Iloa vai surua elämään?

Toivosta ja pelosta kirjoittelin jo aiemmin, mutta niiden kavereista, surusta ja ilosta, en ole vielä paljon tainnut kirjoittaa. Ilohan on Surun sisko (vrt. Mäkinen 2004) siinä missä Toivo on Pelon veli. Aika tutustua hieman siskoksiinkin.

Luin eilen sadepäivän ratoksi Martti Lindqvistin toivoa ja epätoivoa käsittelevän opuksen sekä samaan kirjagenreen lukeutuvan Minna-Sisko Mäkisen ilon ja surun sisaruuspohdinnat (ks. lähteet). Hieman aiempaa uskonnollisempia kirjoja nämä kaksi, mutta silti aika "arkisia".

Viidenteen sytostaattitiputukseen lähtemistä odotellessa (aikani on jo klo 8.15) on rauhallinen hetki kirjoitella, kissanmokoma kun herätti mokoma minut jo aamuneljän maissa, enkä sitten enää osannut käydä takaisin nukkumaan, kun päivän lehtikin oli jo jaettu postilaatikkoon ja ulkona valoisa ja kaunis kesäaamu.

Miehet ensin, eli muutama ajatus toivosta ja surusta. Martti Lindqvist (2004, 63) on työssään huomannut, että monet kovia ihmissuhdekriisejä kokeneet ihmiset määrittelevät toivon sisällöksi sen, että saisivat entisen elämänsä takaisin, muun he kokevat epätoivoksi. Vaarana on tällöin, että ihminen tulee riippuvaiseksi omasta katkeruudestaan. Menneen haikailun sijaan hän itse näkee, että toivo on tulevaisuudessa: "Toivo on kykyä haluta, että huominen olisi." (mts. 103) Hienosti ajateltu, ja sopii minusta oikein hyvin myös meihin sairastumiskriisin kokeneisiin ja päivä kerrallaan eläviin.

Lindqvist kirjoittaa viisaasti myös surusta (mts. 71-72):  

"Suru taistelee aina elämän puolesta. Sen tarkoituksena on mahdollistaa elämän jatkuminen, niin että voisimme olla oikeasti elossa niin kauan kuin elämää on. Suru voi tuntua raskaalta, kummalliselta ja joskus pelottavaltakin, mutta se on aina surevan puolella. Surun tärkein tehtävä on auttaa ihmistä suostumaan sisäisesti siihen, mikä ulkoisesti on tullut elämässä pakolliseksi. Kun menetyksen uhka on tullut lähelle tai jo toteutunut, ihminen kapinoi ja torjuu kipeän tosiasian. Hän voi usein myös masentua ja katkeroitua. Katkeruus on lähes aina surematonta surua. Lukkiutuessaan pysyvästi katkeruutensa taakse ihminen aiheuttaa itselleen suuren vahingon.

Surun ydin on muualla kuin ulkoisessa. Suru on matka sisäiseen maailmaan, mielen eri kerroksiin ja pääosin hyvin sanattomiin tapahtumiin omassa itsessä. Niitä on vaikea kuvata toisille. Siksi surun jakaminen on paljon helpompaa sellaisten kanssa, joilla on oma surukokemus, koska silloin moni asia tulee ymmärretyksi ilman selityksiä. Vaikka ihmisten surumatkat ovatkin yksilöllisiä, niissä on aina myös sama ikisuru läsnä."

Saman sairauden kokeneet vertaiset ovat juuri tästä syystä parhaita ymmärtäjiä: samat surut ja menetykset kokeneet ymmärtävät toisiaan ja osaavat myös löytää pieniä iloja - aika mustaakin huumoria apuna käyttäen! Surematta ei kukaan syöpään sairastunut varmasti selviä, ja surun vastapainoksi pitäisi löytää iloa jostain. Ilon löytäminen on tässä vaiheessa tosi vaikeaa, kun vakava sairastuminen ja mahdollisesti hyvinkin raskas hoitorumba tekevät elämästä mollivoittoisen pitkäksi aikaa. Aidot ilon hetket ovat olleet itsellänikin aika vähissä tänä vuonna, toivottavasti niitä alkaisi taas pikku hiljaa löytyä jostain.

Minna-Sisko Mäkinen (2004, 87-88) on huomannut, että ilon kokee silloin, kun sitä vähiten odottaa:

"Se (ilo) tuntuu kulkevan surun ystävänä, kuin käsi kädessä elämän surullisen puolen kanssa. Raskaiden asioiden rinnalla ilon säikeet ovat voimakkaampia, kirkkaampia. Ilo voi tuntua niin viiltävältä, ettei sitä oikein edes uskalla kokea. Ehkä ilo onkin puhtaimmillaan silloin, kun voi kokea raskaiden asioiden keskellä tai niiden läpi kahlattuaan." - Ehkä ilo palaa elämään hoitojen jälkeen? Toivottavasti.

Mäkinen kirjoittaa tosi hyvin myös rohkeudesta, jota myös kovasti tarvitsemme ja joka on pelon toinen vastinpari toivon lisäksi (mts. 54):  

"Mitä oikeastaan on rohkeus? Sitäkö, ettei koskaan pelkää? Sitäkö, ettei näytä pelkoaan, vaan menee eteenpäin siitä välittämättä, sitä jakamatta? Ehkä rohkeus on kuitenkin enemmän sitä, että pelkäävänä, vapisevanakin uskaltaa kulkea pelkojaan päin. Uskaltaa purkaa ne palasiksi ja katsoa, mitä ne sisältävät. Uskaltaa miettiä loppuun asti jonkun kipeän asian ja iloita sen jälkeen siitä, että kupla on puhkaistu. Uskaltaa puhua pelkonsa toiselle ihmiselle ja tuntea itsensä senkin jälkeen kokonaiseksi ja hyväksytyksi. Vieläpä ehjemmäksi kuin silloin, kun pelot pidetään vain lukon takana omassa sisimmässä."

Rohkeutta ja iloa ei kenelläkään syöpähoitoja parhaillaan läpikäyvällä varmasti ole yhtään liikaa, toivottavasti kuitenkin toivoa on tarpeeksi, että jaksaa taas huomiseen, peloista ja suruista huolimatta. Ehkä ilokin vielä joskus palaa?

Fuksianpunaiset pionit ehtivät onneksi kukkia ennen rankkasateita.

Lähteet:

Martti Lindqvist 2004. Toivosta ja epätoivosta. 2. painos. Kirjapaja.
Minna-Sisko Mäkinen 2004. Ilo, surun sisko. Psalmeja arjessa. Karas-Sana.