sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Tyytyväinen mieli ehjässä ruumiissa?

Rintasyöpään sairastuminen rikkoo mielen ja ruumiin, eikä sen jälkeen ole ihan helppoa olla tyytyväinen itseensä ja ruumiiseensa, vaikka toisaalta olisi samaan aikaan kiitollinen siitä, että tauti löytyi ja hoidettiin. Törmäsin näitä aiheita käsittelevään, laadullisena tutkimuksena tehtyyn amk-opinnäytetyöhön (Ala-Korpela & Rasi 2011) ja lukaisin sen läpi. Tässä poimintoja mielenkiintoisesta työstä pikkuisen editoituina.

Rintasyöpähoitoihin liittyy paljon kehollisia muutoksia, joilla on vaikutusta minäkuvaan ja naiseuden kokemiseen. Niillä voi olla vaikutuksia myös oman arvon säilymiseen ja kuntoutumiseen. Jos ei pysty sisäistämään näitä muutoksia minäkuvaansa, on riski siihen, että minäkuva muuttuu negatiiviseksi, mikä voi laukaista masennusta. On tärkeää hyväksyä hoitojen aiheuttamat muutokset ja oppia tuntemaan kehon muuttuneet toiminnot. (Leidenius ym. 2010, 1219).
 
Rintasyöpädiagnoosi vaikuttaa aina ihmiseen negatiivisesti, mutta leikkauksen laajuudella on suuri vaikutus toimenpiteen jälkeiseen seksuaaliseen elämään ja itsetuntoon. Tyytyväisimpiä leikkauksen jälkeiseen seksuaalisuuteen ja kehonkuvaansa ovat naiset, joille on tehty säästävä leikkaus. Myös ne, joille on rakennettu uusi rinta leikkauksen jälkeen, kokevat seksuaaliset ja itsetunto-ongelmat vähäisiksi. Suurin negatiivinen vaikutus seksuaaliseen elämään ja itsetuntoon leikkauksen jälkeen on niillä naisilla, joilta leikataan koko rinta eikä sitä rakenneta uudelleen. (Makropoulos ym. 2009, 182–188.) 

Eheytymisprosessissa tarvitaan voimavaroja ja jokainen ihminen on tehtävässä yksin, koska kukaan muu ei voi parantaa toisen minäkuvaa. Sen työstäminen tulee omasta itsestä, vaikka sairastunutta voikin tukea, rohkaista ja kannustaa. Vaikutukset vaihtelevat, ja niihin vaikuttavat myös henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten voimavarat, joita ovat vahvuus, aikaisempi suhde omaan kehoon, persoonallisuus ja ihmissuhteet. (Rosenberg 2007, 23.)
 
Tärkeintä on pystyä puhumaan muutoksista ja tuntea, että omat mielipiteet ovat vain omia. Muut ihmiset eivät välttämättä ajattele muutoksia yhtä negatiivisesti kuin sairastunut itse. Eheytymiseen riittää useasti tunteiden salliminen, muiden ihmisten tuki ja muut yksilölliset keinot. Ennalleen minäkuva ei välttämättä koskaan tule ja jonkinasteinen suru voi jäädä pysyväksi ominaisuudeksi. Suru voi myös johtaa elämänlaadun laskuun ja psykososiaalisiin ongelmiin. Vaikeissa ja pitkittyvissä ongelmissa tarvitaan ammatti-ihmisten apua: heidän avullaan minäkuvaa voidaan eheyttää erilaisia terapioita käyttäen. Muiden ihmisten tulee ymmärtää, että minäkuvan muutokset ovat intiimi ja haavoittuva alue eivätkä he saa väheksyä sen tuomia ongelmia. (Rosenberg 2007, 23–24.)
 
Minäkuvan muutokset johtuvat osaksi myös sairauden tuottamista ulkoisista muutoksista, mutta niihin on nykyään olemassa erilaisia ratkaisuja. Rintasyöpään sairastuneella on mahdollisuus osa- tai kokoproteesiin; proteesin käyttö voi kuitenkin rajoittaa ihmisen halukkuutta käydä esimerkiksi uimahallissa ja voi näin ollen vaikuttaa ihmisen arkielämän mielekkyyteen. Myös rinnan korjausleikkaus on mahdollinen useimmissa tapauksissa. (Rosenberg 2007, 24–25.)
 
Sairastuneen itsetunnon palauttamisessa on tärkeää läheisten, ystävien ja mahdollisen kumppanin rooli. Myös sairastuneen omaa aktiivisuutta korostetaan, sillä passiivisuus voi lisätä riskiä sairastua masennukseen ja edesauttaa rikkinäisyyden tunnetta. Jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen keinonsa, jolla hän tuo aktiivisuutta elämään. Keinoja voivat olla esimerkiksi liikunta, ostoksilla käynti tai luonnosta nauttiminen. (Pellinen & Rosenberg 2008, 31.)
 
Minäkuvan muutoksen aiheuttamat tunteet ovat yleisiä sairastuneella ja niitä on muiden vaikea käsittää. Rikkinäisyys on sekä tunne että fyysinen tila. Keho, jonka ihminen on oppinut tuntemaan, ei tunnu eikä näytä enää samalta. Tunteet ovat kuitenkin yksilöllisiä. Kehon ja mielen uuden kokonaisuuden rakentaminen ei tapahdu koskaan itsestään. Yrittäminen ja rohkeus ovat silloinkin tärkeitä. On hyvä muistaa myös se, että omaiset eivät näe muutosta samalla tavalla kuin sairastunut itse. He näkevät kyllä muutoksen, mutta vain osana kokonaista naista. He näkevät myös muutoksen taakse. (Pellinen & Rosenberg 2008, 31–32.) 

Rinnankorjausleikkaus voi luoda sairastuneelle suuret odotukset eheytymisen ja minäkuvan suhteen. On kuitenkin muistettava, että korjausleikkaus ei välittömästä korjaa tilannetta vaan uuteen kehoon on silti tutustuttava. Kärsivällisyys ja aika ovat tärkeitä myös korjausleikkauksen yhteydessä, sillä parantuminen vie aikaa. Rinnankorjausleikkaus johtaa yleensä minäkuvan selkiytymiseen, seksuaaliseen eheytymiseen, itsetunnon palaamiseen ja kykyyn nauttia taas naiseudesta. (Jahkola ym. 2009, 39.)
 
Koko rinnan menettäneet naiset kokivat naiseuden muutokset voimakkaina. He tunsivat olevansa rumia, ei-naisellisia ja mitättömiä (Ala-Korpela & Rasi 2011, 41):
“Silloin kun rinta viedään, viedään naiseus. Naiseuteni kerta kaikkiaan revittiin minusta kokonaan.”
“Sairauden jälkeen kun tajusin, että oikea rinta on pois, niin Sitten mulle tuli sellainen olo, että enhän mä oo enää edes oikea nainenkaan.”
“Sitä rintaa varmaan ikävöikin jollain tavalla, kun katto, ettei sen paikalla oo mitään. Niin tuli ikävä sitä omaa vanhaa olemusta, Niin ajatteli vaan, että oon nyt niin ruma.”
“Oon mä peilin edessä seisonu sen leikkauksen jälkeen ja todennut, tollanen arpi tossa noin. Se on sellanen roponen arpi eikä mitään kaunista katseltavaa.”
 
Rintasyöpä hoitoineen aiheutti tutkittaville naisille myös sisäisiä muutoksia minäkuvassa ja itsetunnossa. Merkittävimpien sisäisten muutosten aiheuttajat olivat ulkoiset muutokset eli hiustenlähtö ja rintoihin kohdistunut leikkaus. Sisäiset muutokset aiheuttivat ahdistusta, surua, mielipahaa, kelpaamattomuutta ja naiseudentunteen katoamista (Ala-Korpela & Rasi 2011, 42):
“Koin muuttuneeni rumaksi.”
“Mun ajatukset itsestä oli kyllä tosi synkkiä.”
“Musta tuntu, että olin ”fressi” ennen ja nyt taas en enää ollenkaan.”
“Sen jälkeen koin kauan itseni rumaksi, vanhaksi, mieheksi, ei-haluttavaksi.”
“Koin surua, ahdistusta, mielipahaa, huonommuutta ja naiseuden katoamista.”
 
Sisäiset muutokset ohjasivat naisten käyttäytymistä, johon tuli muutoksia. Osalla naisista tuli tarve korostaa jäljellä olevia naisellisia piirteitä. He kykenivät myös löytämään sairauden keskellä ja sen tuomista muutoksista positiiviasia puolia (Ala-Korpela & Rasi 2011, 42):
“Pidän itsestäni sillai enemmän huolta.”
“Musta on tullut rohkeempi.”
“Mä aloin yhtäkkiä käyttää huulipunaa, se oli ainoa, millä mä pystyin piristämään ulkonäköäni.”
 
Ulkoisten muutosten aiheuttamat muutokset minäkuvassa ja itsetunnossa ohjasivat tutkittavien naisten toimintaa pääosin negatiivisesti. He kokivat itsensä kelpaamattomiksi. Heille tuli naisellisuuteen liittyviä luovuttamisen tunteita ja epävarmuutta:
“Nyt en juurikaan käytä meikkiä, kun ei oikein huvitakkaan.”
“Minulla oli pitkään aikaan sellainen, etten pystynyt menemään pelin eteen ennekuin olin pukeutunut. En pystynyt katsomaan itseäni alasti.”

Tuttuja ajatuksia itsellenikin monet näistä. Toivottavasti korjausleikkaus eheyttäisi paitsi ruumiin, myös minäkuvan ja itsetunnon.

Lähteet:

Ala-Korpela, N. & Rasi, V. 2011. KAUNIIT IHMISET EIVÄT SYNNY TYHJÄSTÄ. Naisten kokemuksia rintasyövän aiheuttamista muutoksista naiseudessa ja seksuaalisuudessa sekä saadusta tuesta. Opinnäytetyö. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pori. Hoitotyön koulutusohjelma, diakonisen hoitotyön suuntautumisvaihtoehto, sairaanhoitaja (AMK) + diakonian virkakelpoisuus. http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/35329/Ala-Korpela_Noora_Rasi_Veera.pdf?sequence=1
Jahkola, T. ym. 2009. Rinnankorjausleikkauksen käsikirja. Syöpäjärjestöt, Chirurgi Plastici Fenniae, Suomen kirurgiyhdistyksen rintarauhaskirurginen sektio, Mainostoimisto Contra, Erikoispainos Oy.
Leidenius, M. ym. 2010. Rintasyövän hoidon aiheuttama pitkäaikainen sairastavuus. Duodecim 2010; 126: 1217-1225.
Makropoulos ym. 2009. Impact of Breast Surgery on the Selfesteem and Sexual Life of Female Patiens. The Journal of International Medical Research 37, 182–188.
Pellinen, S. & Rosenberg, L. 2008. Rintasyöpäpotilaan opas. Suomen syöpäpotilaat ry. Painotalo Auranen.
Rosenberg, L. 2007. Seksuaalisuus ja syöpä. Suomen syöpäpotilaat ry, Mainostoimisto Contra.

Kaunis ihminen

"Kauneimpia ovat sellaiset ihmiset,
jotka ovat kokeneet tappioita, kärsimystä, taistelua, menetystä
– ja löytäneet tiensä pois syvyyksistä. 
Tällaisilla ihmisillä on arvostusta,herkkyyttä ja ymmärrystä elämää kohtaan. 
Elämä täyttää heidät ystävällisyydellä ja huolehtivaisuudella. 
Kauniit ihmiset eivät synny tyhjästä."

- Elizabeth Kubler Ross 

Aurinkoista sunnuntaita, kauniit ihmiset!


Runo lainattu täältä:

Noora Ala-Korpela ja Veera Rasi 2011. KAUNIIT IHMISET EIVÄT SYNNY TYHJÄSTÄ. Naisten kokemuksia rintasyövän aiheuttamista muutoksista naiseudessa ja seksuaalisuudessa sekä saadusta tuesta. Opinnäytetyö. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pori. Hoitotyön koulutusohjelma, diakonisen hoitotyön suuntautumisvaihtoehto, sairaanhoitaja (AMK) + diakonian virkakelpoisuus.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Korjausleikkauskertomus, osa III

Aurinko paistaa upeasti, mutta minä vaan pötköttelen omassa sängyssä läppärin kanssa. Tulehdus ei ole vielä ihan täysin ohi, väsyttää vieläkin ja tajuan, että nyt kannattaa levätä eikä kaihoilla pihalle. Pihatyöt eivät karkaa, vaikka en niitä lähiviikkoina tekisikään. Sinivuokkoja pitää kyllä käydä vähän bongaamassa jossain vaiheessa.
Sairaalan tukivyö. Ei ole ikävä.

Tämänpäiväiset tunnelmat ovat ehkä hieman tunnepitoisempia kuin faktojen luetteluun keskittynyt eilinen postaukseni. Palaan siis täältä luonnonmateriaaleista valmistetusta kotisängystäni vielä hetkeksi muovilla vuorattujen sairaalavällyjeni väliin. (Muovipintaiset patjat ja tyynyt kuumeisella potilaalla eivät todellakaan ole se juttu...) Tässä muutamia lainauksia muistikirjastani työkännykkäkuvin höystettyinä Taysin 8. kerroksesta.:
Happibaari oli auki aika usein, tässä Atrodualin vuoksi ilmaa.

Torstai 20.3.: "Päässä jyskyttää, vatsa on tosi kipeä ja tuntuu, etten saa happea kunnolla. Vatsa pullottaa nesteiden, suolikaasun ja tosi tiukan ja hikisen tukivyön vuoksi. Hengitys on pinnallista, haukon happea ja välillä tuntuu, kuin tukehtuisin. Veren happisaturaatio on ilman lisähappea vain vähän yli 70. Ilmaa on vaikea saada hengitettyä alas keuhkoihin. -- Illalla Acutassa ultrassa: paljon ilmaa suolistossa." Nousin ensimmäistä kertaa ylös sängystä kahden fysioterapeutin avustamana ja opastamana. Pelotti, mutta onnistui. Sain kukkia ja yksi rintsarisisko piipahti.

Herkullisen näköinen pöytäni.
Perjantai 21.3.: "Happiarvot ja hengittäminen olivat edelleen huonot, ja aamukierrolla ollut lääkäri laittoi lähetteen keuhkojen tt-kuvaukseen. Taas mentiin sängyllä ympäri Taysia. Oli aikas kamalaa suoristautua tt-kuvauslaitteeseen, kun ei vatsa taipunut eikä ihan makuuasennossa pystynyt hengittämään. Koneessa piti vetää ilmaa sisään ja olla sitten hengittämättä hetken aikaa - ei mitään herkkua sekään! Onneksi kuvaus oli nopea juttu, ja taas sängyteltiin takaisin osastolle. Tt-kuvan tulos oli aika karu: keuhkoembolia periferisissä suonissa keuhkojen alaosassa ja keuhkokuumetta samoin keuhkojen alaosassa. Selitykset hengitysvaikeuksille tulivat siis nopeasti, ja hoito aloitettiin heti. Tuhdimpi Innohep (14 000 IU) aiemmin käytössä olleen 4500:n sijaan, lisäksi vielä Marevan-hoitoa puoli vuotta. Vanhojen mummojen juttuja jälleen." Ystäviä ja perhettä kävi katsomassa: piristi hieman kuulla sairaalan ulkopuolella tapahtuvista asioista. Sain lisää kukkia ja ekan suklaalevyn.

Lauantai 22.3.: "Lauantai-illan huumaa Taysin 8. kerroksessa: sain käppäkaveriksi 37-vuotiaan nuoren miehen, jolta oli pamahtanut sääriluu poikki eilen illalla. Juttua riittää... -- Toinen vatsan dreeneistä otettiin pois." Äitini ja nuorimmaiseni kävivät katsomassa, rauhallisempi päivä kuin perjantai.

Sunnuntai 23.3.: "Katetri sekä toinen vatsan dreeni ja rinnan dreeni otettin pois. Pääsin suihkuun ja pesemään hiukset ensimmäistä kertaa tiistai-illan jälkeen! Kuumetta edelleen." Äitini ja poikani kävivät moikkaamassa.

Maanantai 24.3.: "Otettiin tavallinen keuhkokuva, josta näkyi, että keuhkokuume on jo parempi. Kuumetta yhä, meni ylös-alas. Kuume saattaa johtua tukosten sulamisesta. Aloitettiin Marevan, iso Innohep menee edelleen iltaisin." Yksi työkaverini sekä äitini kävivät katsomassa. Sain lisää suklaata.

Sitä saa, mitä seuraa.
Tiistai 25.3.: "Nukuin huonosti taas: heräsin hikisenä kello 4.30, kävin vessassa, join vettä ja yöhoitaja toi Panadolin kuumeeseen. Tyynyn ja patjan päälle illalla laittamani kylpypyyhe oli aivan märkä. En nukahtanut enää uudestaan." Sain jättää puna-hopeisen ystäväni "avaruuspeiton" pois käytöstä, kun rinnan lämpö pysyi niin hyvänä. Aluksi tunnin välein yötä päivää tehtyä kielekkeen lämpötilan ja verenkierron seurantaa oli harvennettu pikku hiljaa. Yksi työkaveri, äiti, veli, serkku ja keskimmäinen kävivät visiitillä päivän mittaa. Sain taas lisää suklaata. :-)
Hyvin palvellut ystäväni.

Keskiviikko 26.3.: "Kysymyksiä lääkärinkierrolle: Saanko lentää toukokuussa? Mihin pistän Procrenin? ..." Päätin, että en lennä, vaikka toinen lääkäri olisi antanut luvan. Procrenin voin pistää jatkossa vaikka "jenkkakahvoihin". -- Aamulla otettiin vielä kuusi putkea verta tarkempia tukostutkimuksia varten. Pääsin kotiin kello yhden aikoihin, kun äitini tuli hakemaan minua; ei "mieheni", kuten hoitaja arveli. Samainen hoitaja muuten ihmetteli kovasti, kun kerroin poikani tuoneen minut sairaalaan, oli luullut nuoremmaksi. :-)  Kotimatkalla poikettiin tukisukkakaupassa ja apteekissa; shoppailuihini meni yhteensä reilut 300 euroa.

Mennyt sairaalaviikko oli tapahtumarikas niin hyvässä kuin huonossakin, että sen sulatteluun menee varmasti vielä hetki. Itse päätin kuitenkin leikkaukseen mennä, vaikka se ei pakollinen tai henkeä säästävä ollutkaan. Turhaa olisi komplikaatioiden vuoksi katua tai katkeroitua. Kaksi vuotta tukisukkaelämää edessä, kaksirintaisena. Kaksi vuotta proteesielämää takana, yksirintaisena.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Korjausleikkauskertomus, osa II

Täällä taas. Kaksi päivää on vierähtänyt jo kotiutumisesta, ja olo kohenee pikku hiljaa sekä parempien yöunien että keuhkojen ja leikkaushaavojen paranemisen ansiosta. Kipuja ei ole juurikaan, kun muistaa ottaa lääkkeet ajallaan (ja niitähän muuten riittää!) ja nousta ylös varovasti vasemman kyljen kautta. Ja ottaa rauhallisesti kaiken mahdollisen. Elämä voittaa siis pikku hiljaa, vaikka viikko sitten sairaalassa siihen oli vielä hieman vaikea uskoa.

Oloani tukevoittavat myös 24/7 pidettävät Lymedin keskivahvat rintaliivit sekä vatsan tukikorsetti tai napakat housuliivit, kun tukivyö on pesussa; myöhemmin pärjään varmaan pelkillä housuliiveillä, kun vatsa on asettunut aloilleen ja turvotukset historiaa. Taysissa käytössäni ollut erittäin karhea ja paksu valkoinen panssari jäi sairaalaan, sitä ei kuulemma ollut kotiin tarkoitus mukaan saadakaan, käytetään vain sairaalassa. Hyvä niin, ikävä ei ole ollenkaan. Seppälän alesta leikkauksen aattopäivänä kuudella eurolla ostamani putkimainen "korsetti" on huomattavasti näppärämpi ja miellyttävämpi ja muotoilee uumaakin paremmin. Tiukkuus on juuri oikea, eli henki kulkee, mutta joka kohdassa on sopiva pieni paine, joka pitää edelleen hieman turvoksissa olevan keskikropan kuosissa. Tukivermeitä riittää siis tukisukkien lisäksi ylempänäkin. Nyt suihkun jälkeen sänkyyn kömmittyäni en enää laittanut tukisukkia jalkaan, ja olo on lähes alaston, vaikka muut tuet ovatkin paikoillaan. Kaikkeen tottuu, ja vieläpä aika nopeasti.
Vessan peilin kautta otettu tukivermeselfie

Lääkkeet ovat tukivermeiden ohella toinen iso kokonaisuus, jota ei voi ohittaa ihan lyhyesti. Yritän vielä sisukkaasti pärjätä ilman dosettia, vaikka tiukkaa tekeekin. Tässä tämänhetkinen cocktailini:

Aamulla:
- Thyroxin (tyroksiini kilpirauhasen vajaatoimintaan)
- Amorion (antibiootti keuhkokuumeeseen, jatkuu viikon kotiutumisen jälkeen)
- Venlaflaxin (letrotsolin aiheuttamaan hikoiluun)
- Panadol forte (leikkaushaavojen kipuun sekä tulehduskipulääkkeeksi keuhkokuumeen jälkeen)
- Atrovent (keuhkoputkien avaamiseen keuhkoveritulpan jälkihoitona, jatkuu kuukauden kotiutumisen jälkeen)

Päivällä:
- Panadol forte (leikkaushaavojen kipuun sekä tulehduskipulääkkeeksi keuhkokuumeen jälkeen) 
- Atrovent (keuhkoputkien avaamiseen keuhkoveritulpan jälkihoitona)

Illalla:
- Amorion (antibiootti keuhkokuumeeseen)
- Venlaflaxin (letrotsolin aiheuttamaan hikoiluun)
- Letrotsoli (rintasyövän estohoito, jatkuu vielä noin 3,5 vuotta)
- Kalcipos-D (kalkki-dee osteoporoosin estoon letrotsolin aikana)
- Panacod (vahvempi kipulääke leikkaushaavojen kipuun sekä tulehduskipulääkkeeksi keuhkokuumeen jälkeen)
- Marevan forte (veren ohentamiseen keuhkoveritulpan jälkihoitona, jatkuu 6 kk kotiutumisen jälkeen)
- Innohep-piikki (veren ohentamiseen keuhkoveritulpan jälkihoitona, jatkuu kunnes Marevan on ollut hoitotasolla pari päivää)
- Atrovent (keuhkoputkien avaamiseen keuhkoveritulpan jälkihoitona)

Lisäksi kerran kuussa Procren-piikki postmenopausaalisen tilanteen ylläpitoon. Voi olla, että joku  unohtui joukosta, vaikka listalle tuli pituutta näinkin. Osa menee koko ajan muutenkin, mutta aika moni on nyt mukana keuhko-ongelmien vuoksi. Marevan aiheuttaa lisäksi ylimääräistä labrassa ja omalääkärillä juoksemista, jonka aloitin tänään. Vielä ei ollut INR-arvo liikahtanut mihinkään, ja annostusta lisättiin. Maanantaina taas labraan... CRP sen sijaan oli laskenut jo ihan mukaviin lukemiin ja oli tänään enää 14,3, korkeimmillaan sairalassa ollessani se kävi yli 120:ssä.

Monenlaista sisältyy korjausleikkausprojektiin vielä leikkauksen jälkeenkin, enpä olisi etukäteen arvannut. Ensi viikolla kalenterissani on melkein joka päivälle jotain: maanantaina INR-labra, tiistaina haavapoli, keskiviikkona omalääkäri. Omalääkärin kanssa käydään läpi mm. Marevan-asiaa, joka aloitettiin jo tänään Marevan-hoitajan kanssa; netistä kahlasin vielä vähän lisää.

Plastiikkakirurgin luo menen lopputarkastukseen 4-6 viikon päästä leikkauksesta, nänni tehdään ja tatuoidaan vasta puolen vuoden päästä Marevan-hoidon päätyttyä. Kun jo ennen leikkausta tehtiin tosi monenlaisia tutkimuksia ja kuvantamisia, arvioisin, että erilaisia käyntejä kertyy noin parisenkymmentä. Korjausleikkaus ei ole mikään pikkujuttu, vaan sekä hoitavan tahon että potilaan sitoutumista vaativa iso projekti, jonka lopputuloksesta toivoisi mahdollisimman hyvää.

En nyt tänä iltana vielä saanutkaan kiinni siitä, mistä olin ajatellut kirjoittaa; lääkkeet ja tiukat tukivermeet veivät ajatukseni. Ehkä tämä kuvaa sitä, miten tämän jutun itselleni palastelen: yhdellä kerralla ei näin isoa juttua saa kerrotuksi, vaan on pakko palastella asiat jotenkin loogisesti. Ehkä jo huomenna saan kiinni punaisesta langasta (ja avaruuspeitosta!), pujahdan takaisin osastolle omalle hikiselle petipaikalleni ja kerron sairaalakokemuksia "6-1":n vinkkelistä. Voi olla, että laitan mukaan pari kuvaakin, tänään en vielä jaksanut latailla omien akkujeni lisäksi mitään muuta.

To be continued...

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Korjausleikkauskertomus, osa I

Täällä ollaan taas, omassa sängyssä hieman reilun viikon sairaalakeikan jälkeen.

Olihan aika hurja viikko, ei mennyt ihan kaikki kuin Strömsössä. Heti alkuun on kuitenkin kerrottava, että leikkauksen plastiikkakirurginen tavoite täyttyi täydellisesti ja lopputulos on vähintään hyvä ellei kiitettävä kuten (luokattoman heikkolaatuisista) kuvista näkyy: kaksi vuotta vanha luita myöten koluttu arpi on nyt historiaa).
Oikea "rintani" 19.3.2014 aamulla ennen sairaalaan lähtöä (vessaselfien pala)
Oikea rintani 26.3.2014 (= kotiutumispäivän) iltana (vessaselfien pala tämäkin)
Strömsön malli ei kuitenkaan toteutunut: äärimmäisen tuskallisen torstaipäivän jälkeen minulla diagnosoitiin parjantaina otetun tt-kuvan avulla keuhkoveritulppa (embolia) ja keuhkokuume (pneumonia) noin seitsemän tuntia kestäneen leikkauksen "bonuksina".

Tulin siis kotiin vasta tänään, vaikka leikkaus tehtiin viikko sitten (19.3.) ja normaali kotiuttamispäivä olisi ollut maanantai. Sairauslomani jatkuu pääsiäisen sijaan äitienpäivään (11.5.) asti, antibiootit vielä viikon, pari päivää sitten aloitettu Marevan-kuuri kuusi kuukautta ja aina yhtä miellyttävien tukisukkien pito aina hereillä ollessa seuraavat kaksi VUOTTA!

Tässä tiivistelmä menneestä viikosta lyhyen sulatteluajan jälkeen:

Viime viikon keskiviikkona (19.3.) poikani heitti minut Taysiin aamuseitsemäksi ja pääsin vaihtamaan potilaan virkavaatteet päälleni, LEIKO-hoitajan haastatteluun, esilääkitykseen ja plastiikkakirurgin piirreltäväksi. Rinta ja vatsa mustia tussiviivoja täynnä siirryin leikkauspaidassani omin jaloin leikkaussaliin, kävin pötköttelemään kapeaakin kapeammalle sängylle ja pistin pääni tyynyn virkaa toimittaneelle pienelle kumirenkaalle. Vaikka hoitaja vakuutti, etten tulisi tipahtamaan sängyltä, en ollut ihan varma... Anestesialääkäri kävi vielä monia erilaisia juttuja läpi (en muista yhtään, mitä...) muun porukan kanssa ja minuun laitettiin kiinni kaikenlaisia vermeitä sinne tänne. Kanyyli numero ykköseen tiputetun unilääkkeen jälkeen minulle tuli reilun seitsemän tunnin totaalinen muistiaukko, jota sitten paikattiin jälkeenpäin leikkauskertomuksella, jonka pyysin itselleni.

Vietin leikkauspäivän illan ja vielä seuraavan yönkin heräämössä aika sekalaisissa tunnelmissa ja tuntemuksissa. Leikkaus oli ilmeisesti mennyt hyvin ja olin elossa. Sain kipulääkkeitä riittävästi, eikä mitään ihmeempiä kipuja tuntunut. Unta sen sijaan en juurikaan heräämössä ennen korvatulppien löytymistä saanut. Pahin vaihe oli, kun juuri leikkauksestaan herännyt pieni lapsi (noin 4-vuotias) itki ja huusi äitiä apuun, muttei yksikään hoitajista voinut hänelle äidiksi muuttua eikä äitiä päästetty heräämöön. Itse olisin varmaan yrittänyt apuun minäkin, mutta en noin 15 piuhaan ja letkuun kahlehdittuna päässyt.

Loputtoman pitkän heräämöyön jälkeen pääsin viimein pari kerrosta ylöspäin osastolle kenties Suomen hikisimpään huoneeseen, jossa trooppista ilmaa hengitti ja telkkaria katseli kaksi aiemmin leikattua vanhempaa rouvaa. Oma oloni oli ihan kauhea, enkä ollut yhtään sosiaalisella tuulella: sen sijaan olisin halunnut deletoida kaikki valot ja äänet läheltäni koko päiväksi, mutten onnistunut.

Torstai oli kaikin puolin aallonpohjapäivä, "jyrän alle jääminen" potenssiin kaksi tai kolme, kun henki ei kulkenut lähellekään keuhkojen alaosaa (happisaturaationi oli alimmillaan 73 %), ja sekä leikkauskivut että ilma- ja nesteturvotukset olivat kovimmillaan. Tuli kieltämättä pariinkin kertaan mietittyä leikkauksen järkevyyttä ja sitä, kuuluuko olon leikkauksen jälkeen tosiaan olla niin totaalisen huono. Jotenkin aistin, että kämppikseni pitivät minua ikävänä ihmisenä, kun eivät saaneet pitää edes ikkunaa auki (hoitaja onneksi huomasi asian, itse en tajunnut mistään mitään...) ja kun kerroin, etten jaksaisi kuunnella aika kovalla aamusta iltaan pauhannutta televisiota. Valotkin sattuivat. 

Ihanat hoitajat (kiitos teille kaikille!) ottivat onneksi valitukseni ja hengen haukkomiseni tosissaan, ja pääsin jo torstai-iltana sänkymatkailemaan Acutan ultraan, jossa todettiin, että minulla oli paljon ilmaa suolistossa, mutta ei hematoomia tms. Lisähapen hengittäminen ei auttanut juurikaan nostamaan happisaturaatiota. Perjantaiaamun lääkärikierrolla kerroin sitten tuntemuksistani lääkärillekin, ja em. hengitysvaikeuksieni aiheuttajat löytyivät pian kierron jälkeen tehdyssä keuhkojen tt-kuvauksessa, jonka tulosten tultua alkoi todellinen keuhkotautitehohoito: iv-antibiootti kolmesti vuorokaudessa, supervahva Innohep-napapiikki (reisipiikkinä minun tapauksessani) iltaisin ja 24.3. alkaen kerran päivässä vielä Marevan-rotanmyrkkykin, joka jatkuu vielä puoli vuotta. 

Hyytymistekijätutkimuksia tarkennetaan tapahtuneen johdosta tänään otetuilla uusilla näytteillä; kaikki ennen leikkausta tehdythän olivat ok, enkä osannut oikeasti edes pelätä tällaista, uuden rinnan menettämistä kylläkin. Joku häikkä veressäni kuitenkin on; jostain Taysin genetiikan puolelle tai HUSiin tänään lähteneistä putkiloista saattaa jonkin ajan päästä selvitä, mikä. Keskenmenoilla ja keuhkoembolialla tiedetään olevan yhteys, mutta ei ilmeisesti vielä ihan tarkasti, mistä se johtuu.

Se, mitä emboliasta seuraa, alkaa sen sijaan valjeta minulle pikku hiljaa. Kävin nimittäin heti kotimatkalla shoppailemassa määrätyn vahvuisia (23-32 mmHg) tukisukkia: reilut 200 euroa sain jo kilautettua sukkakaupan kassaan! "Normisukat" (suoraan hyllystä) maksoivat 68 euroa/pari, eikä niihin saa minkäänlaisia alennuksia tai maksusitoumuksia. Jos teettäisin sukat omilla mitoillani (pohjepituus onneksi vain jatkossa, ei täyspitkä stay up, jollaisia pidin sairaalassa koko viikon 24/7), hinta olisi vielä jotain ihan muuta. Mielenkiinnolla odotan tulevan kesän hellepäiviä tukisukissa - nollaestrogeenien hikoiluttaessa riittävästi jo ilman sukkiakin... Uidessa tukisukkia ei kai sentään tarvitse pitää, sillä vesi aiheuttaa painetta jo itsessään. Minut löytääkin todennäköisimmin järvestä juoksemasta parina seuraavana kesänä.

Menneen viikon tapahtumat jännittävät ja mietityttävät edelleen; isoista Innohepeistä ja Marevanista huolimatta osa keuhkojeni alaosan pieniin (periferisiin) suoniin leikkauksen aikana muodostuneista tukoksista on vielä sulamatta. Toisen esinaiseni "tuplajättipotiksi" määrittelemä tilanne vaatii muutakin kuin tukosten sulattelua. Toiselta esinaiseltani saamaani viestiä lainaten: "Ihan varmasti traumatisoiva kokemus, jota on hyvä työstää, miettiä ja puhua." Ihan varmasti. Ja kirjoittaa myös.

DIEP-tekniikalla tehdystä rinnankorjauksesta kerron lisää seuraavassa osassa.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Viimeinen ateria...

... ennen torstaita tuli nautittua hetki sitten: take out Chinese, kanaa ja pähkinää, maistui taivaalliselta! Huomenna voin sitten vain muistella makuja, sillä Taysin täysihoidon ensimmäisenä päivänä tarjoillaan vain iv-ravintoa. Jatkossa on onneksi luvassa muutakin.

Kannustavia tsemppauksia ja onnentoivotuksia olen saanut ottaa vastaan pitkin päivää, toivottavasti kaikki menee hyvin. Luotan leikkaavien lääkäreiden osaamiseen, tarkkoihin ennakkotutkimuksiin ja hyvässä kunnossa olevaan kroppaani. Haavat ovat aiemmin parantuneet hyvin, toivottavasti nytkin.

Kohta pitäisi yrittää käydä nukkumaan, kello on herättämässä kuuden aikoihin. Seitsemältä pitää olla jo Taysin Leiko-osastolla. Sain juuri hyvän vinkin viime viikolla samassa paikassa vastaavassa operaatiossa olleelta siskolta: korvatulpat mukaan heräämöön! On kuulemma aika levoton paikka, ja siellä pitää olla torstaiaamuun asti, jolloin vasta pääsee osastolle.

Oli vielä äsken pakko vähän googlettaa DIEPistä ja TRAMista. Tässä pari lausetta ja kuva yhdestä DIEP-osumastani: "Kysymys on itse asiassa kahdesta leikkauksesta, sillä ensin navan alta otetaan ihoa, rasvaa ja verisuoni, josta muotoillaan uusi rinta. Tämän jälkeen uusi rinta kiinnitetään rintakehään." - Melkoisen vaativaa hommaa: etenkin verisuonten, mahdollisesti hermojenkin yhdistäminen kuulostaa näin maallikosta ihan huimalta.
DIEP lambå metodi  Arkivbild
Näihin kuviin ja tunnelmiin. Huomisesta alkaen pidän sitten nettipaastoa jonkun aikaa.


Kuva ja lainaus:

http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=2542&artikel=2631704

maanantai 17. maaliskuuta 2014

"Syöpä on niin kuin varas, joka vie nuoruuden ja elinvoiman."

Näin pohdiskeli Raakel Lignell tämän aamuisessa Studio55-ohjelmassa Marja Aarnipuroa haastatellessaan. Niinhän se juuri on. Varas vie ihan liian monen nuoruuden ja elinvoiman ja tuo tilalle - erityisesti meille nuorena sairastuneille - vanhojen mummojen vaivat. Ei ole kauhean reilu varas, ei. Reiluja varkaita ei kyllä taida olla olemassakaan...

Varasta ei tässä tapauksessa saada kaltereiden taakse tiilenpäitä lukemaan tai edes sakotettua, vaan me uhrit saamme maksaa viulut hikoilemalla, kipuilemalla, jäykillä nivelillä, harmailla hapsilla... Kenellä on mitäkin ekstroja normaalien haittojen ja kauneusvirheiden bonuksena.

Varkaus on toisaalta paljon pienempi rikos kuin tappo. Ja niitäkin syöpä tekee, ihan liian paljon. Tänäkin vuonna on liian monta siskoa jo joutunut syövän tappolistalle.

Mietteliääksi vetää aina, erityisesti silloin, kun tauti on jollain lailla aktiivisesti mukana omassa elämässä. Tällä viikolla se on sitä taas: huomenna näihin aikoihin yritän varmaan jo kuumeisesti saada unta silmään, jotta jaksaisin lähteä keskiviikkoaamuna sairaalaan. Onneksi siellä on luvassa noin kuusi tuntia lisää unta, anestesialääkärin toimesta järjestettyä sellaista.

Jännitys alkaa tuntua jo kropassa (vai onkohan kropan kireys viime päivien jumppien ja kuntosalikäynnin tekosia?) ja mielessä. Iso leikkaus, suurin mitä minulle on koskaan tehty. Sairaalassa vietän "all inclusive" -hoidossa leikkauspäivän jälkeen ainakin viisi päivää. Tiedossa on siis siltäkin osin uusi kokemus, sillä en ole syöpäleikkausten ja synnytysten vuoksi ollut kuin yhden tai kaksi yötä sairaalassa kerrallaan.

Sairaalakassi on jo valmiiksi pakattuna odottamassa: paljon luettavaa, erilaisia tukivermeitä, hammasharja ym. pakolliset. Älyttömän kännykkäni ja laturin pakkaan myös mukaan, jotta voin kiusata tuttuja tekstareilla. Eipä siellä varmaan juuri muuta tarvita, kun kaikki tulee talon tarjoamina; proteiinilisäkin on menussani, jotta haavojen paraneminen onnistuisi mahdollisimman hyvin.

Perässä tuleville Tampereen suunnalla asuville samalla tiedoksi, että Pirkanmaan Syöpäyhdistys järjestää tämän viikon torstaina luennon korjausleikkauksista. Kannattaa mennä kuuntelemaan ja kyselemään, jos mietit korjausleikkausta:

Tietoa syövästä luento: rinnan korjausleikkaukset

Aika: 20.3.2014 klo 17:00 - 18:30
Paikka: Kokous- ja koulutustila Koskenparras, Pellavatehtaankatu 12, Tampere
Tavoitteena on antaa syöpään sairastuneille ja heidän läheisilleen tietoa syöpätaudeista ja niistä toipumisesta. Ohjelmaan sisältyy asiantuntijaluentoja ja mahdollisuus kysymyksiin ja keskusteluun.
(http://www.pirkanmaansyopayhdistys.fi/?x160390=348526)

Lopuksi vielä taideterapiakurssilla olleen, jo korjausleikkauksessa käyneen siskon toiveita antavat mietteet: "Syöpä vanhensi 10 vuotta, mutta korjausleikkaus nuorensi vähintään saman verran." 

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Mie romahan – tai sitten en

Kirjoittelin keskitysleiriltä elossa selvinneestä Viktor Franklista täällä blogissani jo ainakin kerran aiemmin. Hänen kokemuksensa mukaan ihminen selviää jopa äärimmäisistä kärsimyksistä, kun hänellä on päämäärä ja tarkoitus, miksi pysyä hengissä. Frankl kirjoitti useita kirjoja ja kehitti työkaluja, jotka auttavat ihmistä selviämään vastoinkäymisistä. Logoterapiassa uskotaan, että elämällä on aina tarkoitus.

Kaikki ihmiset eivät siis ”romaha”, vaikka vastoinkäymisiä tulisikin vastaan. Ihminen selviää lähes mistä vaan, kun tietää mitä varten, eli kun elämällä on tarkoitus. Suurissa kriiseissä tarkoitus on usein hukassa. On kuitenkin olemassa mielen työkaluja, joilla löytyvät sekä elämän tarkoitus että usko siihen, että elämä sittenkin kantaa. Tässä 12 netistä löytämästäni artikkelista kopsattua:
1. Näkökulman vaihtaminen

Jos menetys tuntuu murskaavalta, yritä vaihtaa näkökulmaa. Ethän surisi näin, jos se mitä menetit, ei olisi niin arvokasta. Rinnalle voi nousta kiitollisuus siitä, että elämääsi on kuulunut niin hieno asia tai ihminen; se oli lahja, jonka sait elämääsi. Hyvä yhteinen aika on tallella muistoissasi. Olet saanut elää sen.
2. Arvojen laajentaminen

Jos meillä on vain yksi arvo, vaikka työ, asema, olympiamitali, oma lapsi tai tietty koulutus, käy huonosti, jos menetämme sen. Kun haemme elämäämme monia asioita, joita pidämme arvokkaina, emme putoa koskaan tyhjän päälle. Arvojen todeksi eläminen antaa tarkoitusta elämälle.
3. Katseen kääntäminen

Käännä katse pois omasta navastasi. Toimii aikuisella aivan yhtä hyvin kuin lapsella, jonka huomio viedään kaatumisesta vaikka ohikiitävään paloautoon; oma murhe pienenee, jopa unohtuu. Katso omaa elämääsi myös matkan päästä. Ota etäisyyttä murheisiisi ja näe myös ilonaiheet.
4. Mielen uhmavoima

Ei vain niin, että päättää selvitä vaikeuksista omalla uhmallaan (”vielä minä teille näytän”), vaan että näkee elämässä tarkoituksen, mitä varten minun täytyy selvitä. Puskee mielensä voimin kohti jotain itselle arvokasta olosuhteista huolimatta.
5. Ihmisen kokoinen paikka

Ihminen ei ole kaikkivoipa. Et voi tehdä ihmeitä. Hyväksy se, että voit täyttää vain ihmisen kokoisen paikan. Lisäksi ihminen on erehtyväinen ja tekee virheitä, myös alhaisia valintoja.
6. Menetyksen hyväksyminen

Elämään kuuluvat myös menetys ja kärsimys. Se pitää hyväksyä. Toinen vaihtoehto on jäädä uhriksi ja katkeroitua. Tämä ei tarkoita, että kärsimykseen pitäisi jäädä: kaikki tarpeeton kärsimys pitää poistaa elämästä. Kärsimys ei vie elämästä sen tarkoitusta ja mielekkyyttä.
7. Henkilökohtainen vapaus ja vastuu

Ihmisellä on aina jonkinlainen valinnan mahdollisuus ja siksi myös vastuu siitä, mitä valitsee. Jos ei voi muuta, voi valita, miten tapahtuneeseen suhtautuu. Katkeroidunko vai en? Jäänkö uhriksi vai rämminkö eteenpäin? Älä myöskään odota, että muut tekevät sinut onnelliseksi.
8. Katso itseäsi rakkaudellisesti peiliin

Älä hae vikoja, vaan katso itseäsi lämmöllä. Näet erehtyväisen, rajallisen inhimillisen ihmisen. Hyväksy, että voit jättää virheet taaksesi, vaikka koko muu ympäristö ajattelisi niitä. Pääset eteenpäin, kun teet vastaisuudessa eettisesti oikeita valintoja, joita itse arvostat.
9. Elämän lahjaluonteen oivaltaminen

Auttaa menetyksenkin hyväksymisessä. Elämä on meille lahja, samoin kaikki mitä se tuo mukanaan. Koska elämä on antanut lahjoja, voimme menetyksen hetkellä luottaa, että ehkä vielä jotain muuta on tulossa.

10. Olla joku jollekulle
Ihmiselle on tärkeää olla joku jollekin. Älä odota, että sinut huomataan, vaan huomioi itsekin muita. Voit vaikka hymyillä ja tervehtiä bussikuskia. Sinä voit olla tänään joku jollekulle ja luoda iloa.
11. Hyvän päiväkirja

Meillä on usein taipumus märehtiä ikävyyksiä; juuri kurjuudet kirjataan päiväkirjaan. Sen vastineeksi kootaankin kaikki se, mitä hyvää on tapahtunut sekä se, mitä hyvää minä itsen olen tehnyt.

12. Elämän tase

Sama kuin edellä, mutta koko elämän laajuisessa mittakaavassa. Ei märehditä, miten väärin meitä on kohdeltu ja mitä ilman olemme jääneet. Hehkutetaan kaikkea hyvää, mitä elämä on meille antanut, kuten lahjakkuuksiamme ja osaamistamme. Lisäksi taseeseen kirjataan, mitä vielä voisin tuoda maailmaan, mitä hyvää voisin tehdä.

Kuva täältä

Lähde:
Marja Aalto 2013. 12 vinkkiä: Logoterapia auttaa selviytymään kriiseistä. Kotilääkäri 20.4.2013. (Asiantuntijana VTM, logoterapeutti LTI Pirjo Möller) http://ellit.fi/liikunta-ja-terveys/itsetuntemus/12-vinkkia-logoterapia-auttaa-selviytymaan-kriiseista

Lue lisää:

Suomen Logoterapiainstituutti Oy 2007. Elämäntaidon eväsreppu.
Pirkko Justander 2010. Elämällä on tarkoitus ‒ logoterapeuttinen ajattelu itseavun välineenä. Suomen Logoterapiainstituutti Oy.
Pirjo Möller ja Iina Åman (toim.) 2012. Logoterapia ‒ peruskäsitteitä, filosofiaa, käytäntöjä. Suomen Logoterapiainstituutti Oy.
Mia Salo ja Ina Åman (toim.) 2013. Tarkoituskeskeinen ajattelu. Tarkoitus logoterapian viitekehyksessä. Suomen Logoterapiainstituutti Oy.
http://logoterapia.fi/cmsms/index.php?page=tuotetori-2

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Ihannepotilas?

Tuskin sentään ihan joka suhteessa, mutta joltain osin kyllä: vatsakielekeleikkaukseen löytyy materiaalia juuri sopivasti, mutta ei liikaa.

Kävin tänään esikäynnillä plastiikkakirurgin pakeilla ja sain monenlaista hyödyllistä tietoa ja vermettä. Plastiikkakirurgi (yksi minut 19.3. leikkaavista) tutki ja totesi minut ihanteelliseksi (?) TRAM- tai DIEP-leikkaukseen. Vasta leikkauksessa kuulemma selviää, tarvitseeko vatsalihaksia leikata mukaan hieman (= TRAM), vai pärjätäänkö ilman (= DIEP). Vatsan verisuonet näyttivät kuulemma hyviltä, eli voi olla, että DIEPillä pärjätään. Rinnan arpi tulee aika ylös, mutta se on siellä jo nyt, eli ei mitään uutta siinä suhteessa; vatsan arpi yritetään onneksi aina saada mahdollisimman alas. Kaikki labrat olivat kuin olivatkin ok, hyytymistekijätutkimuksetkin: "Potilaalla ei todeta hyytymistekijä V geenin --- mutaatiota." "Potilaalla ei todeta protrombiinin geenivirhettä." "Tehdyissä tutkimuksissa ei ole osoitettavissa tukoksille altistavaa."

Vermeitä ja ohjeita sain myös kotiin vietäviksi muovikassillisen: tukivyö (korkeaa mallia), tukiliivit (keskitukevaa ja -kokoa) ja tukisukat (jotka pitää vetää jalkoihin jo kotona leikkausaamuna ennen sängystä nousemista). Itse ostin jo viime viikonloppuna liiviliikkeestä parit housuliivit, joiden kanssa on elettävä aika monta viikkoa leikkauksen jälkeen; kankeahkoa tukivyötä on ilmeisesti tapana pitää vain yöaikaan, se kun ei ole kauhean joustava ja voi haitata ainakin liikkuessa. Hoitaja vinkkasi jonkun leikatun hankkineen Stadiumista tukevat, mutta varsin edulliset urheilurintaliivit, jotka olivat toimineet hyvin leikkauksen jälkeen sairaalasta saatujen vaihtoparina. Kiinnitysmekanismi on leikkauksen jälkeen oleellinen: sellaisilla liiveillä, joita ei pysty itse pukemaan päälleen, kiinnittämään ja avaamaan, ei ole juurikaan käyttöä heti leikkauksen jälkeen. Tukea pitää, mutta painaa ei saa, siksi esimerkiksi kaikki kaarituelliset liivit ovat pannassa aika pitkään.

Leikkausta edeltävänä iltana reiteen pistettävä Innohep-piikki annettiin matkaan sairaalasta, ja kävin heti kotimatkalla ostamassa apteekista hoitajan suosittelemia Micropore- ja Mepitac-haavateippejä, etteivät ne vaan unohtuisi leikkausjännityksessä. Teippejä tarvitaan leikkauksen jälkeen aika pitkään - jotkut käyttävät silikoniteippiä arpien tasoitukseen kuulemma jopa puoli vuotta leikkauksen jälkeen! Mepitac on näistä se silikoninen, ja se näkyy hinnassa: kolmen metrin rulla ihonväristä haavateippiä maksoi noin 25 euroa (2 cm leveä), kun Micropore oli vain noin 3,50 euroa/10 m (2,5 cm leveä). Microporella kannattaa kuulemma aloittaa, kun leikkauksessa laitetut irtoavat noin parin viikon päästä leikkauksesta. Kun haavoista tulee mahdollisesti vielä jotain (eritettä tai sulavia ompeleita, jotka eivät aina sula ihan täydellisesti, vaan voivat työntyä esiin arvesta), kannattaa käyttää Microporea ja siirtyä Mepitaciin sitten, kun arvesta ei tule enää mitään ulos. Mepitacin voi irrottaa suihkun ajaksi ja laittaa sitten takaisin, eli se on varsin kestävää tavaraa.

Ohjeistusta sain mm. proteiinin syömiseen: veren proteiiniarvo oli vain niukasti viitealueen sisällä, eli enemmän olisi syytä sekä ennen leikkausta että sen jälkeen proteiinia tankata. Painehaavojen aikaan suositus on 1,25-1,5 g/kg/vrk, kun se muulloin on terveillä aikuisilla 0,8 g/kg/vrk. Rahkaa ja/tai proteiinipirtelöä iltapalaksi heti tänään jumpan jälkeen!

Kieltämättä jännitys alkaa jo olla aikamoinen: tasan kahden viikon päästä näihin aikoihin olen jo heräämässä leikkauksesta. Heräämössä vietetään koko leikkauksen jälkeinen yö, osastolle pääsee vasta seuraavana aamuna. Nukkuminen voi kyllä olla aika haastavaa kivuista, tunnin välein tehtävästä lämmön mittailusta ja muista syistä johtuen. Osastolla ollaan kolmen hengen huoneissa, eli sielläkin saattaa olla aika vaikea saada unen päästä kiinni. Esitin toiveen päästä "naistenhuoneeseen", sekahuoneitakin joudutaan kuulemma joskus käyttämään, käytävällä kun ei enää saa potilaita säilyttää... Ajatus miehestä/miehistä samassa tuvassa ei kyllä tässä tapauksessa innosta ollenkaan.

Leikkauksen jälkeen on sitten maltettava ottaa superrauhallisesti ensimmäiset viikot. Kivut varmaan muistuttavat, jos asia meinaisi muuten unohtua, samoin em. tukisysteemit, jotka estävät villeimmät jumppaliikkeet. Pakollinen liikuntatauko on siis tulossa, kävellä sentään saa ilman sauvoja jo sairausloman aikanakin. Kotihommat pitää ulkoistaa muille noin kuudeksi viikoksi, mistä en tosin ole ollenkaan pahoillani. Onneksi lapset ovat jo isoja ja osaavat jo tehdä kaikenlaista.

Hyvää naistenpäivää ensi lauantaina (8.3.)!  
Kuva täältä

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Risuja ja ruusuja Rintasyövän jälkeen

http://www.teos.fi/assets/gallery/328/880.jpg
Kuva täältä
"Kertomisen voima on ihmeellinen. Kertomalla syövästään muille potilas keventää omaa taakkaansa ja jakaa samalla arvokasta tietoa muille, jotka saattavat joutua vastaavaan tilanteeseen." Niin totta. 

Kuten Marja Aarnipuron eilen lukemani uusi Rintasyövän jälkeen -kirja muutenkin. Kirjoittajansa näköistä tekstiä kannesta kanteen: rehellistä ja rohkeaa, toimittajamaista ja kuitenkin hyvin henkilökohtaista, välillä ehkä jo vähän liiankin henkilökohtaista; meitä sinkkuja eivät muiden ihmisten puolisot ja syövän jälkeinen seksielämä kauheasti kiinnosta, minua ainakaan. Puolison kanssa eläville ne ovat varmasti ihan tärkeitä ja kiinnostavia. Samaa voisin sanoa myös tietolaatikoista: itselleni niillä ei ollut juurikaan merkitystä, koska olen lukenut samat asiat jo aikaisemmin ja kuullut syöpälääkäreiden luentoja samoista aiheista, asiaa tuntemattomille lukijoille ne ovat varmasti hyviä.

Osan kirjan kappaleista olisin jättänyt pois kokonaan tai ainakin lyhentänyt aika lailla, samoin pari-kolme pitkää, mielestäni asiaan suoranaisesti liittymätöntä kohtaa, kuten monisivuisen juoksukouluohjelman, jollaisia löytyy helposti netistä, jos sellaista kaipaa. En jaksanut myöskään kauheasti innostua etelänmatkakertomuksesta tai syntymäpäivälaulusta; tietokirjassa en sellaisiin olettanut törmääväni, kuten en kyllä kirosanoihinkaan. Tietokirjassa ei kiroilla. Nopealukuinen kirja tuli luettua erittäin nopeasti osin siksi, että harpoin nuo kohdat ohi aika vauhdikkaasti.

Kuva täältä
Vaaleanpunaisia ruusuja annan kirjalle kuitenkin enemmän kuin risuja, ja nostan hattua Marjan rohkeudelle tuoda tärkeä asia julkiseksi itseään säästämättä. Olen myös useimmista kirjassa esiin nostetuista tärkeistä asioista samaa mieltä kuin hän, vaikka omat syöpäkokemukseni ja elämäntilanteeni ovatkin aika erilaiset. Syövästä ja syöpähoidoista selviytymisessä myös minua ovat auttaneet molemmilla kerroilla lääketieteellisten hoitojen lisäksi perhe (lapset etenkin), ystävät ja vertaiset, työ, lemmikkieläin, mielekkäät ja mieluisat harrastukset, liikunta ja jo alussa mainittu kirjoittaminen.

Paras kiteytys siitä, millaista elämä rintasyövän jälkeen on, löytyy mielestäni sivulta 310: "Hoitojen jälkeen syövän sairastanut saa voimiaan takaisin. Ajatukset järjestyvät ja hän alkaa ymmärtää, mitä on kokenut. Rintasyöpäselviytyjällä on keskustelun tarve. Hänellä on myös kova tarve tulla taas hyväksytyksi normaalina ihmisenä. Minulla ainakin on. En halua, että ihmiset ajattelevat koko ajan syöpää minun kanssa jutellessaan. Olen kokonainen ihminen, en pelkkä syöpäpotilas. Syöpäkokemus on vain osa minua. En halua antaa sille isompaa osuutta itsestäni kuin on pakko." Samat sanat.

Pakko näin sinkkuna vielä lopuksi kiittää toivon antamisesta meille puolisottomille (s. 115): "Maailmassa on paljon myös kypsiä ja viisaita ihmisiä, joilla on itselläänkin ollut vaikeuksia ja kovia elämänvaiheita. On paljon ihmisiä, joilla on avara syli ja suuri ymmärrys. Sellaisen kun onnistuu löytämään, tuloksena voi olla vahvaakin vahvempi parisuhde."

Elämää on siis rintasyövän jälkeenkin. Kannattaa lukea. :-)


Lähde:

Marja Aarnipuro 2014. Rintasyövän jälkeen. Teos.