 |
| Kuva täältä |
14 vuotta on kulunut näin jälkikäteen ajateltuna tosi nopeasti. Ja kaikesta huolimatta tosi hienosti. Viis siitä, että olen sairastunut syöpään, käynyt läpi leikkauksia ja hoitoja. Viis avioerosta ja pätkätöistä, joita niitäkään ei ole ollut koko aikaa.
Tärkeää on se, että olen saanut elää ja kasvattaa lapseni jo melkein aikuisiksi: kaksi kolmesta on jo täysi-ikäisiä, ja juuri täysi-ikäistynytkin saa keväällä ammatin itselleen. Olen saanut elää lasteni kanssa, en ole juurikaan ollut pois lasten luota tai he minun.
Tokihan se välillä on ollut raskastakin: kolmen teinin yh-äidit sen tietävät, että välillä ei vaan meinaa jaksaa sitä "loputonta" (joka siis kuitenkin loppuu aikanaan!) ruuan ostamista ja laittamista ym. kodin hengettärenä ja kasvattajana olemista omien töiden lisäksi. Välillä on pakko saada pieni lomanen kodista ja lapsista, että jaksaa taas. Onneksi olen välillä saanutkin, ja saan taas ensi kuussa.
Välillä sitä on tullut hetkeksi pysähdyttyä miettimään sitäkin, miten oma sairaus on mahtanut lapsiin vaikuttaa. Iina Liukkonen, Minna Pakarinen ja Heli Virtanen, kolme nuorta sairaanhoitajaopiskelijaa, ovat tehneet AMK-opinnäytetyönsä samasta aiheesta, mutta vähän vanhempia lapsia - 18-25-vuotiaita nuoria aikuisia - haastatellen. Tässä muutama poiminta työn tiivistelmästä ja teoriaosasta:
"Äidin syöpädiagnoosi koskettaa nuoren aikuisen elämään monella tavoin, koska äiti osallistuu vähemmän perheen arkeen. Vanhemman sairastuminen syöpään aiheuttaa nuorelle aikuiselle pelkotiloja sekä muita negatiivisia tunteita kuten kiukkua ja surua. Äidin ja nuoren aikuisen suhteen laatu sekä nuoren aikuisen oma mielipide vaikuttavat nuoren aikuisen selviytymiseen rintasyövästä.
--- nuori aikuinen kokee monenlaisia tunteita äidin sairastuessa rintasyöpään. Pelkoa kokee jokainen nuorista aikuisista. Äidin menettämisen pelko oli suurin pelon aihe. Nuorten aikuisten on vaikea puhua äidin sairastumisesta vieraille ihmisille, joten heille lähipiirin tuki on erittäin tärkeää selviytymisessä. Nuoren aikuisen mielestä äiti pysyy äitinä, vaikka hän sairastuukin elämää uhkaavaan sairauteen." (Liukkonen ym. 2009, tiivistelmä)
"Äidit suojelevat lapsiaan totuudelta, mutta tasapainottelevat sen välillä mitä kertoa. Äidit haluaisivat olla avoimia ja kertoa lapsilleen kaiken, jotta lapsi ei tee omia johtopäätelmiään tilanteesta. Tilanteesta syntyi vaikea, koska lapsia piti suojella, jotta he eivät olisi peloissaan siitä, että heidän äitinsä ehkä kuolee. Lapsia suojeltiin myös niin, että äiti ei näyttänyt huoltaan lasten seurassa. Äideille aiheutti epävarmuutta se, että he eivät tiedä mikä on totuus eli jäisivätkö he henkiin vai kuolisivatko. (Billhult & Segersten 2003, 125-126)." (mts. 16)
Tuloksista myös pieni pätkä (mts. 27): "Nuoren aikuisen kokemat tunteet olivat monenlaisia. Nuoret aikuiset kokivat epäuskoa äidin sairastumisesta sekä siitä, että heidän perhettään oli kohdannut äidin sairastuminen. Nuoret aikuiset kokivat myös väsymystä, itkuisuutta sekä stressiä äidin sairastumisesta. Nuoren kokemissa tunteissa oli myös surua, vihaa ja katkeruutta tilanteesta. Suru oli syvää. ja osa haastateltavista kertoi, että surun tunteesta oli vaikea irtaantua. Katkeruus ilmeni tunteena äidin sairastumista kohtaan sekä ajatuksena, miksi omaa perhettä kohtasi elämää uhkaava sairaus. Pelkoa koki jokainen nuorista aikuisista, ja se ilmeni menettämisen pelon tunteena, pelkona siitä, että menettää oman äidin. Paha olo oli myös yksi vallitsevista tunteista. Paha olo liittyi yleiseen, tilanteesta johtuvaan pahan olon tunteeseen. Paha olo oli psyykkistä ja sosiaalista pahaa oloa. Sosiaalinen paha olo ilmeni nuorilla aikuisilla kotona olemisena. Fyysistä pahaa oloa eivät nuoret kokeneet."
Itse menetin isäni syövälle 21-vuotiaana, ja nämä kaikki yllä olevat pätevät myös isän sairastumiseen ja sitä alle vuoden päästä seuranneeseen kuolemaan. Meitä, minua ja veljeäni, suojeltiin aika pitkään, jotta emme pelkäisi isän kuolevan. Itse uskoin pitkään, että hän paranee sairaudestaan. Pelko oli valtava koko ajan, vaikka toivoa jaksoinkin pitkään. Suru ja ikävä eivät hälvene koskaan täysin. Katkerakin olen ollut: miksi juuri minun isäni piti kuolla niin varhain? Äitini jäi leskeksi liian nuorena, eikä lapsillani ei ole koskaan ollut vaaria minun puoleltani. Toivon, etteivät omat lapseni, eivätkä kenenkään muunkaan sairastuneen lapset pieninä tai vielä nuorina aikuisinakaan joutuisi kokemaan samaa.
Lähde:
Kaikki äidit ovat niin tärkeitä. Myös teinien ja nuorten aikuisten äidit ( ja isät ). Nuorten elämässä on niin paljon epävarmuutta ja huolta,ettei haluaisi sitä enää vanhemman sairastumisen muodossa. Kiitos,että kerroit myös nuoren näkökulmasta.
VastaaPoistaSairastumisen jälkeen haluaisi tasoittaa lapsen ja nuoren elämän mahdollisimman pitkälle. Itse olen kiitollinen jokaisesta tulevasta päivästä ja toivon mukaan vuodesta ja toivon niitä kaikille. Niitä vuosia on kertynyt ensimmäisestä sairastumisesta pian 9 vuotta ja toisesta 6 vuotta. Teini on on kasvanut nuoreksi aikuiseksi.
Onnea syntymäpäiväsankarille.
Kiitos! Ihanaa, että olet saanut kasvattaa teinisi isoksi. <3
Poista