"Syöpädiagnoosi on kutsu matkalle
joka pitää kulkea itse
mutta johon ei saa pysähtyä."
Vaikka tämä onkin tyypiltään aika puhtaasti kotiseutumatka, pituutta sille näyttää kertyvän. Kerran (mun tapauksessani kaksi) syöpämatkalle lähtenyt ei ihan heti päämääräänsä pääse, niin mutkainen ja kuoppainen tämä polku useimmille matkustajille on. Välillä on hienoja ja selkeitäkin jaksoja, välillä mennään taas oikein kunnolla pusikkoon ja rämmitään pimeässä ja märässä hyvin hitaasti. Kaksi askelta eteen ja yksi taakse.
Matkan varrella tarvitaan erilaisia voimanlähteitä, muuten matkanteko tyssää. Ihmiset saavat voimaa hyvin monenlaisista asioista. Kävimme näitä läpi viime torstain vertaistuki-illassa. Vähän yli 10 hengen otoksemme kuvaa varmaan tilannetta yleisemminkin. Elämänvoimaa antavat useimmille läheiset ihmiset: ystävät ja tukijoukot, perhe ja/tai puoliso, lapset ja lapsenlapset. Myös luonto on tosi tärkeä meille suomalaisille, myös sairastuessamme: luonnossa ja veden äärellä liikkuminen ja rauhoittuminen, marjastus ja sienestys helpottavat oloa - "vesi vie murheet mennessään".
Toisia voimaannuttavat oman ajan saaminen ja mieleinen omatahtinen puuhailu: valokuvaus, maalaaminen (myös seinien!), käsityöt, liikunta, lukeminen ja kirjoittaminen: aivot ja kädet saavat puuhaa ja ajatukset selkeytyvät pikku hiljaa. Monia lohduttaa ja helpottaa se, että saa jotain näkyvää aikaiseksi, vaikka pientäkin. Voimien ollessa vähimmillään ei suuria tekoja onneksi tarvitse edes yrittää.
Voimaannuttavien asioiden lisäksi kerroimme omista syöpämatkakokemuksistamme. Olimme kaikki, kuten Marja Aarnipuro uuden Syöpä-lehden kolumnissaan "rouvia, joilla on ollut syöpäkokemus", osalla kaksikin. Myös näiden kokemusten jakaminen vertaisten kanssa on yllättävän voimaannuttavaa - ja paikoitellen hauskaakin, "hymyjä läpi kyynelten", joita myös vuodatettiin. Ihmisen elämä on joskus kovaakin kovempaa, eikä oma sairastuminen ole aina edes se kovin juttu, vaan voi jäädä vielä kovemman koettelemuksen varjoon.
Tässä vielä lopuksi toinen Irene Kuusimäen runo, joka kuvaa sitä syöpäreissun etappia, jonka itse olen saavuttamassa:
"Nyt ne alkavat taas lentää
haaveet tulevasta
paremmasta elämästä
ehkä sittenkin
minulla on vielä aikaa
toivottavasti
en putoa
kovin korkealta
uuden sairastumisen muodossa."
Villiviini oli jo pukeutunut ruska-asuunsa,
kun juhannusruusu vielä innostui puhkeamaan kukkaan!
Lähteet:
Marja Aarnipuro 2012. Kontrollista kontrolliin. Syöpä 5/2012, s. 27. http://epaper.hansaprint.fi/syopa/syopa1205fi/files/assets/basic-html/page27.html
Irene Kuusimäki 2006. Matkalla uuteen minuuteen. Lounais-Suomen Syöpäyhdistys.
On varmasti mukava tavata vertaistukea ihan livenä, keskustella, nauraa ja itkeäkin yhdessä.
VastaaPoistaHarmi, että täällä meilläpäin ei tällaisia ryhmiä järjestetä. Eivätkö ihmiset ilmoittaudu halukkaiksi ryhmiin vai mistä johtunee. Tietysti pelkkä väestöpohjakin on hieman pienempi, mutta en usko senkään ihan kokonaan selittävän ryhmien puutetta.
Ei Tampereellakaan ollut ihan vastaavaa pitkiin aikoihin, mutta laitoimme sellaisen pystyyn yhteisvoimin. Kannattaa kysäistä syöpäyhdistyksestä, olisiko siellä antaa tiloja kokoontumisille ja olisiko heillä vertaistukihenkilöitä sekä kohtalotovereiden yhteystietoja. Meidän ryhmämme aloitti viime keväänä ja on muokkautunut koko ajan. Kovin paljon kokoontumisten järjestäminen ei vaadi, tiedotuspuolikin hoituu pitkälti sähköpostitse.
VastaaPoistaNettivertaiset ovat myös aivan verrattomia, vaikkei toki netin välityksellä ihan yhtä aitoa kommunikaatiota pysty syntymään kuin silmätyksin.