidin syöpädiagnoosi koskettaa nuoren aikuisen elämään monella tavoin, koska äiti osallistuu vähemmän perheen arkeen. Vanhemman sairastuminen syöpään aiheuttaa nuorelle aikuiselle pelkotiloja sekä muita negatiivisia tunteita kuten kiukkua ja surua. Äidin ja nuoren aikuisen suhteen laatu sekä nuoren aikuisen oma mielipide vaikuttavat nuoren aikuisen selviytymiseen rintasyövästä. 

--- nuori aikuinen kokee monenlaisia tunteita äidin sairastuessa rintasyöpään. Pelkoa kokee jokainen nuorista aikuisista. Äidin menettämisen pelko oli suurin pelon aihe. Nuorten aikuisten on vaikea puhua äidin sairastumisesta vieraille ihmisille, joten heille lähipiirin tuki on erittäin tärkeää selviytymisessä. Nuoren aikuisen mielestä äiti pysyy äitinä, vaikka hän sairastuukin elämää uhkaavaan sairauteen." (Liukkonen ym. 2009, tiivistelmä)

"Äidit suojelevat lapsiaan totuudelta, mutta tasapainottelevat sen välillä mitä kertoa. Äidit haluaisivat olla avoimia ja kertoa lapsilleen kaiken, jotta lapsi ei tee omia johtopäätelmiään tilanteesta. Tilanteesta syntyi vaikea, koska lapsia piti suojella, jotta he eivät olisi peloissaan siitä, että heidän äitinsä ehkä kuolee. Lapsia suojeltiin myös niin, että äiti ei näyttänyt huoltaan lasten seurassa. Äideille aiheutti epävarmuutta se, että he eivät tiedä mikä on totuus eli jäisivätkö he henkiin vai kuolisivatko. (Billhult & Segersten 2003, 125-126)." (mts. 16)

Tuloksista myös pieni pätkä (mts. 27): "Nuoren aikuisen kokemat tunteet olivat monenlaisia. Nuoret aikuiset kokivat epäuskoa äidin sairastumisesta sekä siitä, että heidän perhettään oli kohdannut äidin sairastuminen. Nuoret aikuiset kokivat myös väsymystä, itkuisuutta sekä stressiä äidin sairastumisesta. Nuoren kokemissa tunteissa oli myös surua, vihaa ja katkeruutta tilanteesta. Suru oli syvää. ja osa haastateltavista kertoi, että surun tunteesta oli vaikea irtaantua. Katkeruus ilmeni tunteena äidin sairastumista kohtaan sekä ajatuksena, miksi omaa perhettä kohtasi elämää uhkaava sairaus. Pelkoa koki jokainen nuorista aikuisista, ja se ilmeni menettämisen pelon tunteena, pelkona siitä, että menettää oman äidin. Paha olo oli myös yksi vallitsevista tunteista. Paha olo liittyi yleiseen, tilanteesta johtuvaan pahan olon tunteeseen. Paha olo oli psyykkistä ja sosiaalista pahaa oloa. Sosiaalinen paha olo ilmeni nuorilla aikuisilla kotona olemisena. Fyysistä pahaa oloa eivät nuoret kokeneet."

Itse menetin isäni syövälle 21-vuotiaana, ja nämä kaikki yllä olevat pätevät myös isän sairastumiseen ja sitä alle vuoden päästä seuranneeseen kuolemaan. Meitä, minua ja veljeäni, suojeltiin aika pitkään, jotta emme pelkäisi isän kuolevan. Itse uskoin pitkään, että hän paranee sairaudestaan. Pelko oli valtava koko ajan, vaikka toivoa jaksoinkin pitkään. Suru ja ikävä eivät hälvene koskaan täysin. Katkerakin olen ollut: miksi juuri minun isäni piti kuolla niin varhain? Äitini jäi leskeksi liian nuorena, eikä lapsillani ei ole koskaan ollut vaaria minun puoleltani. Toivon, etteivät omat lapseni, eivätkä kenenkään muunkaan sairastuneen lapset pieninä tai vielä nuorina aikuisinakaan joutuisi kokemaan samaa.

Lähde:

Iina Liukkonen, Minna Pakarinen ja Heli Virtanen 2009. Äidin rintasyöpä nuoren aikuisen kokemana. Lahden ammattikorkeakoulu. http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-200911025262

 

Breast cancer quotes

Picture from here

"Cancer is such a frightening and emotional roller coaster. It's a ride we all want to get off! My best advice is, find the 'glue' that will hold you together — whether it's religion, family, friends, music, yoga, a hobby or a cancer support group. Even our pets can be amazing healers. Be patient and don't give up. Trust me when I say you will come out changed and stronger on the other end of this." 

- Brenda Jones, six-year survivor

This is so true.

This, and eight other powerful breast cancer quotes can be found here.