Matkalla jonnekin

"Airot mun käsissä veneessä istun

Kun oikeella vedän, mä oikeelle liikun
Kunpa elämä toimisi näin
Veis mut minne haluun eikä myrskyjä päin"

 
Chisun "Veneretki" kuvaa hyvin syöpään sairastuneen ihmisen tunnelmia: sitä haluaisi kovasti päästä etenemään haluamaansa suuntaan, mutta joutuukin tahtomattaan päin ties minkälaisia myrskyn silmiä. On vaan pakko tsempata kovissakin aallokoissa ja yrittää pysyä edes suunnilleen suunnassa - tai ainakin pinnalla, äyskärin puuttumisesta huolimatta. Välillä mennään jonkun aikaa myötätuuleen helposti ja vaivattomasti, mutta sitten tuleekin taas eteen kunnon myräkkä.

Tilanne on vähän samantyyppinen myös kevättalvisilla hiihtoretkillä, joita olen päässyt nyt pääsiäislomalla tekemään päivittäin, vieläpä ihan kotimaisemissa. Yhtenä päivänä lasketellaan myötämäkeä helposti ja hienoissa maisemissa: aurinko paistaa, on tyyntä ja muutenkin kaikin puolin hyvä sää, ja voitelukin onnistuu ihan nappiin. Toisena sitä taas saa valjastaa kaikki voimansa vastamäkeä kivutessaan, kesken lenkin alkaa sataa räntää ja meno takkuilee muutenkin: ladulla on neulasia ja jäätä, sukset tökkivät ja lipsuvat, mutta eivät luista.

Samanlaista sisua ja kuntoa kysyy myös tämä syöpäsuossa rämpiminen. Olosuhteet ja oma olo eivät todellakaan ole pelkkää myötätuulta ja päivänpaistetta, vaan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Pahinta tällä retkellä on, ettei vaeltaja itse saa valita polkuaan, eivätkä pitkospuut aina pidä jalan alla, vaikka olisi miten hyvä tasapainoilemaan. Sairastuneen on pakko tunnustaa (vaikkei haluaisikaan), ettei itsellä enää ole täyttä valtaa omaan elämään, vaan asioita tapahtuu itsestä ja omasta halusta riippumatta.

Toki on paljon niitäkin asioita, joihin voi vaikuttaa, ja joihin myös kannattaa yrittää vaikuttaa esimerkiksi liikkumalla mahdollisimman paljon ja syömällä mahdollisimman ravitsevasti. Nk. tyyneysrukouksen sanoin: "Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voin ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan."

Avuttomuus (ja sen myöntäminen) on varmasti useimmille meistä sairastuneista aika sietämätön ja pysähdyttävä kokemus: on kauheaa, kun ei enää hallitse itse omaa tilannettaan, eivätkä aiemmin hyvin toimineet ja hallitut toimintatavat enää välttämättä johda mihinkään: tauti vie, potilas vikisee. Itse en ainakaan yhtään tykkää siitä, etten voi luottaa omaan itseeni ja omiin kykyihini selvitä haasteista - joku muu pitää nyt perää ja päättää suunnasta.

Aikaisempi sairastamiskokemus auttaa onneksi nytkin: onhan sitä tässäkin suossa jo tarvottu suht' onnistuneesti ennenkin, eivätkä saappaat joka päivä kauhean syvässä turpeessa ole olleet. Välillä on ollut helppojakin päiviä, jolloin matka on taittunut aurinkoisessa ja tyynessä säässä, vaikkei ihan vapaana liitelemään ole päässytkään:

"Silti just tällä hetkellä ei taivaal oo pilven häivää
Ja mä oon veneretkellä keskellä tyyntä päivää
On vapaita linnutkin käsivarsilla tuulen hennon
Jos se kantaisi minutkin, niiden mukaan lähtisin, vannon"