"Takerrun hauraalla kynnelläni,
odotan, että se irtoaa,
kynsi, ei ote."
Olen myös surffaillut pariin uuteen kohtalotoveriblogiin, joista löytyy molemmista paljon samoja tuntemuksia ja tunnelmia kuin omastani. Linkkasin nyt ne sekä muut jo aikaisemmin aktiivisesti seuraamani blogit oman päiväkirjani etusivun alalaitaan, kun muistin, mitä kautta noita reunatekstejä taas muokattiinkaan.
Peilikirjoitusta-blogin kirjoittajalla Marja Leena Toukosella on myös hyvin toimiva runosuoni - sytostaattitiputuksista huolimatta. Tässä esimerkiksi "Sirpaleina":
"Oliko sinun ihan pakko rikkoa minut
tällä tavalla
laittaa keho palasiksi
sydän sirpaleiksi
vetää matto kaiken alta?
Eikö vähempi olisi riittänyt
ihan sellainen pieni kasvatusrupeama
olisin ainakin yrittänyt.
Ei tästä romukasasta
enää paljoa saa aikaan
ruukut on heitetty päin seinää
ei kelpaa
ei kelpaa vieläkään
Sitäkö tämä on:
olla sirpaleina?"
tällä tavalla
laittaa keho palasiksi
sydän sirpaleiksi
vetää matto kaiken alta?
Eikö vähempi olisi riittänyt
ihan sellainen pieni kasvatusrupeama
olisin ainakin yrittänyt.
Ei tästä romukasasta
enää paljoa saa aikaan
ruukut on heitetty päin seinää
ei kelpaa
ei kelpaa vieläkään
Sitäkö tämä on:
olla sirpaleina?"
Olo on itsellänikin ihan romukasamainen tämänvuotisten kokemusten seurauksena. Kai täältä kuitenkin taas vielä jotenkin luut kerätään ja jatketaan tallaamista - ja kaihan aurinko jonain päivänä taas paistaa romukasaankin? Kun matto on vedetty alta jo toistamiseen, on iso homma saada se taas takaisin paikoilleen.
On vielä ihan pakko lisätä tänne lopuksi myös yksi Irene Kuusimäen runo, joka kuvaa tosi hyvin nykyhetkeä:
"Minä malttamaton odotin
hoitojen päättymistä
normaaliarkeen palaamista
muttei menneeseen
voi palata
huomasin
pitää jatkaa
uudesta alusta eteenpäin."
hoitojen päättymistä
normaaliarkeen palaamista
muttei menneeseen
voi palata
huomasin
pitää jatkaa
uudesta alusta eteenpäin."
PS. Olen ahminut tällä viikolla myös omasta sinkkuäidin elämästäni hyvin kaukana olevan Sinkkuelämää-pokkarin. Vertaistekstiä sekin?
Lähteet:
Mirjo Anttola-Hakala 2009. Karkauspäivä. Omakustanne.
Irene Kuusimäki 2006. Matkalla uuteen minuuteen. Lounais-Suomen Syöpäyhdistys.
Marja Leena Toukonen 2012. Valo taipuu. http://valotaipuu.blogspot.fi/
Löysin tänne, kun olit linkannut minut blogiisi, kiitos! Minulla on nyt kulunut vajaa puoli vuotta sytostaattien päättymisestä ja aloittelen hiljalleen taas töitäni. Luin postauksiasi mielenkiinnolla, kurjaa että kyntesi ovat reagoineet noin voimakkaasti. Minulla kynnet pysyivät, mutta murenivat ja repeilivät niin helposti, että muutama viikko sitten laitoin rakennekynnet. Tukka kasvaa, kolmisen senttiä on ilmestynyt - ihanaa. Unet ovat menneet täysin, ilman unilääkkeitä en pärjäisi ollenkaan kun töitäkin pitäisi tehdä. Suostuin siihen pitkin hampain, mutta en kadu. Kyllä elämä alkaa taas kannattelemaan, mutta aikaa se vie. Paljon lämpimiä ajatuksia sinulle Peilikirjoittajalta.
VastaaPoistaKiitos! Sinulla on aivan ihania runoja sivuillasi, uppouduin niihinkin aika pitkäksi aikaa, blogiisi myös.
VastaaPoistaKärsimätön luonne ei meinaa kestää tätä hieman hidasta normaaliin elämään palaamista: välillä tuntui jo, että jaksan mitä vaan (ja jaksoinkin), nyt en mitään. Kai tämä tästä taas paremmaksi muuttuu, ei vaan yhtään iske tämä sairastaminen enää.
Kolmen teinin, yhden kissan (jonka tassu on onneksi taas ok!) ja yhden talon yksinhuoltajaa tarvittaisiin niin paljoon muuhunkin kuin sairastelemiseen. Omenahillot jäävät esimerkiksi tänä vuonna tekemättä ihan suosiolla, vaikka puut notkuvat hedelmiä.
Oikean käden peukalon kynsi melkein roikkuu jo (on enää tyvestä vähän kiinni), mikä haittaa kaikenlaista kotipuuhailua aika tavalla. Epäilen, että docetakselin ja Xelodan yhdistelmä oli liikaa kynsille; viime kerralla (2001) saamani docetakseli (Taxotere) aiheutti paljon miedompia kynsioireita, lähinnä vaan erivärisiä poikkiraitoja.