sunnuntai 26. elokuuta 2012

Hanki elämä?

Olen taas - tällä kertaa antibioottikuurin väsyttämänä - paennut omaa lääkkeiden kellottamaa elämääni kirjoihin. Sairauslomani lopussa lukemistani dekkareista olen palannut takaisin syöpähoitojen heikentämää elämää vahvistavien voima- ja toivokirjojen pariin. Hanki elämä! -kehotuksen olen tosin saanut vanhemmalta teinineidiltäni jo ennen sairastumistani, mutta se homma jäi vähän kesken, kun ensin piti tehdä gradu valmiiksi ja valmistua, ja sitten pukkasikin jo tämä seuraava isohko syöpäprojekti päälle melkein saman tien. Elämän hankkimisen sijaan piti alkaa keskittyä täysillä nykyisen elämän ylläpitämiseen ja hoitamiseen; uutta, teinin mielestä mielenkiintoisempaa elämää ei tämän projektin aikana ole tarvinnut edes yrittää hankkia.

Tänä viikonloppuna olen ahminut Ulla-Maija Paavilaisen "Hanki elämä!" -kirjan. Tämä Jokanaisen voimakirja pitää sisällään uusia ja vanhoja oivalluksia hauskasti ja mukaansatempaavasti kirjoittuina. Meille keski-ikäisille naisille kirjoitettua tekstiä joka sana. Tiesittekö muuten, että "henkinen keski-ikä alkaa siitä, kun pillifarkkujen sijaan alkaa vertailla astianpesukoneitten ominaisuuksia"? En ehkä sittenkään ole vielä itse ihan keski-ikäinen, sen verran monet pillifarkut olen niin itselleni kuin tytöillenikin viimeisten parin vuoden aikana ostanut. 80-luvun teinivuosilta tutut pillit ovat tehneet come backin myös omaan garderoobiini. Toisaalta muutostakin on tapahtunut sitten teinivuosien; allekirjoitan täysin Ulla-Maijan listan (mts. 37) vuosikymmenten mittaan tapahtuvista merkittävistä muutoksista:

1. Enää ei kanna harhaluuloja omasta ylenpalttisesta fiksuudestaan.
2. Aika monesta uupumuksesta on oppinut rämpimään yli ja kaikenlaisen epämiellyttävän sietokyky on kasvanut. 
3. Tajuaa, että rutiinit ja arki voivat sittenkin olla se paras osa elämästä, eikä sen keskellä enää itketä.
4. Ainoa, mitä tosissaan pelkää, on se, että läheisille ihmisille sattuu jotain ikävää.

Arkea, rutiineita ja epämiellyttävyyksiä riittää omassa elämässäni, toivottavasti polulla tulisi joskus eteen muunkinlaisia elementtejä; en todellakaan voi sanoa tietäväni, mihin tämä polku lopulta johtaa (vrt. kuva).

Martti Lindqvistin "Toivosta ja epätoivosta" -kirjassa (2004) on kohtia, jotka sopivat tosi hyvin hoitopolkuni tämänhetkiseen monellakin tapaa aika yksinäiseen vaiheeseen (mts. 74):

"Olossa on paljon aaltoliikettä. On helpompia kausia ja mukaviakin tapahtumia. Hallitseva tunne on kuitenkin, että vähä vähältä pimeys ja hiljaisuus ympärillä lisääntyvät samalla kun sisäinen yksinäisyys kasvaa. Joskus tähän kokemukseen liittyy myös intensiivisiä fyysisiä kokemuksia. Omassa ruumiissa tapahtuu asioita, joita on vaikea käsittää. On kuin ruumis olisi muuttunut jotenkin tuntemattomaksi, ottanut ylivallan ja veisi ihmistä omia teitään.

Matkan varrella ihminen tulee erityisen tutuksi psyykkisen kivun kanssa. Se ilmenee olon raskautena, nääntymisen kokemuksena, ajoittaisena epämääräisenä ahdistuksena, joskus hetkellisenä, paniikinomaisena kauhuna ja usein myös toivottomuutena. Elämän ja toivon kipinä on vaarassa sammua. Sen tilalle ovat kärkkymässä masennus ja välinpitämättömyys, joka useimmiten on piittaamattomuutta omasta itsestä, omista tarpeista ja hyvinvoinnista. Ihminen saattaa ajatella, ettei hänen elämällään ole mitään väliä. On ihan sama, miten hänen käy. Siihen voi liittyä myös itsetuhoisia ajatuksia. Kuolema voi tuntua elämää helpommalta vaihtoehdolta."

Epätoivo voi hiipiä ihan huomaamatta kehään, kun miettii asioita itsekseen ja yhtä ja toistakin kohtaa koskee ihan fyysisesti. Onneksi toivo on ollut koko ajan vahvempi tässä ottelussa, enkä sitä haluaisi menettää jatkossakaan, sillä "toivo on kykyä haluta, että huominen olisi" (mts. 103).

Ensi viikon lopulla on alkamassa uusi, pitkä vaihe, joka nyt väkisinkin mietityttää, ehkä vähän pelottaakin: viisivuotissuunnitelmani (= päivittäinen letrotsolitabletti + Procren-pistos kerran kuussa) on kirjoitettu onkologini toimesta jo keväällä, ja sen mukaan mennään, sillä "potilas on suostuvainen hoitoon". Toivottavasti myös muu elämä mukautuisi jatkohoitosuunnitelmaan suht' kivuttomasti.

Eilen kävin illan pimennyttyä lukemassa parin "kollegan" blogeista heidän kokemuksiaan näistä nk. Femar-hoidoista: kaikenlaista uutta ei-niin-kivaa fyysistä ja psyykkistä oiretta voi olla tiedossa lähiaikoina aromataasinestäjien sivutuotteina. Toivottavasti kaikista hurjimmat kamaluudet eivät iskisi ainakaan yhtä aikaa, mieluummin vaikka oire kerrallaan. Tuli mitä tuli, pakko on kaikki ottaa kiltisti vastaan, toki mahdollisuuksien mukaan oireita lievittäviä keinoja apuna käyttäen. Viisivuotissuunnitelmakauteni päättyessä ovat muuten jo kaikki lapseni täysi-ikäisiä, lastenkasvatusprojektikin on sitten jo aika hyvässä vaiheessa. Aika hurja ajatus.

Näin etukäteen ajateltuna edessä on vielä aika pitkä ja todennäköisesti vähän kivikkoinenkin taival. Sen jaksamiseksi on pakko tehdä välillä rutiinihommien lisäksi muutakin, vaikkapa lukea hyviä kirjoja.

Tsemppiä omiin elämänhankintaprojekteihinne!

 Minä en tiedä, onneksi.

Lähteet:

Martti Lindqvist 2004. Toivosta ja epätoivosta. 2.painos. Kirjapaja.
Ulla-Maija Paavilainen 2011. Hanki elämä! Jokanaisen voimakirja. WSOY.

PS. Löysin ja tilasin taas uuden rintasyöpärunokirjan: Mirjo Anttola-Hakala 2009. Karkauspäivä. Omakustanne. Kannattaa kuunnella myös Mirjon haastattelu: http://areena.yle.fi/radio/1286873 ja käydä nettisivuillaan: http://www.mirjo.fi/Karkauspaiva_kasvukipuja.html

1 kommentti:

  1. Kehitys kehittyy, ja käyttäjä oppii: keksin viimein, mistä saan lisättyä tänne sivuilleni sanahakusysteemin sekä sivun näyttöjen määrän.

    "Hae tästä blogista" -kenttään voi laittaa minkä tahansa hakusanan ja testata klikkaamalla "Haku". Esim. "toivo" on yhtenä aiheena yhteensä kymmenessä eri kirjoituksessa.

    Kävijälaskuri on myös näppärä tilastoista kiinnostuneille: 12 619 näyttökertaa jo yhteensä noin puolen vuoden bloggaamiseni aikana.

    VastaaPoista