1. iso sytky ja muita tabuja

"Pahinta maailmassa 
ei ole syöpä
ei lepra
ei nälänhätä
ei köyhyys
pahinta
tuntea olevansa tarpeeton
jota kukaan ei rakasta
jota varten ei ketään"

Tämän ja kirjallisen muita Maaria Leinosen ajatuksia herättäviä runoja luin eilen Taysin Radiuksen osastolla RS1 samaan aikaan, kun suoneeni tippui ensin noin pussillinen (500 ml) keittosuolaliuosta alkuhuuhteluksi, sitten pussillinen Docetaxel Actavista (sytostaattia) yhdessä keittosuolan kanssa ja sitten vielä reippaasti lisää suolavettä loppuhuuhteluiksi. Aikaa tähän meni noin pari tuntia, vatsansuoja- ja hyvinvointilääkkeet sain tällä kertaa herkutella tablettimuodossa lounaan lisäkkeeksi. Päiväpullakahvit puolestaan tarjottiin tiputuksen aikana, ei haitannut tahtia mitenkään.

Siinä vaiheessa, kun suuhun alkoi tulla vanhaa tuttua metallinmakua (tai jotain vastaavaa), muistin onneksi pyytää myös jäämurskaa, joka estää ilmeisesti ihan tehokkaasti suun limakalvojen vaurioita ja "maistuu" mukavan viileältä. Suosittelen. Vettäkin lipitin samalla pienen kannullisen. Kokonaisnestemäärästä saattaa asiaan vihkiytymätönkin arvata, että parikin vessakeikkaa piti tippatelineen kanssa käväistä heittämässä... Onneksi oma vessa löytyy nykyään kaikista potilashuoneista, jotka olivat muutenkin ihan luksusta Pikonlinnan vanhoihin tiloihin verrattuna. Kokemusta kun on niistäkin.

Oli aika jännää, miten kaikki muutkin edellisen kerran sytostaattihoitoihin liittyvät asiat palasivat mieleen pätkä kerrallaan. Tarjosin esimerkiksi aluksi omahoitajalleni kanylointiin vasemman kyynärtaipeen laskimoita, joita normaalisti käytetään muihin labrahommiin, mutta eihän niihin tietenkään sytostaatteja ensimmäiseksi lähdetä laittamaan, vaan oikea (moniakin sopivia) suoni löytyi lähempää rannetta. Ensimmäinen yritys tehtiin siihen vanhaan tuttuun sytosuoneen, jota sillä hetkellä muistin käytetyn 2001, ja joka myös edelleen "muisti" sen, eikä halunnut kokea samaa kohtaloa uudelleen (kukapa haluaisi...). Seuraava suoni olikin onneksi jo sitten hyvä ja erittäin yhteistyökykyinen, hyvä niin. Homma sujui oikein mallikkaasti ja kivuttomasti, eikä edes mustelmaa jäänyt parin tunnin kanyloinnista muistoksi. :-)

Jännitys laukesi siihen, kun muistin tippatelineen pussukoita ja niiden hiljaista tiputusta punkasta katsellessani, että eihän tämä nyt niin kauheaa ollut ollenkaan. Eikä onneksi ollut nytkään. Kortisonihumalasta huolimatta maltoin olla hyvin nätisti aloillani ja keskittyä lähinnä Maaria Leinosen ja Jörg Zinkin mietteisiin. Sytkyjen aikaan olin näet yksin huoneessa, aamupäivän haimasyöpäkaverini oli jo kotiutunut, ja uuden kämppiksen sain vasta myöhemmin iltapäivällä; nuoren kohtalonsiskon kanssa ehdimme vaihtaa kokemuksia, tunnelmia ja blogiotsikoita, vaikka emme kovin pitkään yhdessä ehtineet ollakaan. Toivottavasti olemme molemmat ensi viikolla kunnossa ja tapaamme uudestaan Rintasyöpäyhdistyksen historiallisessa "ravintolaillassa". Kaikki kun tapahtuu täällä päin vähän viiveellä, myös ao. yhdistyksen toiminnan rantautuminen... Kävipä minua aamupäivällä moikkaamassa vanhakin kämppikseni, jolla oli eilen oma syöpäpolikäynti, joka oli onneksi mennyt oikein mukavasti, ja hän pääsee aloittamaan oman sädehoitourakkansa pikapuolin. Olipa ihana nähdä taas häntäkin! <3

Jörg Zinkin kirjasta (s. 11) tähän väliin mielestäni eiliseen tilanteeseen erittäin hyvin sopinut kohta:

"Hiljattain, vieraassa sairaalahuoneessa
hoitajien, lääkärien, auttajien
ja hyväätarkoittavien vieraiden ympäröimänä
tunsin selvästi
että jokin uusi oli tulossa minua kohti.
Minun oli lähetettävä ajatukseni liikkeelle niin 
kuin sairas kuningas lähetti kolme prinssiään, 
etsimään jotain, mikä oli minulle varattu.

Moni selviytyy nopeilla sanankäänteillä:
"Pää pystyyn!" "Kyllä se siitä!" "Sinnikäs rikkaruoho se vain rehottaa!"
Tai moni ahdistuu ajatellessaan miten nyt kotona tullaan toimeen,
tai päinvastoin: siellä ne pärjäävät ilman minua!

Sankaruus ja pelko ovat siinä rinnakkain.
Uhma ja luopuminen, antaumus ja kauhu.
"Miksi juuri nyt?", joku kyselee.
"Miksi juuri minulle?", utelee toinen.
"Millä minä tämän olen ansainnut?"

Yksi on selvää: Sairaus tahtoo meiltä jotain.
Oivallusta. Muutosta.
Ja jokainen parantuminen riippuu siitä,
mitä meissä itsessämme tapahtuu."

Sytky numero ykkönen ei siis sittenkään ollut mikään hirmuisen iso jytky, vaikka etukäteen olikin taas pakko tavan vuoksi jännittää sitäkin. Eihän sitä koskaan tiedä, ennen kuin tietää. Eikä tämä toki vielä ohi ole, viikon päästä romahtavat veriarvot (ainakin jonkun verran) ja kahden päästä lähtevät hiukset (ihan kokonaan). Mutta koska tätä hommaa kestää paremmin, kun ottaa asian ja päivän kerrallaan, en jaksa murehtia vielä noista tänään. Nyt nautin siitä, ettei sen enempää iso sytky (dosetakseli) kuin eilen illalla aloittamani ensimmäinen kahden viikon Xeloda-kuurikaan ole vielä aiheuttanut mitään suuria elämänmullistuksia.

Onhan tässä toki tehty ja tehdään kaikenlaista ennakointia olotilan ja ulkoisen olemuksen kohentamiseksi. Primperania ei kuulemma ole ollenkaan tarpeen säästellä: omahoitaja kertoi jonkun potilaan joskus soitelleen osastolle ja valitelleen pahaa oloaan. Oli sitten hoitaja kysynyt, oliko tämä muistanut ottaa hyvinvointilääkkeensä (pahoinvoinninestolääkkeensä). Olihan hän, YHDEN 10 mg tabletin VIIKOSSA! Niitä kun saa ottaa vaikka kaksi tablettia kolmesti päivässä, ja ne kuulemma tekevät hyvää muutenkin, laittavat nesteet ym. kiertämään paremmin ja edistävät hoitoa. Ensimmäiset saa (ja tulisikin) ottaa jo ennen aamiaista ja aamulääkkeitä tyhjään mahaan. Näin tein tänään ja teen jatkossakin. Jos voi voida hyvin sen sijaan, että voisi huonosti, ei ainakaan Primperaneissa auta säästellä. Kalliita pahoinvoinninestolääkkeitä en edelliskerran sytovointimuistot mielessäni vielä edes ostanut, rahanreikiä tarpeeksi on ihan muutenkin. Sytomuistoni kun eivät onneksi ole mitenkään huonoja, en voinut missään vaiheessa mitenkään kovin huonosti, kiitos hyvien lääkkeiden.

Eilen illalla sairaalasta kaupan kautta (pari kiloa merisuolaa ja Gefilus-mehuja Xeloda-kuurin tueksi - plus tietysti samalla kärrillinen muuta ruokaa, kun oli kuski mukana!) kotiuduttuani keksin omahoitajan osittaisista vinkeistä (Gefilus-mehut) oikein mainion ja maistuvan hyvinvointijuomareseptin, jota saa mieluusti kopsata ihan muutenkin kuin syöpähoitojen tueksi: Puolen litran limsapulloon puolet Gefilus-mehua (makuja on monia, kantsii vaihdella välillä!) ja puolet vishyä (mulla oli sitruunanmakuista valmiiksi kotona, toimii!). Korkki kiinni, sekoitetaan ja nautitaan. Maistuu ainakin minun edelleen metallinmakuisessani suussani paljon paremmalta kuin hanavesi, jota sitäkin kuluu. Litratolkulla saa siis juoda, jotta maksaparka pääsisi myrkyistä eroon hieman helpommalla, ja muukin kroppa. Kunhan nyt ei ihan mitä vaan juo. Kortisonihumalassa ei mitään Gefilusta väkevämpää onneksi tee kyllä yhtään mielikään, eipä kyllä tässä vaiheessa muutenkaan.

Suolakylvyt (5 l haaleaa vettä + 1 dl merisuolaa, 15-30 min kerrallaan kolme kertaa viikossa) ajattelin aloittaa tänä iltana telkkarin ääressä, rentouttavaa ja hyödyllistä muillekin kuin meille Xeloda-naisille. Sekä käsiä että jalkoja pitäisi siis kylvettää samaan tapaan, ja sitten reippaasti mahdollisimman rasvaista rasvaa kaikissa mahdollisissa väleissä. Itse ajattelin testata myös geelisukkia ja -hanskoja, ovat kuulemma tosi tehokkaita kuiville ja kärsineille ääreisosille. Yön yli kun niitä koettaisi aina pitää, olisi varmaan aika pehmoiset kädet ja jalat aamusella. Kerron sitten lisää, miten pelittivät, kunhan saan ne testattua.

Vauhtia ja virtaa riittää tänä aamuna, onneksi en sittenkään joutunut alkuperäisistä suunnitelmista huolimatta jäämään sairaalaan yöksi, vaan sain nukkua hyvin omassa sängyssä (kotiin paluustani ihan iloisesti yllättyneen nuorimmaiseni kömpiessä pehmokoirineen unikavereikseni) ja valjastaa sitten aamulla tarmoni pyykki- ja tiskivuoriin. "Vuoden hyvä äiti" -palkinto silmissä kiiluen petasin minä sairauslomalainen koko poppoon punkatkin. Imuri saa kyllä rauhassa odottaa teinineitien koulusta paluuta, joku raja sitä pitää sentään vetää tähän hyvään äitiyteenkin. Esikoiselle puolestaan napsahtaa sunnuntaina renkaanvaihtonakki, täällä kun sataa vaihteeksi taas lisää LUNTA! Eipähän tarvitse jannun pitää mitään kiirettä renkaiden vaihdon kanssa. :-)

Loppuun vielä vertaissiskoilleni ja muillekin lukijoilleni rauhallista ja rentouttavaa viikonloppua toivottaakseni lainaus äsken YouTubesta kuuntelemastani Samuli Edelmanin aivan ihanasta "Ei mitään hätää" -laulusta: "Sitten ollaan me toiset, joiden ainoa keino on kannatella toisiaan."


Tämänkertaiset lähteeni:

Maaria Leinonen 1983. Jos näkisit, rakastaisit. Kirjapaja.
Jörg Zink. Pikaista parenemista. Kirjaneliö.