Mökkilomaa ja mustikkametsiä

Heinäkuu ja sen myötä sairauslomani on kohta ohi: työt kutsuvat jo ylihuomenna. Ehdin kuin ehdinkin onneksi pitämään haaveissani olleen reilun viikon mittaisen mökkiloman, joka teki terää ja antaa voimia talven varalle.

Viime viikon mökkeilin ilman teinejäni, se olikin tämän kesän ainoa totaalisen teinivapaa viikkoni. Kaksi kolmesta oli mukana vielä menomatkalla, mutta lähtivät esikoisen 18-vuotisjuhlien jälkeen isälleen. Kissa Kehrääväinen sen sijaan jäi nauttimaan mökkilomasta kanssani. Myyrävaisto oli kohdallaan ja pieniä saaliita tuotiin näytille muutamana päivänä. Jäniksenpoikasta kattipeto ei sentään saanut kiinni.

Mustikoita, muikkuja ja kanttarelleja sekä mökkisaunaa ja uimista tuli tankattua oikein kunnolla; mustikoita ja kanttarelleja toin kotipakastimeenkin pari kylmälaukullista. Muutaman vanhan dekkarinkin nautiskelin osin laiturilla, osin mökin hämärässä välillä torkkuja ottaen. Ilman nettiyhteyksiä ja puhelinta säästäen aika meni tosi nopeasti, muutaman päivän olisin hyvinkin jaksanut vielä samaan malliin, mutta velvollisuudet kutsuivat takaisin kaupunkiin: nuorimmainen (kaikkine viime tipassa pakattuine reeni-, yöpymis- ym. kamppeineen) aloitti juuri tanssileirillä ja pyykkikone pyörii.

Maiseman vaihtaminen reiluksi viikoksi teki hyvää muutenkin. Sairastamisesta muistuttivat lähinnä akvaariovanuproteesilla topattu mökkiuikkari ja Xeloda-tabletit, joista onneksi pääsin torstaina viikon tauolle. Juuri nyt oloni on jos mahdollista melkein normaali, jollei oteta huomioon lähes täysin tippuneita kulmakarvoja ja muutamia tippumisvaarassa olevia varpaankynsiä. Hiuksia ja ripsiä minulla sen sijaan riittää edelleen ihmeellisen paljon, vaikka nekin harvenevat koko ajan: joka ikisellä harjanvedolla lähtee tukko, ja olen siksi alkanut "säännöstellä" harjaamista ja pitää hiuksia kiinni sulkasadon minimoimiseksi. Peruukkikauppiaan ohjetta kaljuksi ajamisesta en suostu edes harkitsemaan niin kauan kuin vain omia haivenia riittää.

Ylihuomenna on taas aika palata paitsi töihin myös syöpäpotilaaksi ja käydä antamassa verinäytteet labrassa. Torstaiaamulle on varattuna sytostaattihoitojakson viimeinen onkologiaika ja CE-tiputus. Xelodaakin joudun popsimaan vielä pari viikkoa, sitten pitäisi tämänkertaisen sytkyurakan olla ohi. Seuraava urakka, viiden vuoden "pikakuuri" Procren-pistoksia ja Femar-tabletteja (aromataasinestäjä), alkanee heti tämän ensimmäisen perään. Tamofeeni (antiestrogeeni) oli ihan ok aikanaan, mutta sitä en enää voi saada uudestaan. Sädehoitojakaan minulle ei enää jo kertaalleen sädetetylle alueelle anneta, mikä lyhentää hoitoprojektiani reilulla viidellä viikolla. Em. "estrogeenintotaalipoistolääkkeiden" (Procren ja Femar) haittavaikutusten listoja alustavasti silmäilleenä luulen, että niissä on nyt ihan riittävästi kiusaa tuleville vuosille. Esimerkiksi nivel- ja lihassärkyjä tai osteoporoosia en kaipaisi ollenkaan, toivottavasti haitat eivät ole ihan kammottavia ja estä liikuntaharrastuksia. Tässä vaiheessa ajatus onkin pyrkiä mm. liikunnan avulla estämään pahimpia haittoja, onhan hyvä peruskunto auttanut tämänkin projektin läpiviemisessä.

Nyt kuitenkin ajatukset takaisin tähän kesään ja väliviikon hyvästä olosta ja viimeisistä vapaapäivistä nauttimaan. Sytostaattitiputuksen jälkeen on taas luvassa vaihtelevaa oloa ja väsymystä.

"Elämään eksyneitä" lainaamassa...

... vain tällä kerralla; tässä on lyhyesti ja tyylikkäästi sanottu paljon - pienistä kirjoitusvirheistä ei välitetä:

Lähde: https://www.facebook.com/photo.php?fbid=406730222707327&set=a.389766184403731.87316.389764547737228&type=1&theater

Ideavarkaissa lujuutta ja pehmeyttä etsimässä

Vaihtelevaa, kaikin puolin. Kelit ovat tänä kesänä vaihdelleet siinä missä oma olokin. Nyt mennään taas aallon pohjia pitkin puolipilvisessä ja kuurosateisessa säässä. Primperaneilla pärjää ainakin suurin piirtein nämä väsypäivät, kunhan muistaa ottaa tosi rauhallisesti. Hetken jaksan välillä istua ja touhuta, sitten onkin taas aika vaihtaa asentoa ja painua takaisin vällyjen väliin. Eilen sunnuntaina nukuin useammatkin päiväunet, ja unta riitti hyvin yöksikin. Elimistö on selvästi aika kovilla ja huutaa lepoa juuri nyt. Onneksi tämä vaihe mennee taas aika nopeasti ohi.

Torstaina saamani viidennet isot sytostaatit maistuvat edelleen metallinmakuisessa suussani, vaikka mitä tekisin. Onneksi ei ole pakko yrittää kyhätä gourmet-aterioita kenellekään näinä päivinä. Karjalanpiirakat ja munavoi maistuivat äsken AB-piimän kera oikein mainioilta ja riittivät hyvin lounaaksi. Nuoriso saa auttaa itse itseään; palvelutaso laskee kummasti olon myötä. Edelleen odotan sitä ihmettä, että saisin edes muutaman täysin teinivapaan päivän tänä kesänä - ei ole vielä ihmettä tapahtunut...

Kaikki päivät eivät onneksi ole olleet yhtä huonoja ja synkkiä nyt sytkyjenkään jälkeen. Perjantaina pyöräilin kaupungille asioimaan suht' kivassa kesäkelissä, ja lauantaina olivat vuorossa asuntomessut. Kaikenlaista mukavaa tuli messuilla katsottua ja kuvattua, vaikka en omakotitalon yksinhuoltajana kovin kummoisia uudistuksia omassa kodissani sen enempää halua kuin pystykään toteuttamaan. Jotain pientä messuilta kuitenkin jäi mieleen, ja kun aika on kypsä, innostus saattaa hyvinkin iskeä. Pyöränkorini oli paluumatkalla täynnä toinen toistaan innostavampia esitteitä ja muuta luettavaa. Myös helppohoitoisia ja kestäviä terassiratkaisuja, joita messuilla olin metsästämässä, sain matkaani.

Sunnuntaina sain kuin sainkin taas luettuakin vähän: Kreetta Onkelin "Kutsumus" oli sujuvasti kirjoitettu tarina kirjailijan uran kivikkoisuudesta. Ei ole elämä helppoa kirjailijoillakaan - pöytälaatikkoblogisti pysyköön suosiolla lestissään?

"Tulla lujaksi. Pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle." 

Tommy Tabermannin mietteet oli maalattu yhden asuntomessutalon seinään.

5. iso sytky onnellisesti ohi - oireita odotellessa...

... on aika ihmetellä jälleen kerran nykyisten hyvinvointilääkkeiden tehokkuutta: Emend ja Dexametason pitävät olon yllättävän hyvänä nyt sytostaattitiputuksen jälkeisenäkin päivänä. Olen jaksanut puuhata kaikenlaista melkein normaalioloisena, pyöräilinpä taas tänään keskustaan ja takaisinkin, ja ramppasin muutamissa alekaupoissa. Löydöt jäivät onneksi aika vähäisiksi, esimerkiksi vaatekaupat eivät juuri nyt houkuttele ollenkaan, urheilukauppoja lukuun ottamatta.

Kirja-alet sen sijaan... Esimerkiksi Kreetta Onkelin "Kutsumus", jonka olin aikeissa lainata kirjastosta, läksi Akateemisesta kirjakaupasta mukaani hyvin edullisesti: alennettu alehinta oli vajaa puolet nettikirjakaupan alehinnasta. Haaveet kirjailijaksi ryhtymisestä voinen haudata jo aika pian kirjan lukemalla, vaikkakin Onkelin mukaan "Kirjailijaksi ei synnytä. Kirjailijaksi ajaudutaan. Elämä tekee sen ihmiselle. Tai ihminen tekee elämästään sellaisen, ettei voi kuin kirjoittaa." Niin siinä taitaa aika usein käydä, ja onneksi meille on nykyään myös näitä ilmaisia julkaisujärjestelmiä, joiden kautta saamme julkaistua arvokkaat ajatuksemme; kustannusyhtiöitä tai muitakaan julkaisijoita eivät meidän tavallisten tallaajien blogitekstit taida ihan kauheasti innostaa, niin innostuneita kuin niistä itse olemmekin.

Muistan vielä elävästi, miten huonosti melanoomaan kesällä 1990 kuollut isäni voi sytostaattihoitojen jälkeen. Ei ollut isälläni voimia heti sytostaattien jälkeen yhtään mihinkään, ja viilit ja muut "herkut" tulivat ylös aika vauhdikkaasti. Eräältä syöpäpolin vanhemmalta hoitajalta kuulin, että pahoinvoinninestolääkkeet tulivat kuvaan mukaan vasta 1990-luvun puolivälissä. Onneksi tulivat, syöpätaudeissa kun on ihan tarpeeksi kestämistä ilman pahoja pahoinvointejakin.

Sytostaattihoitoja huonommin tuntevat kuvittelevat varmaan niiden edelleen olevan tosi raskaita kaikille, eivätkä lääkkeiden haittavaikutuslistat mitään kevyttä luettavaa totta vie olekaan. Onneksi niissä on myös maininta siitä, etteivät kaikki oireet suinkaan tule kaikille, osa meistä potilaista saattaa oikeasti päästä melko vähilläkin oireilla. Samasta asiasta olen tainnut jo aikaisemminkin yrittää kertoa, jotta hoitojen pahamaineisuus hälvenisi edes pikkuisen.

Jos asenne hoitoja kohtaan on luottavainen ja pelkäämätön, peruskunto kohdallaan eikä pahaa pahoinvointitaipumusta, saattaa hoitorumbasta selvitä aika mukavastikin. Suhteellista toki tuo "mukavuus", eihän tämä sellaista toki missään nimessä ole. Epävarmuus tulevasta jäytää edelleen, ja vaikka kuinka yrittää keskittyä ajattelemaan positiivisesti, puskee mieleen väkisin myös tummahkoja ajatuksia aina silloin tällöin. Onneksi jo hieman harvemmin kuin alussa, päivittäin kuitenkin. Niitä ei varmasti saa millään konstilla täysin katoamaan, vaan jonkunlainen terveyden (uudelleen) menetyksen aiheuttama haikeus jää, vaikka olo olisikin subjektiivisesti ajateltuna ok. Objektiivisesti katsottuna - vaikkapa epikriisiä lukemalla - tilanne onkin sitten paljon lohduttomampi: "terveen papereita" ei ihan heti ole odotettavissa. Virallisesti viiden vuoden jälkeen hoitojen loppumisesta sellaiset voisi periaatteessa saada, mutta tässä jo kertaalleen uusineen taudin kanssa eläessä en niihin taida kovin paljon luottaa enää.

Huomisen aamupalan jälkkäriksi on vielä luvassa em. hyvinvointitroppeja, sen jälkeen alkanevat "väsypäivät", kuten viimeksi CE-tiputuksen jälkeen. Muutaman päivän saa suosiolla ruksia yli kalenterista, kun juuri mihinkään ei ole virtaa. Lukemattomia kirjoja on onneksi taas varattuna useita, ja leffojakin riittää. Säidenhaltijakin tuntuu jälleen komppaavan omaa olotilaani: helteistä ei ole lähipäivinä vaaraa, tulvista sen sijaan jossain päin. Esikoisen täysi-ikäistymistä ja naisten viikon sankareita olisi tarkoitus loppuviikolla jaksaa juhlia, toivottavasti sääkin lämpenisi edes viikonlopuksi. :-)

PS. Pari positiivista lisäystä vielä: hiukset hulmuavat edelleen ihmeen vahvoina, vaikka niiden harveneminen onkin ihan jatkuvaa. Keskiviikon labrat olivat myös ihan ok, eivätkä suonetkaan vielä temppuilleet sen enempää labrassa kuin syöpäpolilla kanyyliä laitettaessakaan; en saanut tällä kertaa edes isoja mustelmia. Nämä kenties aika pieniltä kuulostavat asiat ovat oikeasti tosi ISOJA tässä tilanteessa. Kesästä pystyy nauttimaan melkein normaalisti, kun olo on melkein normaali ja näyttää ulkoisesti melkein normaalilta - tai ainakin suunnilleen omalta itseltään.

Tässä vielä vähän lisää positiivista kansallisella tasolla: vaikka rintasyöpä lisääntyy, kuolleisuus laskee.(http://www.mehilainen.fi/rintasy%C3%B6v%C3%A4n-varhainen-toteaminen-mahdollista-mammografialla)

Lähde:

Kreetta Onkeli 2010. Kutsumus. Kustannusosakeyhtiö Sammakko.

Iloa vai surua elämään?

Toivosta ja pelosta kirjoittelin jo aiemmin, mutta niiden kavereista, surusta ja ilosta, en ole vielä paljon tainnut kirjoittaa. Ilohan on Surun sisko (vrt. Mäkinen 2004) siinä missä Toivo on Pelon veli. Aika tutustua hieman siskoksiinkin.

Luin eilen sadepäivän ratoksi Martti Lindqvistin toivoa ja epätoivoa käsittelevän opuksen sekä samaan kirjagenreen lukeutuvan Minna-Sisko Mäkisen ilon ja surun sisaruuspohdinnat (ks. lähteet). Hieman aiempaa uskonnollisempia kirjoja nämä kaksi, mutta silti aika "arkisia".

Viidenteen sytostaattitiputukseen lähtemistä odotellessa (aikani on jo klo 8.15) on rauhallinen hetki kirjoitella, kissanmokoma kun herätti mokoma minut jo aamuneljän maissa, enkä sitten enää osannut käydä takaisin nukkumaan, kun päivän lehtikin oli jo jaettu postilaatikkoon ja ulkona valoisa ja kaunis kesäaamu.

Miehet ensin, eli muutama ajatus toivosta ja surusta. Martti Lindqvist (2004, 63) on työssään huomannut, että monet kovia ihmissuhdekriisejä kokeneet ihmiset määrittelevät toivon sisällöksi sen, että saisivat entisen elämänsä takaisin, muun he kokevat epätoivoksi. Vaarana on tällöin, että ihminen tulee riippuvaiseksi omasta katkeruudestaan. Menneen haikailun sijaan hän itse näkee, että toivo on tulevaisuudessa: "Toivo on kykyä haluta, että huominen olisi." (mts. 103) Hienosti ajateltu, ja sopii minusta oikein hyvin myös meihin sairastumiskriisin kokeneisiin ja päivä kerrallaan eläviin.

Lindqvist kirjoittaa viisaasti myös surusta (mts. 71-72):  

"Suru taistelee aina elämän puolesta. Sen tarkoituksena on mahdollistaa elämän jatkuminen, niin että voisimme olla oikeasti elossa niin kauan kuin elämää on. Suru voi tuntua raskaalta, kummalliselta ja joskus pelottavaltakin, mutta se on aina surevan puolella. Surun tärkein tehtävä on auttaa ihmistä suostumaan sisäisesti siihen, mikä ulkoisesti on tullut elämässä pakolliseksi. Kun menetyksen uhka on tullut lähelle tai jo toteutunut, ihminen kapinoi ja torjuu kipeän tosiasian. Hän voi usein myös masentua ja katkeroitua. Katkeruus on lähes aina surematonta surua. Lukkiutuessaan pysyvästi katkeruutensa taakse ihminen aiheuttaa itselleen suuren vahingon.

Surun ydin on muualla kuin ulkoisessa. Suru on matka sisäiseen maailmaan, mielen eri kerroksiin ja pääosin hyvin sanattomiin tapahtumiin omassa itsessä. Niitä on vaikea kuvata toisille. Siksi surun jakaminen on paljon helpompaa sellaisten kanssa, joilla on oma surukokemus, koska silloin moni asia tulee ymmärretyksi ilman selityksiä. Vaikka ihmisten surumatkat ovatkin yksilöllisiä, niissä on aina myös sama ikisuru läsnä."

Saman sairauden kokeneet vertaiset ovat juuri tästä syystä parhaita ymmärtäjiä: samat surut ja menetykset kokeneet ymmärtävät toisiaan ja osaavat myös löytää pieniä iloja - aika mustaakin huumoria apuna käyttäen! Surematta ei kukaan syöpään sairastunut varmasti selviä, ja surun vastapainoksi pitäisi löytää iloa jostain. Ilon löytäminen on tässä vaiheessa tosi vaikeaa, kun vakava sairastuminen ja mahdollisesti hyvinkin raskas hoitorumba tekevät elämästä mollivoittoisen pitkäksi aikaa. Aidot ilon hetket ovat olleet itsellänikin aika vähissä tänä vuonna, toivottavasti niitä alkaisi taas pikku hiljaa löytyä jostain.

Minna-Sisko Mäkinen (2004, 87-88) on huomannut, että ilon kokee silloin, kun sitä vähiten odottaa:

"Se (ilo) tuntuu kulkevan surun ystävänä, kuin käsi kädessä elämän surullisen puolen kanssa. Raskaiden asioiden rinnalla ilon säikeet ovat voimakkaampia, kirkkaampia. Ilo voi tuntua niin viiltävältä, ettei sitä oikein edes uskalla kokea. Ehkä ilo onkin puhtaimmillaan silloin, kun voi kokea raskaiden asioiden keskellä tai niiden läpi kahlattuaan." - Ehkä ilo palaa elämään hoitojen jälkeen? Toivottavasti.

Mäkinen kirjoittaa tosi hyvin myös rohkeudesta, jota myös kovasti tarvitsemme ja joka on pelon toinen vastinpari toivon lisäksi (mts. 54):  

"Mitä oikeastaan on rohkeus? Sitäkö, ettei koskaan pelkää? Sitäkö, ettei näytä pelkoaan, vaan menee eteenpäin siitä välittämättä, sitä jakamatta? Ehkä rohkeus on kuitenkin enemmän sitä, että pelkäävänä, vapisevanakin uskaltaa kulkea pelkojaan päin. Uskaltaa purkaa ne palasiksi ja katsoa, mitä ne sisältävät. Uskaltaa miettiä loppuun asti jonkun kipeän asian ja iloita sen jälkeen siitä, että kupla on puhkaistu. Uskaltaa puhua pelkonsa toiselle ihmiselle ja tuntea itsensä senkin jälkeen kokonaiseksi ja hyväksytyksi. Vieläpä ehjemmäksi kuin silloin, kun pelot pidetään vain lukon takana omassa sisimmässä."

Rohkeutta ja iloa ei kenelläkään syöpähoitoja parhaillaan läpikäyvällä varmasti ole yhtään liikaa, toivottavasti kuitenkin toivoa on tarpeeksi, että jaksaa taas huomiseen, peloista ja suruista huolimatta. Ehkä ilokin vielä joskus palaa?

Fuksianpunaiset pionit ehtivät onneksi kukkia ennen rankkasateita.

Lähteet:

Martti Lindqvist 2004. Toivosta ja epätoivosta. 2. painos. Kirjapaja.
Minna-Sisko Mäkinen 2004. Ilo, surun sisko. Psalmeja arjessa. Karas-Sana.

Koskaan et muuttua saa?

Muutos on mahdollisuus, väitetään. Mutta onko muuttuminen tai muuttaminen oikeasti mahdollista? Voiko ajattelu- ja toimintatapoja muuttaa, omia tai toisten, kas siinäpä pulma.

Jokainen ihminen on oman kokemukseni mukaan ihan omanlaisensa toiminta- ja reaktiotyyliltään, iästä tai tilanteesta riippumatta: yksi on hidas ja varovainen, toinen nopea ja rohkea; itse taidan kuulua jälkimmäiseen joukkoon. Joku uskaltaa ottaa riskejä elämässään, joku toinen ei missään nimessä, isoja ainakaan. Yksi pelkää kaikkea mahdollista ja mahdotonta, toinen puskee läpi mistä vain turhia pelkäämättä. "Oikeaa" tyyliä ja toimintatapaa ei määritellä missään, eikä omasta perustyylistään varmaan täysin pääse eroon, vaikka jostain syystä haluaisikin. Jotain voi kai kuitenkin muuttaa ja oppia, ajatusten tasolla ainakin. Toivottavasti.

Luin taas eilen ahmien yhden myös rintasyöpäkirjaksi paljastuneen opuksen. Hanna Jensenin sujuvasti kirjoittama entisen WWF:n pääsihteerin muutoksesta ja muutoksista kertova kirja oli yllättävä kaikessa avoimuudessaan. Harva entinen naisjohtaja uskaltaa laittaa itsensä niin vahvasti likoon kuin Meri Saarnilahti-Becker - hyvä Meri!

Parhaita kohtia olivat arvoja ja arvostuksia käsittelevät kohdat, esimerkiksi seuraava (Jensen 2009, 73):

"On mielenkiintoista, että ihmiset pitävät arvoina vain myönteisiä asioita. Silti monella on paljon arvoja, joita ei tunnista arvoiksi, koska ne ovat tuloksiltaan kielteisiä. Esimerkiksi epäterveelliset nautintoaineet, juoruilu, väittely, valittaminen, lapsellisuus ja auktoriteettien vastustaminen ovat monelle arvokkaita asioita, viis seurauksista. Jos ihminen tekee jotain ahkerasti ja uupumatta, se todistaa asian olevan hänelle arvokas. 

Olen monta kertaa hämmästellyt, kuinka harvoin 30-40-vuotiailla on arvonaan terveys, vaikka siitä puhutaan suu vaahdossa kaikissa tiedotusvälineissä. Se johtuu siitä, että sen ikäisillä ei ole yleensä kokemusta epäterveydestä eikä elämän rajallisuudesta. Terveys on heille itsestäänselvyys. Sen huomaa arvokkaaksi vasta sitten, kun on menettämässä sen."

Näinhän se on. Kukaan meistä ei haluaisi sen enempää nuorena kuin vanhanakaan joutua omakohtaisesti tekemisiin minkään huonoennusteisen tai muuten lamauttavan taudin kanssa, mutta liian monet siihen jamaan kuitenkin joutuvat. Ainakin syöpädiagnoosin saatuaan ihminen menettää välittömästi toivonsa ja uskonsa tulevaan, ainakin hetkellisesti.

Jotta usko ja toivo palaisivat takaisin edes osittain, joutuvat sekä arvot että ajatukset tosi kovaan myllyyn. Myllytyksen lopputulos vaihtelee eri ihmisillä: osa jaksaa jauhaa ajatuksensa hienoiksi asti, osan "jauhoihin" jää isompia sattumia. Kaikki kuitenkin joutuvat väkisin miettimään syntyjä syviä ja synkkiä. Terveinä porskuttavat kanssaihmiset eivät voi edes arvailla, miten synkkiin mietteisiin me sairastuneet huonoimmilla hetkillämme yön pimeinä tunteina olemme vaipuneet. Huonosti nukuttujen öiden jälkeiset mustat silmänaluset eivät vedä vertoja mielen ja ajatusten mustuudelle. Syöpä on mörkö, jonka kanssa jokainen joutuu painimaan lyhyemmän tai pidemmän ottelun.

Kirjan loppuosa käsitteli syöpään sairastumiseen liittyviä tuntemuksia, henkisiä ja fyysisiä (Jensen 2009, 134):

"Kun 62-vuotiaana sairastuin rintasyöpään, Pentti oli mukana kaikin tavoin. Kokemuksekseni kuitenkin jäi, että ihmisen on kohdattava kipu, huono olo ja kuolemanpelko omin voimin, yksin. Kukaan toinen ei niihin voi liittyä. Siinäkään tilanteessa minulla ei ollut yksinäisyydenpelkoa. En pelkää yksinäisyyttä, koska en tunne milloinkaan itseäni yksinäiseksi."

Hyvin sanottu, noin se minustakin juuri menee: on sairastuneella sitten puoliso tai ei, kohtaa hän sairautensa kuitenkin itse henkilökohtaisesti; ei sairautta tai siihen liittyviä tuntemuksia voi kenellekään toiselle siirtää, vaikka tosi mielellään meistä varmaan moni sen tekisikin. Ratkaisevinta selviämisessä ja jaksamisessa on se, ettei tunne itseään sairautensa kanssa yksinäiseksi. Yksin voi olla, mutta ei yksinäinen, tai sitten tämä homma käy todella raskaaksi. Onneksi valtaosa meistä löytää sopivanlaisia ihmisiä rinnalleen, joko vertaiskollegoita tai tautia tuntemattomia, mutta muuten mukavia ja sopivia. :-)

Lopuksi vielä mielestäni tosi osuva arvojen, tunteiden ja energian vertaus (Jensen 2009, 74):

"Arvot ja tunteet ovat myös sama asia kuin energia. Tunteiden takana on valtava energia. Jos arvoni ja tunteeni olisivat positiiviset, minulla olisi positiivista energiaa. Silloin saisin myös tehtyä sen, mitä pidin arvokkaana. Sitä tarkoittaa, kun sanotaan, että joku menee läpi harmaan kiven."


PS. Taidan vaihtaa alaa ja ryhtyä kirjablogistiksi, sen verran ahkerasti on taas viime aikoina tullut kirjoja ahmittua ja kirjoista kirjoitettua.

Kaikkea en halua muuttaa: pinkit petuniat kukkivat nyt jo 12. kesänä; 

vain kerran olen valinnut niiden sijaan vaaleansiniset kukat.

Lähde:

Hanna Jensen 2009. Eri nainen. Voiko itseään ja elämäänsä muuttaa? Kirjapaja.

Kelpaat kelle vaan?

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa"

Heräsin tänä aamuna jo ennen kukon laulua - tai ainakin Aamulehden jakajaa - ja tämä Juha Tapion keskiviikkoiltana Keskustorin teltassa keikallaan esittämä kappale alkoi soida päässäni. Lämmin kesäaamu, yöjuoksuiltaan kotiin palannut katti ja yhä edelleen täydessä unessa olevat teinit, mitä muuta tarvitsisi edes tässä vaiheessa kaivata? Onneksi ei ole pakko "kelvata" yhtään kenellekään muulle kuin omille joukoilleen.

Edelleen aikamoista miesvihaa ajoittain kokevana ei tulisi mieleenkään yrittää kelvata kenellekään. Aika karujakin kertomuksia miesten suhtautumisesta meikäläisiin kuulleena en kaipaisi itse minkäänlaista arvioivaa katsetta tai kauhistelevaa kommenttia keneltäkään, onneksi sellaisia ei sinkkuna ole pakko sietää.

Fiksut miehet varmaan ymmärtävät, miksi leikkaus on tehty niin kuin on tehty (aika karusti, mutta elämän säilyminen tavoitteena, ks. kuva), mutta missä sellaisia mahtaa liikuskella? Vapaalla jalalla tuskin ainakaan. Positiivinen ajattelukaan ei tässä asiassa auta. Sinkkuäidit eivät muutenkaan taida olla ihan niin kovassa kurssissa kuin tosi-tv-ohjelmat antavat ymmärtää. Meissä yh-äideissä kun on sellainen paha puoli, että me priorisoimme (aika monet meistä ainakin) lapsemme - Chisua lainatakseni: Miehistä viis!

Lähde:

Juha Tapio. Kelpaat kelle vaan. http://www.lyricsmode.com/lyrics/j/juha_tapio/kelpaat_kelle_vaan.html

Uusia voimia ja salaisia toiveita

Olen nyt keväällä ja kesällä lueskellut myönteistä ajattelua kehittäviä ja voimaannuttavia kirjoja. Aiemmin en moisista opuksista ihan kauheasti ole innostunut, mutta nyt tässä elämän ja sairauden vaiheessa niistä tuntuu oikeasti olevan apua - ei ainakaan haittaa. Positiivinen ajattelu tuo positiivisia asioita, negatiivinen negatiivisia.

Voima- ja Salaisuus-kirjoista voit lukea tarkemmin Rhonda Byrnen elämänhallintamenetelmistä. Rhondan mukaan ajatukset vetävät heijastelemiaan olosuhteita puoleensa: saat sen, mitä ajattelet. Kuulostaa aika hurjalta, mutta alan pikku hiljaa uskoa, että niin se menee. Tai ainakin niin haluan uskoa. Barbara Bergerin kirja (ks. lähteet) käsittelee samoja asioita vähän eri tavalla teemoiteltuna.

Tässä Salaisuus-kirjasta löytyviä vinkkejä, joiden avulla voit ajatella itsellesi uuden, onnellisemman elämän:

1. Mieti, mitä todella haluat elämässäsi.
Pysähdy hetkeksi. Rauhoitu. Kuuntele ajatuksiasi. Älä anna ulkoisten paineiden ohjailla sinua harhaan, vaan visualisoi mielessäsi se, mitä haluat elämässäsi saavuttaa ja minkälainen haluat itse olla. Miettimällä sitä, mitä haluat, saat tilaisuuden tehdä itsellesi päämääräsi selviksi. Kun päämäärä on selvä, se on helppo saavuttaa.

2. Tee selkeä toive.
Poista ”en tahdo” ajatustesi sanavarastosta loppuelämäksesi ja ajattele tästä eteenpäin vain sitä, mitä tahdot. Usein on helpompi määritellä ne asiat, joita ei halua tapahtuviksi, kuin ne, jotka todella tekisivät onnelliseksi. Mutta salaisuus käskee tekemään juuri päinvastoin: lähde liikkeelle haluamistasi yksinkertaisista, konkreettisista asioista. Unohda asiat, joita et tahdo! Unohda vaihteeksi varasuunnitelman tekeminen jo ennalta odottamasi epäonnistumisen varalta ja keskity onnistumiseen! Älä mieti sitä, mitä et halua olla, vaan sitä, minkälaiseksi haluat tulla.

3. Opettele hallitsemaan ajatuksesi.
Tietoisesti tai tiedostamatta vedät puoleesi sitä, minkä parissa ajatuksesi askartelevat. Älä kierrä kehää ikävien ajatusten ympärillä, koska muuten keskität kaiken energiasi ja voimasi niihin - ja ne alkavat vetää ikäviä tapahtumia puoleensa. Vetovoiman laki ei kuule kieltosanoja eikä ymmärrä mitä sinä pidät hyvänä tai pahana. Se tuo sinulle sen, mitä ajattelet. Opettele siis ajattelemaan asiat myönteisten toivomusten kautta.

4. Usko siihen, mitä toivot!
Usko onnistumiseen on salaisuuden ydin. Visualisoi kaikki jo valmiiksi mielessäsi. Tunne niitä tunteita, miltä sinusta tuntuisi, kun olet jo saavuttanut haluamasi. Ajatuksilla on taajuutensa. Jos tunnet ikäviä tunteita, olet taajuudella, joka vetää puoleensa lisää kielteisyyttä. Kielteisten tunteiden aiheuttamaa taajuutta voit muuttaa hetkessä palauttamalla mieleesi jonkin hyvän muiston tai esimerkiksi kuuntelemalla lempimusiikkiasi. Myös kiitollisuuden ja rakkauden tunteet korjaavat tehokkaasti energioiden suuntaa. Kun olet tehnyt toiveesi, käyttäydy kuin toiveesi olisi jo toteutunut ja ole kiitollinen siitä jo etukäteen. Silloin olet samalla taajuudella toiveesi kanssa – säteilet taajuutta, jossa sinä olet jo onnistunut.

5. Käytä ajatusten voimaa!
Jos haluat käyttää vetovoiman lakia hyväksesi, ota se päivittäiseksi tavaksi. Mitä enemmän käytät sisälläsi olevaa voimaa, sitä enemmän voimaa vedät käyttöösi. Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin tuntea olosi hyväksi juuri nyt.

Meidän syöpään sairastuneiden on onneksi lupa käyttää omissa paranemistaistoissamme kaikkia mahdollisia keinoja hyväksemme, myös positiivista ajattelua ja toivoa. Itse haluan uskoa näihin Barbara Bergerin ajatuksiin, ne ovat hyvä tuki lääketieteelliselle syövänhoidolle:

"Me olemme sitä, mitä ajattelemme.

Me tulemme siksi, mihin uskomme.

Meidän elämämme on sitä, 

millaiseksi sen kuvittelemme.

Meidän elämämme on sitä, 

mitä sanomme sen olevan.

Me voimme muuttaa elämämme

muuttamalla ajatuksemme."

Myönteisiä ajatuksia ja kauniita kesäpäiviä kaikille!

Pionit kukkivat juuri nyt :-)

Lähteet:

Barbara Berger 2003. Kasva vahvaksi. Pikaruokaa sielulle. Karisto.
Rhonda Byrne 2008. Salaisuus. WSOY.
Rhonda Byrne 2010. Voima. WSOY.

Aurinko paistaa taas!

Kesä on täällä taas! Pionien nuputkin pullistelevat jo upeita kukkia enteilevästi - pari päivää enää, ja sitten nämä oman pihani ehdottomat suosikit kukoistavat valkoisina, vaaleanpunaisina ja fuksianpunaisina. Kauniimpia ei ole, ruusutkin jäävät kakkosiksi.

Viikko sitten värjöttelin tosi väsyneenä villasukissa ja vällyjen alla täällä kotona, ja nyt on taas energiaa vaikka muille jakaa. Tosi vaihtelevia viikkoja tänä kesänä, muutenkin kuin säiden suhteen. Tällä viikolla taivas aukeni vaihteeksi auringonpaisteelle, sadetta on saatu jo ihan riittävästi. Ja ilmeisesti minulle riitti neljän-viiden päivän lepo, nyt on taas kiva tehdä kaikenlaista mukavaa.

Tällä viikolla olen mm. käynyt pyöräilemässä, maanantaina fillaroin kaupungillekin (noin 8 km suuntaansa). Uskomattoman hyvältä tuntui, kun jaksoi polkea melkein kaikki ylämäetkin, kunto ei siis kovasta lääkekuurista huolimatta ole edelleenkään ihan rapistunut. Liikunta auttaa myös veriarvojen säilymiseen, samoin ruoka, joka sekin maistuu onneksi taas ihan siltä, miltä pitääkin. Mansikoitakin tuli jo testattua, ihan olivat entisen makuisia nekin. Ja hintaisia: mansikoita maksoivat vielä maanantaina, ehkäpä satokauden edetessä hinta laskee siedettävämmäksi. Omasta pakastimesta syödyt mustikat olivat onneksi ihan ilmaisia, ja niitä on luvassa tänäkin kesänä, jos vaan olo sallii mustikkametsään menemisen.

Muuten aurinkoinen ja tuulinen viikko on alkanut loputtoman pyykkivuoren valloituksen merkeissä: kone pyörii nytkin... Mattopyykille pyöräilin eilen, läheisellä pyykkäyspaikalla olisi melkein saanut olla vuoronumerot käytössä, niin moni muukin oli keksinyt lähteä aamupäivällä mattopyykille. Oma urakkani oli onneksi pieni, vaivaiset kolme pyörän tarakalla kätevästi kulkevaa mattoa. Oikea (= leikatun puolen) käteni ei onneksi ole koskaan tykännyt pahaa mistään (kop kop!), ja kuurasin nytkin ihan olan takaa ja nautin kansallisromanttisesta mäntysuovan tuoksusta. Kainalon tyhjennyksestänihän on nyt jo 11,5 vuotta, tuskinpa turvotukset enää tässä vaiheessa alkavat. Toisaalta, eihän tämän taudinkaan (ainakaan kovin isolla todennäköisyydellä) pitänyt yli 10 vuoden jälkeen enää uusia. Eli parempi ottaa aika iisisti kuitenkin.

Maalausintokin on herännyt kulahtaneita terassilautoja katsellessani, tänään taitaa olla aika ottaa ainakin painepesuri kauniiseen käteen (omaan tai pojan) ja katsoa, lähtevätkö loputkin maalin rippeet ihan pesemällä, vai pitääkö kaivella esiin teräsharjat ja kumppanit. Maalikauppaan ja sudin varteen olisi myös ihan kiva päästä pienen tauon jälkeen, maalaaminen on tunnetusti aika terapeuttista hommaa, ja oman työn jälki näkyy heti. Pian täällä Tampereella alkaville asuntomessuillekin olisi mukavampi mennä palloilemaan, jos omassa talossa ei olisi niin paljon pientä pintaremppaa kaipaavia nurkkia.

Juhannuksena kesämökillä kauniisti kukkinut Valamon ruusu 

- pionien puhkeamista odotellessa...