Koskaan et muuttua saa?

Muutos on mahdollisuus, väitetään. Mutta onko muuttuminen tai muuttaminen oikeasti mahdollista? Voiko ajattelu- ja toimintatapoja muuttaa, omia tai toisten, kas siinäpä pulma.

Jokainen ihminen on oman kokemukseni mukaan ihan omanlaisensa toiminta- ja reaktiotyyliltään, iästä tai tilanteesta riippumatta: yksi on hidas ja varovainen, toinen nopea ja rohkea; itse taidan kuulua jälkimmäiseen joukkoon. Joku uskaltaa ottaa riskejä elämässään, joku toinen ei missään nimessä, isoja ainakaan. Yksi pelkää kaikkea mahdollista ja mahdotonta, toinen puskee läpi mistä vain turhia pelkäämättä. "Oikeaa" tyyliä ja toimintatapaa ei määritellä missään, eikä omasta perustyylistään varmaan täysin pääse eroon, vaikka jostain syystä haluaisikin. Jotain voi kai kuitenkin muuttaa ja oppia, ajatusten tasolla ainakin. Toivottavasti.

Luin taas eilen ahmien yhden myös rintasyöpäkirjaksi paljastuneen opuksen. Hanna Jensenin sujuvasti kirjoittama entisen WWF:n pääsihteerin muutoksesta ja muutoksista kertova kirja oli yllättävä kaikessa avoimuudessaan. Harva entinen naisjohtaja uskaltaa laittaa itsensä niin vahvasti likoon kuin Meri Saarnilahti-Becker - hyvä Meri!

Parhaita kohtia olivat arvoja ja arvostuksia käsittelevät kohdat, esimerkiksi seuraava (Jensen 2009, 73):

"On mielenkiintoista, että ihmiset pitävät arvoina vain myönteisiä asioita. Silti monella on paljon arvoja, joita ei tunnista arvoiksi, koska ne ovat tuloksiltaan kielteisiä. Esimerkiksi epäterveelliset nautintoaineet, juoruilu, väittely, valittaminen, lapsellisuus ja auktoriteettien vastustaminen ovat monelle arvokkaita asioita, viis seurauksista. Jos ihminen tekee jotain ahkerasti ja uupumatta, se todistaa asian olevan hänelle arvokas. 

Olen monta kertaa hämmästellyt, kuinka harvoin 30-40-vuotiailla on arvonaan terveys, vaikka siitä puhutaan suu vaahdossa kaikissa tiedotusvälineissä. Se johtuu siitä, että sen ikäisillä ei ole yleensä kokemusta epäterveydestä eikä elämän rajallisuudesta. Terveys on heille itsestäänselvyys. Sen huomaa arvokkaaksi vasta sitten, kun on menettämässä sen."

Näinhän se on. Kukaan meistä ei haluaisi sen enempää nuorena kuin vanhanakaan joutua omakohtaisesti tekemisiin minkään huonoennusteisen tai muuten lamauttavan taudin kanssa, mutta liian monet siihen jamaan kuitenkin joutuvat. Ainakin syöpädiagnoosin saatuaan ihminen menettää välittömästi toivonsa ja uskonsa tulevaan, ainakin hetkellisesti.

Jotta usko ja toivo palaisivat takaisin edes osittain, joutuvat sekä arvot että ajatukset tosi kovaan myllyyn. Myllytyksen lopputulos vaihtelee eri ihmisillä: osa jaksaa jauhaa ajatuksensa hienoiksi asti, osan "jauhoihin" jää isompia sattumia. Kaikki kuitenkin joutuvat väkisin miettimään syntyjä syviä ja synkkiä. Terveinä porskuttavat kanssaihmiset eivät voi edes arvailla, miten synkkiin mietteisiin me sairastuneet huonoimmilla hetkillämme yön pimeinä tunteina olemme vaipuneet. Huonosti nukuttujen öiden jälkeiset mustat silmänaluset eivät vedä vertoja mielen ja ajatusten mustuudelle. Syöpä on mörkö, jonka kanssa jokainen joutuu painimaan lyhyemmän tai pidemmän ottelun.

Kirjan loppuosa käsitteli syöpään sairastumiseen liittyviä tuntemuksia, henkisiä ja fyysisiä (Jensen 2009, 134):

"Kun 62-vuotiaana sairastuin rintasyöpään, Pentti oli mukana kaikin tavoin. Kokemuksekseni kuitenkin jäi, että ihmisen on kohdattava kipu, huono olo ja kuolemanpelko omin voimin, yksin. Kukaan toinen ei niihin voi liittyä. Siinäkään tilanteessa minulla ei ollut yksinäisyydenpelkoa. En pelkää yksinäisyyttä, koska en tunne milloinkaan itseäni yksinäiseksi."

Hyvin sanottu, noin se minustakin juuri menee: on sairastuneella sitten puoliso tai ei, kohtaa hän sairautensa kuitenkin itse henkilökohtaisesti; ei sairautta tai siihen liittyviä tuntemuksia voi kenellekään toiselle siirtää, vaikka tosi mielellään meistä varmaan moni sen tekisikin. Ratkaisevinta selviämisessä ja jaksamisessa on se, ettei tunne itseään sairautensa kanssa yksinäiseksi. Yksin voi olla, mutta ei yksinäinen, tai sitten tämä homma käy todella raskaaksi. Onneksi valtaosa meistä löytää sopivanlaisia ihmisiä rinnalleen, joko vertaiskollegoita tai tautia tuntemattomia, mutta muuten mukavia ja sopivia. :-)

Lopuksi vielä mielestäni tosi osuva arvojen, tunteiden ja energian vertaus (Jensen 2009, 74):

"Arvot ja tunteet ovat myös sama asia kuin energia. Tunteiden takana on valtava energia. Jos arvoni ja tunteeni olisivat positiiviset, minulla olisi positiivista energiaa. Silloin saisin myös tehtyä sen, mitä pidin arvokkaana. Sitä tarkoittaa, kun sanotaan, että joku menee läpi harmaan kiven."


PS. Taidan vaihtaa alaa ja ryhtyä kirjablogistiksi, sen verran ahkerasti on taas viime aikoina tullut kirjoja ahmittua ja kirjoista kirjoitettua.

Kaikkea en halua muuttaa: pinkit petuniat kukkivat nyt jo 12. kesänä; 

vain kerran olen valinnut niiden sijaan vaaleansiniset kukat.

Lähde:

Hanna Jensen 2009. Eri nainen. Voiko itseään ja elämäänsä muuttaa? Kirjapaja.